Olen huomannut somen käytön olevan minulle aika hyvä indikaattori siihen, miten voin. Mitä paremmin voin, sitä vähemmän vietän aikaa somessa ja mitä huonommin voin, sitä enemmän vietän aikaani somessa. 

Huonovointisuuden kannalta se onkin sitten itseään ruokkiva kehä, sillä jonkun muun (algoritmin) minulle valitsemien videoiden apaattinen tuijottaminen saa oloni samaan aikaan amebamaiseksi ja ylivirittyneeksi, siis kertakaikkisen tuhnuiseksi. 

On aivan idioottimaista, että jumitun somevirtaan, sillä syy-seuraussuhde siitä on niin selvä ja välitön. Mutta silti etenkin väsyneenä saatan jäädä jumittamaan algoritmin tarjoilemaan looppiin. Kuluu helposti puoli tuntia, sitten toinen, kolmaskin. Lopulta jäljellä on vain karsea olo, ilman että edes muistan, mitä olen tuijottanut saadakseni itseni tuntemaan kummallista onttouden ja ähkyn yhdistelmää. 

Viime kuukausina on ollut sellaista. Toivoisin, että minäkin joutuisin lapsieni tapaan perustellen pyytää vanhemmiltani lisäaikaa puhelimeni käytölle. Epäreilua moinen, sanovat lapseni, kun saan itse napauttaa itselleni vielä 15 minuuttia ja sitten vielä toiset. Mutta oikeasti se on vain ihan perseestä. 

Pidän itseäni varsin kurinalaisena ja erittäin sääntöorientoituneena, olen valmis ponnistelemaan hyvinvointini eteen ja minulla on taipumusta perfektionismiin. Silti henkinen huonovointisuus nakertaa minuun algoritmin mentävän aukon, josta somen aivoton plärääminen puikahtaa kehooni mellastamaan. 

Mietin tätä, kun viime kuussa osallistuin kutsuvieraana Ping Helsingin järjestämässä Impact Helsinki -tapahtuman. Siellä lavalle nousi monen muun puhujan lisäksi futuristi Perttu Pölönen. 

Pölönen kertoi tieteellisestä keittolautaskokeesta. En nyt sanatarkkaan muista, miten se meni, mutta jotakuinkin näin: oli tutkimus, jossa pöydällä olevaan soppalautasen pohjaan oli liitetty letku. Letkun kautta lautaselle pystyttiin pumppaamaan hiljaa ja ruokailijan huomaamatta lisää keittoa. Kävi ilmi, että ruokailijat söivät normaalia enemmän keittoa, sillä eivät havainneet lautasen tyhjenevän sitä tahtia kuin se normaalisti olisi tyhjentynyt.

Ystäväni mieleen tuli vastaava esimerkki tästä jutellessamme. Illallisilla, joissa pöytiin tarjoillaan vapaalla kaadolla ruokaviinejä, tulee helposti juotua paljon enemmän kuin normaalisti joisi. Kun puolitäyttä lasiakin käydään täyttämässä vähän väliä, ei itse hahmota, kuinka monta lasillista lopulta on juonutkaan. Vasta pöydästä jaloilleen noustessa tajuaa, että oho.

Miten tämä liittyy someen? Minulla täällä blogissa näkyy etusivulla kaksi uusinta kirjoitusta kerrallaan. Jos lukija haluaa siirtyä vanhempiin teksteihin, hänen pitää tehdä naksauttaa itsensä seuraavalle sivulle, tehdä tietoinen valinta.

Mutta nopeilla somealustoilla on vain yksi jatkuva teksti- video- ja kuvavirta. Sitä pursuaa loputtomiin puhelimen alareunasta, ihan kuten soppakulhotestin keittoa.

Somejätit voisivat halutessaan tehdä alustoilleen muutoksen, jossa käyttäjien pitäisi tietyn väliajoin tehdä tietoinen päätös, että kyllä, haluan edetä vielä kymmenennelle sivulle. Mutta sen sijaan ne lykkäävät lisää, lisää ja lisää, niin kauan kuin vain käyttäjiin mahtuu.

Ei ihme, että välillä vasta somealustojen yltäkylläisistä pöydistä noustessa tajuaa, että huh, onpa huono olo.