Monien mielestä raskaus tuntuu olevan sairaus. Etenkin vanhemman väestönedustajiston mielestä raskaana olevan naisen kuuluisi lopettaa kunnostaan huolehtiminen ja viettää yhdeksän kuukautta vuodepotilaana odottaen synnytyksen tuomaa ihmeparantumista. Joillekin käy paskamaisesti ja vuodelepo jopa sairaalan petissä onkin ainut keino saada rääpäle elävänä ulos kohdusta. Mulla on kuitenkin käynyt mäihä ja olen voinut jatkaa liikuntaa ihan näihin tankkeriaikoihin asti.

Silti sporttailessa tuntuu kuin olisin vetämässä kaksin käsin raakaa kalaa ja kotipolttoista pontikkaa napaani. Paheksuvat katseet antavat ymmärtää, että olen lapsestani piittaamaton narkkimutsi, joka ei ole päässyt eroon huumeestaan – liikunnasta. Jopa hyötyliikunta lukeutuu sikiön murhayritysten listalle.  Pyörällä ajaessani kaadun, hissin sijasta portaita käyttäessäni käynnistän ennenaikaisen synnytyksen ja muutaman sporapysäkin mitan kävellessäni lapsivedet menevät.

 Itse taas uskon siihen, että kun mutsi voi hyvin, lapsikin voi. Kun pidän kroppani kunnossa, synnytys tulee sujumaan paremmin ja sairaalakeikan jälkeen kroppakin palautuu ehkä joskus aikaan ennen eteen kiinnitettyä perunasäkkiä. Raitis ilma lenkkeillessä saa mutsin aivot rullamaan vähän paremmin, mutta vannoisin saman tapahtuvan myös Minimen kehittyvissä aivolohkoissa.

Suora lainaus kaupungin järjestämän fysioterapiaryhmän monistenivaskasta: ”Liikunta on hyväksi äidille, isälle ja tulevalle perheenlisälle, ellei sitä erikseen kielletä. — Harrastustasi voit jatkaa raskauden loppuun asti kehoasi kuunnellen. Suositeltavaa on ulkoilla päivittäin vähintään 30 minuuttia kevyesti hikoillen ja hengästyen.”

Fysioterapiatyhmässä huomasin liikuntamäärän korreloivan odottavien äitien kunnon kanssa. Muutamat pari kuukautta itseäni jäljessä paisuvat äidit olivat sairaslomalla kuka minkäkin kolotuksen takia. Muilla vaivalistalle kertyi selkää, nivusta, lantiota, niskaa, you name it. Mutkia suoraksi vedellen voisi sanoa, että mitä enemmän vaivaa, sitä vähemmän odotusajan liikuntaa takana. Tuli vähän sellainen olo, että mitäköhän mä täällä teen, kun jouduin ryhmän toiseksi pisimmällä raskaana olevana sanoa nolostellen, että eipä mulla mitään sen ihmeempiä tai normaalista poikkeavia ongelmia ole kropan kanssa ollut, sori.

 Se, että urheilen kasvavaa mahaani uhmaten, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bodaisin tai vääntöisen metallinen verenmaku suussa ja lihakset maitohapoilla. Aivan ensiksi jätin sporttikalenterista pois lempparini, itsepuolustuslajeihin perustuvat jumpat. Vatsan kasvaessa bodypump jäi pois, sillä kohoava kumpu aiheutti haastetta levytangon kanssa kikkailuun. Juoksu vaihtui kävelyyn noin puolessa välissä raskautta, kun tömähdykset eivät enää tuntuneet hyvältä kropassa. Samalla vaihdoin jumpissa hypyt askeltamiseksi. Seuraavaksi pois jäivät kahvakuula, core-tunnit ja pilates, sillä turhauduin odottelemaan puolet tunneista sitä, että taas tehtäisiin liikkeitä, joihin voisin vatsani kanssa kunnolla osallistua.

Kun salini tuntivaihtoehtoja selatessa mitään ei enää tuntunut löytyvän, kävin jopa tutkimassa mammajoogasivustoja.  Ne saivat kuitenkin aikaan yhtä voimakkaan ällötysreaktion kuin kirkuvan väriset hoitopöytäalustat tai maireana hymyilevät imetysrintsikkamannekiinit, joten päätin ottaa oman salini ohjelmiston uuteen käsittelyyn.

Varasin ajan ohjaukseen, jossa minulle tehtiin raskausajan saliohjelma. Salilla yksinään pakertaminen on mielestäni yhtä mielenkiintoista kuin Kimblen pelaaminen itseään vastaan, mutta tuntui mahtavalta pystyä tekemään jotain. Uskaltauduin pitkästä aikaa kohtaamaan vanhan vihamieheni, spinningpyörän, ja yllätyin. Fillarilla vääntäessäni vatsa ei ole tiellä, tekeminen ei tunnu missään vaiheessa epämiellyttävältä, pystyn itse säätelemään vastuksen nykyisen olomuotoni mukaan ja ennen kaikkea saan silti aikaiseksi likomärän jumppatopin selkämyksen.  Pitkät kävelylenkit Lähiöjepen kanssa ovat lähes parempaa kuin entisessä elämässä pitkät viikonloput tyttöjen kanssa. Huomasin, että zumba sopii hyvin myös odottaville mamoille, sillä hypyt voi tehdä askelluksina ja homma ei ole turhan vakavaa. Lattarirytmeissä vatsaa keikuttaessa tuntuu että Minimetäkin naurattaa moinen meininki.

Sitten raskausviikolla 32 tuli yhtäkkinen stoppi. Itku pitkästä ilosta, voisi joku vatipää sanoa. Minime kutitteli kohtuani sen verran railakkaasti, että sain riesakseni mamankin sikiöasentoon vetävät supistukset. Sellaiset joita ei saisi olla, tai meille saattaisi tulla keskoskaappiin joutuva jouluvauva. Nyt olen vajaan viikon ajan duunin lisäksi lähinnä möllötellyt. Ja se tuntuu. Olo on kuin pari päivää sitten avatussa sipsipussissa majailevalla nahistuneella juustonaksulla. Toivottavasti Minime viihtyy mestassaan vähän paremmin, sillä siellä se saisi pysyä vielä ainakin viisi viikkoa.