Olenko joskus sivulausessa maininnut, että en erityisemmin pidä ravintoloista, joissa on leikkipaikka? Täällä kommenttiosiossa taisin näin tehdä. Takista on nyt virallisesti ainakin toinen hiha käännetty. Sillä voi että, joinakin päivinä lapsia viihdyttävä leikkipaikka ja iso maitokahvi rauhassa juotuna on parasta, mitä kaupungilla on tarjota.

Ravintoloiden leikkipaikat ovat siitä nurinkurinen juttu, että ennen ruokailua ja ruokailun aikana ne aiheuttavat vanhempien hermoja raastavaa malttamattomuutta. Lapsilla on aina noin 95 prosenttia pienempi ruokahalu, jos ajatus leikkipaikasta kutittelee mielessä. Siksi aina toivonkin, että lapset eivät ennen jälkiruokaa muista, että ravintolassa on leikkipaikka. Turha luulo, todellakin ne sen muistavat.

Olen yrittänyt opettaa lapsilleni parhaani mukaan ravintolakäyttäytymistä, ja kulttuurikasvatuksen käsitän isoilta osin koskemaan myös kahvilakulttuuria. Ihan omista intresseistäkin johtuen, eikä tehokas tutustuttaminen kulttuuriin ole mennyt hukkaan. Etenkin esikoinen tuntuu rakastavan kahvilaluuhailua yhtä paljon kuin minäkin.

Periaatteideni mukaan tahtoisin siis lasteni istuvan myös ravintolan ruokapöydässä niin kauan kunnes viimeinenkin on syönyt. Tiedättehän, syödään haarukalla sekä veitsellä ja keskustellaan toistemme seurasta nauttien. Jep jep. Etenkin leikkipaikallisessa ravintolassa sellainen oletus on täysin järjenvastainen.

Kun leikkipaikkahimo kiiluu lapsien silmissä, voin olla onnellinen siitä, jos lapsi malttaa syödä kaksi haukkua annoksestaan. Onnistumisiksi lasketaan myös se, ettei malttamattomana pompita tuoleilla tai möyritä pöydän alla. Jos lapset kykenevät hillitsemään leikkipaikkaseireenin kutsua siihen asti, että lasten annoksien pilkkomisen, ruokalappujen asettelun ja juomien kaatamisen jälkeen ehdin itse aloittaa omaa annostani, olen oikeutettu ottamaan jälkiruokalatteni tuplashoteilla espressoa. Ja jos en onnistu, sitten etenkin saan tilata tulpashotit sumppia.

Kun sinkoileva lasten ruokailuosuus sitten on ohi ja leikkipaikka imaissut otteeseensa seurueen nuorimmat, ihana tyyneys alkaa pikkuhiljaa laskeutua. Ensin vähän miettii, että leikkipaikkapirulaisen takia lapset eivät syöneet kunnolla. Miksi pöljänä ostin niille molemmille vielä omat (puolikkaat) annoksetkin! Sitten kehoon leviää tieto siitä, että nyt voin itse syödä kunnolla ja keskustella ihan rauhassa aikuisseuralaisten kanssa. Minijengi telmii tyytyväisenä leikkipaikassa ja ihan toden totta voin itse syödä kahta kättä käyttäen! Viimeistään siinä vaiheessa, kun juo eteerisen näköisenä kaikessa rauhassa kahviaan, ei enää muista, miksi joskus nakkeli niskojaan leikkipaikoille.

Onni on myös se, että leikkipaikka on toteutettu kivasti ja että muksunurkkauksesta huolimatta ravintola on sellainen, että siellä kävisi ilman lapsiakin. Kuten nyt kuvissa näkyvä Café Köket, jota opiskeluaikainen kaverini Arla pyörittää. Olen kirjoittanut aikaisemmin Köketin babybrunssista, ja Suomen Blogimedian pikkujoulutkin järjestettiin siellä. Hiljan Arla kutsui meidät ja ystäväperheemme lauantaiselle erikoisbrunssille, jossa oli tarjolla sapuskan lisäksi muun muassa surffitunnelmia, dokkarinäytös, joogaa ja etenkin lapsia viihdyttänyt taikuri.

Tuollaisia lauantaipäiviä pitäisi olla enemmänkin. Harvemmin pääsee siihen tilaan, että kello unohtuu ja lopulta tajuaa raukeana kahvilaluuhaillensa yli kolmen tunnin ajan. Olisiko moinen onnistunut meidän täpinäsantereiden kanssa ilman leikkipaikkaa ja kahvilan lapsimyönteistä meininkiä? Tuskin.
Jaa: