Muistatteko vielä ajat, kun ystävien näkemistä ei suunniteltu päiviä tai jopa kuukausia etukäteen ja kalentereita ja puhelimia selaillen? Ne vain tapahtuivat, ilman sen kummempaa säätöä.

Yritin hahmottaa, missä vaiheessa muutos omassa elämässäni tapahtui. Lapsuudessa hyppelin pellon poikki naapuriin, kävelin ovesta sisään ja huutelin, josko olisi kavereita kotona. Opiskeluaikoina muistelen toisinaan tuskailleeni, miten vähissä aika ystäville välillä oli. Kuvioihin olivat ilmestyneet opiskelut, työt, harrastukset sekä poikaystävän pussailut ja kalenteria joutui välillä plärätä, että kaikelle löytyi paikkansa. Mutta silti aina löytyi puolentunnin varoitusajalla seuraa lenkille ja extemporepiknikeille.

Kyllä se muutos tapahtui siinä vaiheessa, kun kannoin hädin tuskin kolmikiloisen ihmisen sylissäni kotiimme. Vaikka kuinka raskausaikana viisi vuotta sitten jaksoin yrittää, että mikään ei sitten muutu, totta hitossa muuttui. Aikakäsitys esimerkiksi sai ihan uudenlaisia muotoja.

Nyt jos voin olla yksin yhden kokonaisen illan, suursiivoan, luen kirjan onnellisena ahmien loppuun, tanssin yksinäni 2011 vuoden hittejä, parsin rikkinäiset vaatteet, katson elokuvan, saan viisi työprojekti-ideaa ja silitän kaksi vuotta sitten puhtaanpyykinkorin pohjalle mytätyn silkkipaidan. Ennen lasta olisin ehkä tehnyt voileivän ja käännellyt mietteissäni sohvatyynyjä samassa ajassa. Sitten toisaalta järjestän lapsille syntymäpäiviä, vaikka juuri kaksi viikkoa sittenhän ne viimeksi vuosia täyttivät. Vauvavuotena oli päivässä saanut tarpeeksi tehtyä, jos oli saanut lapsen yhtä päivää vanhemmaksi. Illat kiukkuavien lasten kanssa tuntuvat viikoilta ja kevyet sunnuntaiaamut tanssivat ohitse hetkessä. Näen samassa kaupungissa asuvia kavereita, joita tajuan nähneeni viimeksi puolivuotta sitten.

Ymmärtäähän sen, että elämä keikahtaa erilaiseen rytmiin, kun kahdesta tulee ensin kolme ja sitten vielä neljä. Kaipaan silti niitä extemporetärskyjä muidenkin tärkeiden tyyppien kanssa. Päätin tehdä tovi sitten testin: kuinka moni pääsisi ilman mitään varsinaista syytä järjestettävälle piknikille lyhyellä varoitusajalla.

Laitoin sunnuntai-illan piknikille kutsun keskellä viikkoa – parin tunnin varoitusajalla sentään en vielä uskaltanut testata – ja lähetin sen reilulle kymmenelle ihmiselle. Kävi ruuhkavuosien ihme: sain seurakseni lopulta peräti kolme ihanuutta – kaimani Hannen sekä Outin ja Emilian. Emilialle myös jättimäinen kiitos kameralainasta, jotta saatiin tallennettua tunnelmia piknikiltä, vaikka oman kamerani muistikortti oli jäänyt kamerahuoltoreissulle.

Siellä me siis oltiin, neljä perheellistä naista sunnuntai-iltana Mustikkamaan kallioilla ihan vain omina yksikköinämme ilman lisäosia. Taustalle piirtyi kaupungin siluetti Kulosaaresta Arabian kautta Kalasatamaan ja jos oikein kurkotteli, ihan Katajanokalle asti. Ihan kuin olisi istunut keskellä kauneinta maisemataulua. Kallio vietti jyrkästi mereen ja siellä täällä oli lasinsiruja, mutta kukaan ei ollut juoksemassa suinpäin veteen tai laittamassa siruja suuhunsa. Mikä ihaninta, sain sanottua lauseeni joka kerta loppuun.

Evääksi mä olin pakannut muun muassa mansikkaista salaattia, focacciaa, macaronsseja, mustikkapiirakkaa ja kirsikoita. Muut täydensivät peiton päälle aseteltua kattausta juustolla, suklaalla, pähkinöillä ja vesimelonilla. Skumpat meille mukaan pakkasi Freixnet, jonka Mia Moscato -kuohuviini on ennen ollut Alkon tilausvalikoimaa, mutta nostettu tänä kesänä perusvalikoimaan. Kuulemma Ruotsissa se on ollut myyntimenestys, ja mitä ruotsalaiset edellä, me sitten perässä Helsingin kantakaupungin laidalla.

Freixnetin Mia Moscato on makea kuohuviini, ja kuivien kuohareiden ystävänä yllätyin, miten hyvin Mian mukavan hapokas, sitruksinen ja pehmeän aprikoosinen maku sopi ystävien kesäpiknikille. Ja etenkin mansikoiden ja suklaan kanssa herkuteltavaksi! Mua paremmin viinejä tunteva piknikseurueeni osasi sanoa, että skumpassa käytetyt moscato-rypäleet ovat mainioita rypäleitä ne, missä varmasti ainakin osittain maun salaisuus. Uskon heitä, sillä kuulun viinikoulukuntaan, joka valitsee kuplivansa pääasiassa intuition, pullon designin ja etiketin perusteella.

Siinä piknikvilteillä istuessamme tajusin, että olen tutustunut jokaiseen ympärilläni istuvaan naiseen vasta tultuani äidiksi. Emilia perheineen asui aikaisemmin meidän perheen kanssa samassa rapussa yhtä kerrosta alempana, ja melkein saman ikäiset esikoiset yhdistivät meidät. Muisteltiin, miten miehen kanssa käytiin piipahtamassa heidän tupareissaan itkuhälytin mukana ja vauvan nukkuessa kerrosta ylempänä.

Outin tiesin yhteisien tuttujen kautta jo ennen lapsia, mutta vasta samanlainen elämäntilanne ja vertaistuen tarve sai meidät löytämään toisemme. Onneksi, sillä nykyään jaetaan niin metsäretkieväät kuin mummilat. Hannen kanssa tutustuttiin blogiemme myötä, ja ensimmäisellä tapaamiskerralla nassutusten me vedimme jalkaan juoksutrikoot ja pingoimme selkämme yhteistuumin hikeen juoksutreeneissä.
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=Pqok_dQJRXY]
Kun asiaa oikein tuumasi, tajusin saaneeni äitiyden myötä elämääni ihan hurjan paljon uusia, tärkeitä ja ihania tuttavuuksia. Ihan turhaan siis synkistelin, että äitiys on vain riuduttanut sosiaalisia suhteitani. Tosiasiassa se on tuonut minulle liudan ystäviä, joiden kanssa jakaa samanlainen elämäntilanne ja samat lapsiperhevitsit ja -vitsaukset.

Nyt vain pitäisi ihan ilman syytä laittaa useamminkin pystyyn juhlia, jossa maljan nostamiseksi ei tarvita häitä, nimiäisiä tai kalenteriin merkittyjä juhlapyhiä. Oli nimittäin niin mukava ilta, että aikakäsitys heitti taas kuperkeikkoja. Ajattelin olevani kotona yhdeksän jälkeen, mutta havahduin piknikkuplasta vasta, kun villasukat oli jo vedetty jalkaan ja aurinko oli hiipinyt maiseman yli sukeltaen sitten oranssina hehkuna jonnekin Kivinokan taakse.

Jaa: