Kuopuksen yöimetysten lopettamisen aikaansaama hormonimyrsky on lamaannuttanut koko perheen. Kun minä romahdan, muukin perhe alkaa hajoilla. Turha sitä on kaunistella, ikinä ei ole hengitelty pohjamutia tähän tapaan. Kiitos teiltä saamani vertaistuen, ymmärrän tämän olevan ohimenevää. Imetyksen lopettamisen aikaansaama mielialasukellus voi kuulemma yhdistyä vahvuudessaan jopa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Näemmä pää kolahtaa pohjaan jo pelkästä yöimetyksen lopettamisesta, kun siihen yhdistää kaikenlaista muutakin elämän turbulenssia. Haluan selvittää tätä (yö)imetyksen lopettamiseen liittyvää masennusasiaa paremmin ja haastatella asiantuntijoita, mutta nyt vielä en kykene. Nyt mennään päivä kerrallaan.
Kun on kuukauden pitänyt päätään tehosekoittimessa, on taas tajunnut suvusta muodostuvan turvaverkkomme olemattomuuden. Siksi Marja Hintikan eilinen kirjoitus mummokateudesta resonoi vahvasti. Pelkästään kuluneen kuukauden aikana olen kertonut useammalle tutulleni, että olen kateellinen. Minä, joka en muuten ole kateellisuuteen taipuvainen ja joka osaan nauttia muiden onnesta. Mutta lähellä asuvista ja arjessa mukana olevista lasten isovanhemmista minä olen kateellinen. Rumalla tavalla kateellinen, luultavasti vähän katkerakin. Vaikka katkeruus se vasta mielelle myrkkyä onkin.
Mutta en voi mitään sille, että joudun pidätellä itseäni, kun joku harmittelee niskojaan nakellen, ettei oma isä voinut hakea lasta päivähoidosta. Tai sitä, että anoppi meni oopperaan sen sijaan, että olisi tullut lapsenvahdiksi. Meillä sellaiseen ei ole mahdollisuutta koskaan, meillä lasten isovanhemmat eivät ole arjessa mukana. He ovat kyllä iloksemme ja onneksemme mukana silloin tällöin lomilla – Pohjanmaalla ja täällä Helsingissä – jolloin yhdessä vietetty aika on tiivistä ja tärkeää. Ja isilleni ja äidilleni voin soittaa aina, koski asia sitten yrityksen verokiemuroita tai riisipuuron valmistamista höyrykattilassa. Kaikilla perheillä ei ole edes satunnaisia lomaisovanhempia tai mahdollisuutta soittaa vanhemmilleen. Mutta silti saan kokea surua tilanteestamme. Useiden satojen kilometrien välimatkojen takia arjessa meidän perhe on ilman sukulaisten tuomaa turvaa.
Tästä voi tietenkin syyttää itseään. Itsehän me olemme asuinpaikkamme valinneet. Olisihan tuolla Pohjanmaalla metsää ja lääniä, johon tupansa rakentaa. Kai sieltä jotain töitäkin löytyisi, jos ei muuta, kuokalla kääntäisin suosta pellon. Joku voisi sanoa myös sen typerimmän: itsehän olette lapsenne hankkineet, joten ne hoidatte. Kyllä, niin olemme ja niin hoidamme. Mutta koskaan aikaisemmin Suomessa lapsiperheet eivät ole olleet näin yksin. Me emme ole ainoa perhe etenkään täällä pääkaupunkiseudulla, jonka suvun tuoma tukiverkosto on olematon. Ennen koko kylä kasvatti, mutta koko kaupunki ei kasvata. Asumme kerroksittain toisten kanssa, ja olemme enemmän omillamme kuin koskaan.
Aikaisemmilla sukupolvilla suku on ollut läsnä ja apuna. Se on ollut niin normi, että ehkä nykyiset isovanhemmat eivät edes tajua sitä. Lasten isovanhempien tuoma apu arkeen on kai kuin juokseva vesi, sähkö tai toimiva julkinen liikenne. Sitä osaa arvostaa kunnolla vasta, kun on kokenut elämää ilman sitä tai jos siitä joutuu luopumaan. Minä itse olen lapsuudessa ollut niin paljon isovanhempieni hoitovastuulla, että kun satutin itseni tippuessani puusta, juoksin kodin sijaan vieressä olevaan mummilaan hakemaan lohtua. Mummi päällysti koulukirjani ja keitti mustaherukkamehua flunssaani. Paappa vei traktorilla harrastuksiin ja vahti uimareissujamme läheisellä joella.
Kun mietin sukuani taaksepäin, näin on ollut niin pitkälle kuin tiedän. Lasten isovanhemmat ovat olleet suvussani osana arkea sukupolvesta toiseen. On asuttu samoissa kylissä, samoissa pihapiireissä ja jopa ihan samassa talossa. Haasteensa on varmasti ollut siinäkin, enkä tietenkään tiedä kaikkia lähekkäin asumisen tuomia kiistoja. Ei se suvun suljettu pihapiirikään aina kaunista jälkeä suo, ja sukulaissuhteiden nurinkurisuudesta osani olen saanut minäkin. Mutta yleensä suvun yhteisöllisyys on tuonut turvaa. Ja minuun tuo sukupolvesta toiseen kestänyt vahva tukiverkosto katkeaa. Minä olen saanut siitä osani lapsena, mutta en enää äitinä.
Välillä mietinkin, miten sukuni perheet olisivat silloin aikoinaan pärjänneet, jos eivät olisi saaneet apua sukulaisilta tai joutuneet sietämään anoppia nurkissaan. Sukuni on yrittäjiä ja maanviljelijöitä täynnä. Minun tapaani kaikki ovat tehneet töitä silloinkin kun lapset ovat olleet pieniä. Siinä olisi jäänyt lehmät lypsämättä, viljat puimatta ja vihannekset torilla myymättä, jos ei olisi saanut suvulta lastenhoitoapua. Tietenkin myös maailma oli erilainen. Vielä muutamia sukupolvia sitten ei ollut tavatonta, että vauva jätettiin sisälle tupaan yksinään siksi aikaa, kun käytiin navetassa. Olenhan minä itsekin ollut lama-ajan lapsena niitä, jotka kulkivat yksinään avain kaulassaan pitkin kyliä jo pienenä.
Paljon hyvää kehitystä on siis tapahtunut niistä päivistä, kun omat kaukaiset isovanhempani pieniä lapsiaan kasvattivat. Nykyään Suomessa lapsiperheet saavat rahallista tukea arjen ponnisteluihin. Päiväkodista kiitän joka päivä, mistään ei tulisi mitään ilman lapselle ja meille niin tärkeitä hoitajia ja opea. Ja osallistuva ja vanhemmuuden täysillä jakava puoliso, en tiedä, mitä tekisin ilman. Suvun sijaan ystävät ovat yhä vahvemmassa osassa tukiverkon luomisessa. Taannoisessa yökyläilypostauksessa joku kysyi, puhutaanko tässä nyt isovanhempien vai kaverien luona kyläilystä. Että kun ne ovat eri asia. Se tuntui omasta näkökulmastani hassulta kysymykseltä, sillä lapselle tärkeät ihmiset voivat olla muutakin kuin isovanhempia tai muita sukulaisia. Onneksi. Meillä se lapsen eka yökyläily ilman vanhempia olisi hyvin voinut olla jonkun ystäväperheen luona.
Meidän tukiverkosto koostuu päiväkodista ja ystävistä. Toista lasta ei olisi uskaltanut edes miettiä ilman päiväkodin tuomaa turvaa. Muistan ikuisesti kiitollisena sen epätoivoisen lauantain, kun laitoin muutamalle naapurin mutsille viestiä, että nyt tarvittaisiin lapsille kaveriseuraa tai kaikilla hajoaa pää. Muutamaa tovia myöhemmin minä makasin väsyhorkassa sohvalla ja ympärillä oli elämää parin kaveriperheen verran. Lapset olivat onnellisia ja mä sain hetken hengähtää. Yhden rakkaan ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevan ystäväperheen kanssa ollaan pohdittu muuttoa samaan kaupunginosaan, jotta voitaisiin enemmän auttaa arjessa toisiamme.
Mutta silti se suvun turvaverkon tuoman tuen puuttuminen saa olon tuntumaan heikolta ja haavoittuvalta. Kuten nyt, kun meistä kahdesta perheen hyvinvointia ja toimivuutta kannattelevasta ihmisestä minä olen lamaannuksissa. Ystävät elävät samoja ruuhkavuosia, heilläkin on lapset kipeänä silloin, kun tarvitsisin jonkun tuomaan apteekista Buranaa. Isovanhempia olisi helpompi pyytää apuun. Ihan jo siksikin, että sukupolvien perinne velvoittaa heidät auttamaan vuorollaan.
Tiedän, että äitini ja isini auttaisivat, jos vain asuisimme lähempänä. Isomummu ja isomummi auttaisivat varmasti vielä enemmän, kun eläkkeelläkin ovat. Samalla me voitaisiin auttaa heitä paremmin. Poimia marjat, putsata rännit ja luoda lumet. Välimatkasta kärsivät meidän lisäksemme myös isovanhemmat ja isoisovanhemmat. He eivät koskaan saa kokea sellaista tiivistä isovanhemmuutta, mihin he ovat sukupolvien ajan tottuneet. Välillä mietinkin, ollaanko ihan itsekkäitä, kun lähdettiin tavoittelemaan omanlaistamme elämää kotipitäjän tarjoamien mahdollisuuksien sijaan. Sen takia minun lapseni eivät koskaan saa sellaista isovanhemmuuden turvaa ja rakkautta, mitä minä olen saanut.
En tiedä, mutta kolme asiaa tiedän. Te vanhemmat, joilla on mahdollisuus antaa lapsillenne arjessa läsnäolevat isovanhemmat, olkaa siitä äärimmäisen kiitollisia. Vaikka olen teille kateellinen, olen myös niin onnellinen teidän puolestanne. Ja ystäväni, te olette valtavan tärkeitä, vaikka välillä tunnunkin katoavan kiireeseen. Ja minä, jos joskus saan mahdollisuuden olla jonkun mummi, minä jatkan nyt katkenutta sukupolvien perinnettä, tuli mikä tuli.
Kuvissa minä vuonna 1983.
<3
Tuttu tilanne, tosin meillä on sentään alle kahden tunnin välimatka lapsen isovanhempien luo. Itse myös olen kokenut lapsuuden, jossa elossa olevien isovanhempien ja suuren muun suvun luo oli matkaa suunnilleen saman verran kuin teillä ja siitä on hyvät muistot. Matkattiin sukuloimaan ehkä 3-4 kertaa vuodessa ja reissut olivat kivoja. Itse asiassa pidin todella kummallisena sitä kun kaverit kyläilivät mummolassa ihan arkisin koulun jälkeen! Ja nytkään en jotenkin osaa itse edes ajatella, että asuttaisiin tämän lähempänä tukiverkkoja.
Monessa suvussahan tämä sukupolvien ketju on tainnut katketa jo kaupungistumisen myötä kymmeniä vuosia sitten! Ja kun mietin omaa sukuani taaksepäin niin vain yksi isovanhemmistani jatkoi kotikylällä ja kotitilalla asumista, muut muuttivat kymmenien kilometrien päähän lapsuudenkodistaan, mikä siihen aikaan oli tietysti hankalampi matka kuin nykyään. Eli ehkä tämän vuoksi ei itse osaa niin kaivata samanlaista sukupolvien ketjua – minulle suku on rakas mutta itsestään selvästi kaukana!
Aivan samaa olen pohtinut viime vuosien aikana,kun meillä on pieniä ollut. Kuvien perusteella olette aivan kuin kaksi marjaa esikoisesi kanssa.
Kiitos, ja sinne kans <3
Niin, luultavastihan se on just noin: ei meidän lapset osaa kaivata isovanhempia arkeensa, kun eivät sellaisesta tiedä. Ehkä se onkin vain siistiä, että heillä on lomaisovanhemmat, joiden kanssa tehdään vaan kaikkea kivaa ja spesiaalia.
Mä olen miettinyt, että Helsingissä asuminen mahdollistaa parhaiten sen, että saan tulevaisuudessa olla läsnä lasteni ja mahdollisten lastenlasteni elämässä. Vaikka tietty nuo päättävät sitten muuttaa New Yorkiin, mikä vähän mutkistaa mun mummisuunnitelmia. Tai ehkä lapset muuttavat Pohjanmaalle, sehän se olisikin 😀
Mä olen miettinyt tätä ihan hurjasti, mutta siitä on ollut vaikeaa kirjoittaa, ettei vahingossa loukkaa ketään. Mäkin huomaisin yhdennäköisyyden näissä kuvissa ja esikoisen vauvakuvissa 🙂
En oikein ymmärtänyt, siis asuvatko miehen vanhemmat Helsingissä? Mikseivät he sitten hoida lapsia?
Pohjanmaalla ovat molempien suvut 🙂
Mulla esikoinen nyt 1v4kk. Alun hormoonihuuruissa itkin ja kirosin kun anoppilan väki ei jättänyt hetkeäkään omaa rauhaa nauttia vauvasta. Sittemmin mieliala on tasaantunut ja olen katsonut myös peiliinkin, ja nyt olen onnellisempi kuin koskaan tukiverkosta ja aina avuliaista lapsenvahdeista. <3
Oi, tämä voisi olla minun kirjoittamani. Ja kyllä olen myös katkera ja surullinen asiasta. Melkein päivittäin. Meillä isovanhemmat 450 km ja reilun 500 km päässä. Toiset tosin eläkkeellä ja toiset suht joustavasti töissä, joten välillä voi lapsenvahtiavusta sopia.
Aina on pärjättävä kolmestaan. Ihan aina. Arkena ja viikonloppuna ja väsyneenä ja sairaana. Meillä ei tänne ole muodostunut hyviä ja läheisiä ystäviä, ne muutamat harvat ovat muuttaneet pois. Ei oikein kehtaa pyytää apua keneltäkään. Pph on ainoa tukiverkko. Olen itsekin kasvanut maalla, isovanhemmat asuivat samassa talossa – neljä aikuista tukena ja turvana joka päivä!
Reissaamiseen menee paljon päiviä vuodessa, varsinkin kun molemmat isovanhemmat eri puolilla Suomea. Muuttaisimme heti takaisin tai ainakin lähemmäs, jos vain töitä sieltä saisi. Kovasti tsemppiä!!
P.S. miehelläni samanlainen lapsuus kuin Lyralla. Hänestä oli mahtavaa matkustaa isovanhemmille pienenä ja oli pitänyt niitä ihan tylsänä, joilla oli mummola naapurissa. Mikä mummola se silloin on!
”Monessa suvussahan tämä sukupolvien ketju on tainnut katketa jo kaupungistumisen myötä kymmeniä vuosia sitten!”
Sama kokemus!
Varmasti on paljon niitä, jotka muistavat mummon ja papan oikein arkiturvana, mutta on myös paljon meitä, joilla perinne on katkennut jo 3 sukupolvea aiemmin. Ja meitä on paljon, joilla isovanhemmat ovat todella vanhoja. Aina koululaisena ihmetytti kun joku sanoi käyneensä mummin kanssa kaupassa tai Kanarialla – siis täh, mummothan ei lähtökohtaisesti pääse sängystä ylös ja ne liikkuu rollaattorilla 🙂
Minulle on paljon tutumpi se suvun perinnetieto, ettei omaa ukkia tai mummia ole nähnyt ehkä koskaan, kun kulkeminen oli vaivalloista ja välimatkat pitkiä.
Kaislakerttu
Hieman ehkä kritisoisin kuitenkin sitä etteivät isovanhemmat voi tapauksessanne tulla useammin avuksi ja pidemmäksi aikaa kerrallaan. Omien lasten ja lastenlasten hyvinvointi on etusijalla, työstä voi aina jotenkin järjestää lomaa jos on tarve ja pakko. Teillä kuitenkin tunnutaan olevan pitkäjaksoisesti väsyneitä ja uupuneita. Pyydätkö apua enemmän? Kerrotko heille että tarvitsisit heitä nyt? Vai onko teidät kasvatettu pärjäämään yksin. Omille vanhemmille voi jutella ja selittää omaa väsymystään. Voisivatko he osallistua arkeenne rahallisesti jolla voisit palkata lastenhoitoapua kotiin jos eivät millään pääse. Nämä olivat meidän tapoja kun asuin 550 km päässä vauvan vauvavuoden. Äitini kanssa katsoimme jo valmiiksi aina kalenterin eteenpäin muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan: tuossa äiti tulee vklopuksi, tuossa 3-4 päiväksi, tuossa me mennään viikoksi. Toki raskasta oli matkustaa mutta ihana oli saada aina huilia välillä.
Mä olen pohtinut samaa asiaa viime aikoina kun hoitovapaan jälkeen olisi ajankohtaista itse palailla töihin. Tällä hetkellä asutaan alle viiden kilometrin säteellä kummankin vanhemmista ja esikoisen syntymästä asti olen kiittänyt (ja joskus kironnutkin) kaikessa auttavia, aktiivisia ja kiinnostuneita isovanhempia. Nyt kuitenkin tilanne näyttää siltä, että jos haluan mielenkiintoisen ja koulutustani vastaavan työpaikan, sitä pitää lähteä hakemaan kauempaa. Paljon kauempaa. Nyt pohditaan lähdetäänkö työn perässä ja ollaan sitten ihan yksin uudessa kaupungissa vai haenko työtä, joka ei niin kiinnosta ja pidetään kiinni turvaverkosta.. Päästänkö itseni helpolla ja jään tuttuun ja turvalliseen, missä isovanhemmat voivat koska tahansa hakea muksut päiväkodista vai tavoittelenko jotain suurempaa ja selviydyn ruuhkavuosista yksin?
Teksti osu ja upposi! Minä asuin perheeni kanssa 30 minuutin matkan päässä vanhemmista ja veljistäni. Mutta töiden perässä jouduimme muuttamaan 500 kilometrin päähän mummolasta, mikä oli aika järkytys esikoiselleni joka oli niin tottunut että ne enot, mumma ja pappa on lähellä. Ikävä on aina! Tsemppiä teille 🙂
Kiitos, kun kirjoitit tästä vaikeasta asiasta. Olemme puolisoni kanssa ”saattamassa itseämme samaan tilanteeseen”. Olen murehtinut vanhemmistani huolehtimista kaukaa käsin, mutta vähitellen alkaa konkretisoitua että totta myös tämä toinen puoli, että tarve heidän avustaan tulee olemaan myös meillä. Syyllistyminen tuntuu myös tutulta, vuosien ajalta. En koskaan kirjoita blogeihin tms, mutta nyt tahdoin kiittää ja sanoa, että minusta oli hienoa kun kirjoitit tästä. Jos yhtä hyvää ratkaisua ei ole, niin toivotan paljon pieniä hyviä juuri teille toimivia ratkaisuja.
Jaan tuskan, vaikka omien naperoiden isovanhemmat ovat hieman Pohjanmaata lähempänä. Toiset kuitenkin vielä työelämässä ja sitä kautta oikeutettuja tietty myös ihan omiin vapaisiin ja toiset sen verran iäkkäitä ettei pieniä voi lyhyttä visiittiä pidemmäksi aikaa jättää heidän hoiviinsa. Aivan ihania isovanhempia kuitenkin kaikki ja tekevät kaukaakin elämästämme helpompaa. Kismittää veljen perheen asenne, joilla molemmat isovanhemmat 5km säteellä ja valittavat kun isovanhemmat ovat melkein viikottain tuppaamassa. Eivät valita sitä että naperoiden päiväkotimatkoissa autetaan, arkiruokaa ilmestyy pöytään ja joku leikittää tenavia kun on suursiivouksen aika.
Hieman nyt tuli katkeraa tekstiä, mutta vaihtaisin osia heti, jos vain oman alan työtilanne kotikaupungissa olisi parempi.
Tsemppiä Hanne ja perhe, teissä on sisua kuin pienessä Pohjanmaassa, tämä on vain sellainen kuuluisa vaihe!
Ai että kuinka koskettava kirjoitus. Kiitos. Meidänkin sukulaisturvaverkko on satojen kilometrien päässä. Aiemminkin sitä kipuili, kun olisi ihana nähdä vanhempia ja sisaruksia useammin, mutta nyt kun on pieni lapsi niin se riistää sielua ihan tosissaan.
Voimia sinulle kovasti. Blogisi on tuonut valoa kyllä moniin vauvavuoden väsyneisiin hetkiin täällä 🙂
Minä olen siinä käsityksessä että Lähiömutsin vanhemmat ovat maanviljelijöitä ja ainakaan kesäaikaan se työ ei kyllä kauheasti annan anteeksi. Jos ei olla paikalla kun on aika tehdä tietyt jutut niin voi aika iso pala lohjeta vuoden tuloista pois.
En kylläkään ole itse maanviljelijä ja tämä on vain se millainen käsitys minulla on asiasta.
Niin no… Meillä on tismalleen samanikäiset lapset. Siihen yhtäläisyydet taitavatkin loppua. Avioero vireillä ja tukiverkkoja pyöreät nolla. Miehen suku ja vanhemmat asuvat 4000 km päässä ja oma äitini on niin sairas, ettei pysty lasten kanssa olemaan. Meillä vanhemmilla ystäviä nolla! Toki tuttuja piisaa, mutta ei ketään, joka kyläilisi, lähtisi ulkoilemaan, saati luottaisi yökylään. Yhteiskunnan apua ei ole saatu eikä oikeastaan pyydettykään. Nyt olen sitten yksin lasten kanssa. Vanhempi tosin on päiväkodissa. Vieraiden kommentit ovat ” itse olet lapsesi tehnyt ja itse ne hoidat!”
Meillä menee vähän toisin päin. Oma äitini muutti aikanaan toiselle puolelle Suomea omista vanhemmistaan, ja kun me lapset synnyimme, isäni puolelta oli enää isoisä elossa ja vaikka hän asui lähellä niin noh, hän ei ehkä ollut se innokkain lastenhoitaja. Me lapset siis näimme äitini vanhempia noin kerran vuodessa ja näin se on mennyt tähän päivään saakka. En ole koskaan kokenut jääneeni mistään paitsi, paitsi ehkä nyt aikuisena, kun vaari on jo kuollut ja mummokin alkaa olla vanha. Haluaisin olla enemmän läsnä ja oikeasti tutustua, mutta 500km välimatkan kanssa on vähän hankalaa. Minulla on myös 3-vuotias tytär ja olisi hienoa, jos hän saisi olla enemmän ainoan isoisovanhempansa kanssa.
Toisaalta nyt kun olen itse äiti, asuvat omat vanhempani sekä sisareni edelleen lähellä. Lapseni saa tavata isovanhempiaan suunnilleen viikottain. Isän puolen isovanhemmat eivät ole tekemisissä, mutta en kanna asiasta sen suurempaa surua, koska omat vanhempani ovat suhteellisen aktiivisia ja lapselle läheisiä. Koen myös itse pärjänneeni ns. ilman isovanhempia oikein hyvin.
Täytyy kyllä sanoa, että näin yksinhuoltajana (lapsen isä näkee lasta vain pari tuntia kuukaudessa) omat vanhempani ovat korvaamattomia. Vaikka he eivät sinänsä juuri hoida lasta satunnaisia yökyläilyjä lukuunottamatta, on todella helpottavaa kun tietää että ylipäätään on olemassa joku joka auttaa. Joku, kenelle voi tiukan paikan tullen soittaa, että nyt mä makaan kuumeessa, voisitko hakea tuon lapsen.
Täällä sama! Aina pitää pärjätä oman perheen kesken. Lapsettomiin menoihin miehen kanssa on mahdotonta päästä yhdessä ellei satu niin että jompi kumpi isovanhempi (meillä niitä yhteensä kaksi, kummankin puolelta yksi, molemmat työelämässä vielä) satu juuri silloin lomailemaan meillä (välimatkaa 700km). Kaveriperheet järjestää esim aikuisten laivareissuja tm illanviettoja, miehen kanssa arvotaan kumpi menee… Ei ole treffi-iltoja tm. Ei apua jos sairastetaan.
Joo tuo ikähomma on sitten toinen asia. Tai sitten se, ovatko isovanhemmat edes elossa. Itselläni oli yksi mummo, joka oli minun lapsuusaikanani sen verran virkeä että hänen luonaan pystyin yökyläilemään. Vaarit olivat kuolleita ja toinen mummo vanhainkodissa. Ehkä itselleni tädit perheineen ovat toimittaneet jonkinlaista mummolan virkaa.
Ja niinpä omalla lapsellanikin oli syntyessään yksi isovanhempi jo kuollut ja kaksi isovanhemmista ovat pitkälti yli seitsemänkymppisiä. Perhekahvilassa tapasin juuri äidin, jolla on samanikäinen lapsi ja tämän lapsen isoisoäiti oli vain muutaman vuoden vanhempi kuin lapsemme nuorin isovanhempi. Toivottavasti meidän lapsella ja hänen isovanhemmillaan edessä on kuitenkin vielä monta yhteistä vuotta!
Toki eläkeikäiset isovanhemmat pystyvät helpommin tulemaan vähän kauempaakin hoitoavuksi pariksi päiväksi vaikka arkisin kuin vielä työelämässä kiinni olevat, eli puolensa ja puolensa kaikessa.
Minua jotenkin niin sieppaa se ajattelu että itse olette itsenne tuohon tilaan saattaneet. Kukaan ei varmaan tarkoituksella aja itseään loppuun tai valvo tahallaan lapsen kanssa. Varmasti valtaosa tietää että lasten kanssa on rankkaa ja tietää että tulee aikoja kun on vaikeaa. Sitä miksi tai milloin se vaikea iskee ei voi tietää eikä niihin tunteisiin voi varautua muuten kuin opettamalla itselleen valmiiksi erilaisia jatusmalleja jotka ehkä auttavat johonkin pisteeseen asti. Kuten muistuta itselleen että tilanne on väliaikainen tai opettele elämään vain sitä yhtä hetkeä murehtimatta seuraavasta tunnista tai huomisesta (tämä ei työssä käyvälle ole varmasti ihan niin helppoa). Kyllä ihmisen on lupa väsyä omista valinnoistaan johtuvista syistä. Inhoan tätä selviytymiskulttuuria johon itsekin olen päätynyt. Aina pitää pärjätä itse ja apua pyydetään vaan tositilanteessa (jos silloinkaan) ettei vaan vaikuteta ruikuttajilta.
Minua surettaa tämä että ihmisistä on tullut niin liikkuvaisia. Itsekin asun kaukana sukulaisistani. Kuitenkin lasten kauas muuttaminen näkyi kaikista eniten ja kolahti pahasti kun oma isoisäni jäi yksin taloa pitämään isoäidin joutuessa hoitokotiin. Vieläkin ahdistaa ajatella miltä on mahtanut tuntua ihmisestä joka piti siitä että on väkeä ympärillä ja joka itse asui lapsuudenkodissaan jossa oli asunut lähes koko elämänsä ja jonka oma äiti asui samassa pihassa ja myöhemmin samassa talossa kuin isoisäni perheineen. Sitten omat lapset lähtevät yksitellen maailmalle ja lopulta vaimokin. Muistan jonkun kommentin siihen suuntaan että on maailma mennyt hulluksi. Tuosta näkökulmasta se on. Menmnyt ihan hulluksi.
Mutta on liikkuvuudessa monia hyviäkin puolia. Ei ole pakotettu etsimään elantoaan pikkukylistä, mikä tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, ajatusmaailma laajenee ja tapaa erilaisia ihmisiä. Nykyään voi valita ja moni valitsee lähtemisen. Olisiko parempi pakottaa jäämään? Nykypäivänä tuskin. Mutta minä olen kai vanhasielu kun tahtoisin muuttaa isovanhempieni tilalle ja jatkaa siellä heidän jäljissään. Minä olisin tahtonut asua siellä vaarin kanssa ja oppia ammatin sukupolvelta toiselle. Mutta sille oli, ja on edelleen, useita esteitä. Kuten rajoittavimpana miehen työt.
Vanhaan ei kannata edes yrittää palata, mutta ehkä minusta olisi hienoa jos paluumuutto lisääntyisi. Jos lapset lähtisivät maailmalle opiskelemaan ja ehkä hankkimaan vähän työkokemusta ja palaisivat sitten ”kotiin”. Tiedän ettei se kaikille olisi mahdollista, mutta jos se tulisi muotiin. Jos isovanhempien ja perheen sukujuurien nostaminen elämän tärkeiden arvojen joukkoon tulisi muoti-ilmiöksi (kun nykyään sellaiset tuntuvat parhaiten muuttavan asioita) niin siitä hyötyisivät varmasti monet. Pienenä lisänä se vielä levittäisi eri ammatillisia osaajia ympäri maata ja yritysten olisi helpompi, ja ehkä jopa vähän pakko, lähteä pääkaupunkiseudun ja isojen kaupunkien ulkopuolelle.
Nyt meni jo aika yhteiskunnalliseksi kun sinä puhuit enemmän isovanhempien läheisyydestä, mutta onhan se iso rikkaus. Myös riesa, mutta rikkauskin. Minä en ikinä tahtoisi appiukkoa yhtään lähemmäksi mitä hän nyt on. Mieluiten vielä muutaman sata kilometriä kauemmaksi, mutta anopin tai omat vanhemmat toivottaisin mielelläni samaan kuntaan asumaan. Ehkä jopa samaan kylään. Naapuritalossa voisi aiheuttaa vähän liikaa hankausta rajojen kanssa molempiin suuntiin 😉
Voi, ikävää. Meillä minun toinen vanhempi asuvat samalla kadulla, toinen 100km päässä. Ja miehen vanhemmat 20km päässä. Menen vauvani kanssa samalle kadulle yökylään äidilleni viikonloppuna, koska muuten näemme vain ohimennen ja nopsaa arkena. Menee helposti siihen että kävästään lenkillä, tai ovella lainaamassa jauhoja, mutta ei nähdä kunnolla, niin kuin tuntitolkulla.
Onneksi voi välillä mennä yökylään, eikä haittaa vaikka hammasharja unohtuisi, kun sen hakee minuutissa.
Mutta tuosta isovanhempien avusta sen verran, että esim puolisoni vanhemmat käyvät töissä ja harrastavat arkisin, joten he tarvitsevat lepoa ja palautumista vkloppuisin, enempi kuin me nuoret. Miehen sisarukset eivät meinaa ymmärtää, miksei vanhempansa hoida heidän lapsiaan jatkuvasti. Sisarukset ite menevät helpolla ja antavat lasten pelata ja katsoa ohjelmia, sitten olettaa että isovanhemmat jaksaa hypätä ja kuskata pulkkailemaan ja uimaan. Niin jaksavat, mutta sais ne lasten omat vanhemmatkin jaksaa kun ei pikkuvauvoja oo enää valvottamassa.
Semmoinen liiallinen lapsenlikkana käyttö kiukuttaa, etenkin kun suututaan jos isovanhemmat kieltäytyy.
No, meni jo vähän asian ohi. Mutta ehkä vielä joskus päätätte muuttaa vanhempienne lähelle, tai jotka sukulaisenne löytää tiensä teidän lähelle!:) voimia paljon!
Ps miehen vanhemmat osti sängyn vauvallemme heidän luo kun syntyi, jotta saavat yökylään.. ..eipä olla vielä meidän alle 1-v;tä heille annettu yöksi pyynnöistä huolimatta. Öisin nukahtaa vain tissille, joten täälläkin ois luvassa (kun voimat riittävät) yösyönnistä vieroitusta.. Ja vaikka ilman oppisi nukkumaan, en taitais raaskis vauvaa antaa yöksi pois kotoa.. :')
-S
Mun tilanne on ehkä kadehdittava, oma äiti asuu samassa kaupungissa ja appivanhemmat tulevat vähintään kahden viikon välein lasta hoitamaan, asuvat vajaan 200km päässä. Mutta sitten toisaalta, ei ole mun suvussa puhettakaan, että olisi isomummuja. Omat mummoni ovat kuolleet ennen aikuisikääni, ukit paljon sitä ennen ja oma isäni kuoli ennen lapseni syntymää. Onneksi siis on oma äiti, joka muutti pohjoisesta 700km päästä tänne etelään meidän lasten (ja lastenlasten) luokse. Ilman isäni kuolemaa näin ei olisi, mikä on tosi ristiriitaista. Jos isäni eläisi, ei lapsellani olisi lähimummoa, mutta toisaalta sillä olisi ukki…Mutta joo, tosiaan joskus on mahdollista että vanhemmat seuraavat etelään karanneita lapsiaan…
Osui niin tekstisi.
Meillä on onneksi siitä hyvä tilanne, että jos tiedetään reilusti etukäteen joku hankala jakso (mies pari viikkoa toisella puolella maailmaa, itsellä tiukka työjakso), mummo pystyy järjestämään työnsä niin että pääsee pariksi päiväksi avuksi. Ja se on hienoa, meillä ainoa ”tukiverkko” on päiväkoti.
Mutta kyllä se moneen kertaan tuntuu katkeralta, että ei ole ketään joka voisi hakea lapset päiväkodista kun itsellä menee myöhään (=viiteen mennessä on vaan pakko olla hakemassa), veisi joskus yhtä lasta harrastukseen tai ottaisi muut hoitoon kun yhdellä on puheterapia/neuvola/futisturnaus. Tai itsellä gynekologi… Tai toisi makaronilaatikkoa kun koko perhe on toista viikkoa kipeänä. Ja kyllä, ihan itse on muutettu toiselle puolelle Suomea töiden perässä, mies ottanut vastaan työn johon kuuluu paljon matkustamista, tehty/saatu monta lasta. Ja elämä on onnellista näin, joskin haasteellista.
Mutta haaveillaan kyllä siitä, että jos joskus olisi mahdollista muuttaa lähemmäs. Niitä töitä vaan ei siellä ole tarjolla eikä lottovoittokaan taida olla kovin todennäköinen. Ainakaan jos ei lotto ;).
Me tehtiin vajaa vuosi sitten paluumuutto Turkuun yhdeksän vuoden pk-seutulaisuuden jälkeen. Isovanhemmat eivät olleet ainut syy, mutta yksi hyvin tärkeistä syistä. Ihan hullun hommaahan se itse muuttaminen oli kahden pienen lapsen kanssa, mutta en oo päivääkään katunut. Vasta täällä huomasin, miten yksin aiemmin oltiin. Että joka paikkaan ei tarviikaan raahautua kahden tai edes yhden lapsen kanssa. Että joku muu voi joskus viedä lapset pihalle leikkimään. Että on olemassa omaa aikaa, muulloinkin kuin klo 21-22. Pieniä, tärkeitä asioita.
Ei varmasti vieläkään osata käyttää näitä sukulaisten lapsenvahtipalveluita niin tehokkaasti kuin voisi. Eikä lapsenvahdit osaa niitä ehkä tarpeeksi usein tarjota. Totuttiin näkemään vilaukselta kerran kuussa. Eikä edelleenkään asuta ihan naapurissa. 20 minuuttia on Turun seudulla pitkä matka – Espoossa kauppareissu (yhteen suuntaan). 😀
Yhdeksässä vuodessa ehti toki kaivaa juurensa aika syvälle, että nyt sitten kaipaamme rakasta ystäväperhettä, Helsinkiä ja entisiä työkavereita. Mutta kulkee se auto toiseenkin suuntaan. Ja omassa isossa talossa on mukava kestitä yövieraita. 😉 Ehkä me jossain vaiheessa taas kävellään Turussa jokirantaakin ilman, että tunnetaan itsemme vuoden turisteiksi. 🙂
Olin mummokade. Ja tavallaan olen vieläkin. Aina jollain on se supermummo, joka on eläkkeellä ja saa kaiken elämänilonsa lastenlasten kuskaamisesta, ruokkimisesta ja leikittämisestä. Ei tarvitse kalenterista katsoa, että ens tiistaina joo sopii klo 15-18. Mutta yritän, ihan kovasti yritän muistaa jatkossakin arvostaa niitä hetkiä, kun emme ole yksin. Tiedän, että teimme oikean ratkaisun.
Minäkin ihmettelen, kuinka ylin anonyymi katsoo asiakseen ”kritisoida” ilmeisesti täysin tuntemattomien ihmisten tilannetta? Tilanteessa, jossa vanhemmat väsyvät, tuntuu loogiselta vähentää ensisijaisesti vanhempien omaa työtaakkaa, niin kuin lähiömutsin perheessä on ilmeisesti tehty, ennen kuin aletaan vaatia isovanhempia lähtemään leipätyöstään. Olen myös saanut aiemmista postauksista sellaisen käsityksen, että ainakin Hannen vanhemmilla on nuoria (alaikäisiä?) lapsia vielä kotona maanviljelyn ja yrittäjyyden lisäksi, joten varsinkin tällaisessa tilanteessa ”kritiikki” kummastuttaa. Jossain toisessa tilanteessa isovanhempien on varmasti helpompi irrottautua ja lähteä pidemmäksi aikaa toiselle puolelle Suomea(, mutta silloinkaan ei mielestäni ole tuntemattomien ihmisten asia arvostella).
Voimia teille!
Kovasti voimia teidän tilanteeseen, toivottavasti pian helpottaa! Yökyläilypostaukseen kävin kommentoimassa, että omassa lapsuudessani toiset isovanhemmat olivat arjessa paikalla lähes päivittäin. En kuitenkaan maininnut, että vanhempia oli arjessa vain yksi. Äitini kasvatti lapset, eikä hänen vanhempiensa tuki kokonaan korvannut kumppanin puuttumista. Se vaikutti omalla tavallaan meidän lapsuuteemme ja heijastuu yhä valintoihin, joita teemme nyt aikuisina. Ajattelin, että haluan kommentoida tämän, kun kerroit inhimillisistä kateuden tunteista, joita kirjoitit postaukseen tulleiden kommenttien sinussa herättäneen. Samalla haluan kiittää tavasta, jolla kerrot sekä vaikeista aiheista että onnesta ja ilosta! Tästä blogista on löytynyt paljon niin vertaistukea kuin viihdykettäkin. 🙂
Voi eijj, miten paska tilanne. Otan osaa! Ootko harkinnut / onko taloudellisesti mahdollista käyttää esim MLL:n lastenhoitopalvelua, jolloin pääsisit hetkeksi hoitamaan itse yksin omia asioitasi tai ihan vain lepäämään?
Toivottavasti avioeron jälkeen saatte sovittua (siis yhtään teidän perhetilannetta tuntematta, mutta tuli nyt mieleeni kun itsekin avioerolapsi olen) yhteishuoltajuudesta; siinä tulee väkisinkin niitä omia päiviä. Jotka varmasti alkuun tuntuvat tosi vaikeilta, mutta ehkä niiden aikana ehtii vaikkapa harrastaa tms ja saada sitä kautta mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, joista voisi ehkä ajan myötä tulla ihan ystäviäkin!
Kiitos tästä tekstistä. Itku tuli. Kertoo siitä kuinka olen tätä samaa asiaa kipuillut.
Paljon-paljon jaksamista ja voimia! <3
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Nyt tuli itku. Kun olen itse niin yksin. Ei ole sukua paikkakunnalla. Ei edes niitä ystäviä. En ole nukkunut, oikeasti nukkunut, viiteentoista kuukauteen. Ihan jaksamisen äärirajoilla mennään, eikä ole ketään kuka auttaisi.
Pitää vielä lisätä, että parisuhdeaikaahan ei ole. Kun pari kolme kertaa vuodessa saadaan se mummo avuksi, se on juuri niitä tilanteita kun toinen on reissussa ja arki melko kaaosta. Olisi ihanaa joskus näinä kertoina päästä vaikka elokuviin tai syömään kaksin. Lomilla käydään toki mummolassa, mutta toisaalta sekin aika on arvokasta mikä vietetään isovanhempien kanssa: ei sitä edes halua lähteä muualle :/. Ehkä kun lapset kasvaa voisi harkita jotain mll lapsenvahtia tms niin päästäisiin miehen kanssa jonnekin useammin kuin kerran vuodessa?
Kamala tilanne! Ja törkeää kommentoitia tuo että itse olet lapsesi tehnyt. Koskaan ei voi tietää mihin elämää vie ja miten tulee käymään. Liian usein törmää juuri tähän kommenttiin kun lapsien kanssa on rankkaa (ei siis minulle sanottu vaan yleensä). Jos lapsia ei olisi ja olisi ihan hajalla niin saisi tukea ja ymmärrystä. Missä vika?
Voimia, kärsivällisyyttä, jaksamista ja kaikkea hyvää.
Kuulostaa niiiin tutulta… Meilläkin omat vanhemmat Pohjanmaalla ja miehen yhtä kaukana toisaalla Suomessa ja osittain vielä työelämässä. Arkena ei minkäänlaista apua ole mutta pystymme 2-3 kertaa vuodessa ajoissa etukäteen sopien pyytämään jonkun isovsnhemmista meille yöksi, jolloin pääsemme miehen kanssa kaksin jonnekin, esim. syömään ja hotelliin yöksi. Sen jälkeen onkin ihan voittajaolo ja kokee taas jaksavansa monta kuukautta! 😀 Toisaalta kun tähän on tottunut niin ei muusta tiedä ja tunnistan ehkä itsessäni myös vähän ”ei tartte auttaa” -asennetta ja voisi ahdistaa, jos kotona olisi viikoittain muita pyörimässä. Mutta aina muistutan ystäviä joilla on isovanhemmat lähellä,olemaan avusta kiitollisia eikä pitämään itsestäänselvyytenä.
Se ensimmäinen yökyläily on kyllä varmasti iso asia. Meillä lapsi jo 1,5, mutta ei olla vielä jätetty yökylään ilman kumpaakaan vanhempaa. Edes isovanhemmille.
Tavallaan hurjan herttaista että ovat oikeasti panostaneet ja ostaneet sängyn, mutta ei tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä että ihan pieni ei oikein edes voi yökyläillä jos on rintamaidolla.
Isovanhempien hyväksikäyttö lapsenhoidossa on kyllä inhottavaa. Kaikilla meillä on oma elämä. On sekin kurjaa jos isovanhempia ei kiinnosta ja heiltä ei saa konkreettista hoitoapua, mutta rajansa toki siinäkin. Ikävintä se on silloin jos lapsenlapsia on enemmän ja kaikki voimavarat menevät yhdelle perheelle joko kyseisen perheen röyhkeyden takia tai muista syistä.
Täällä kanssa jollain tasolla samastuttiin tekstiin kovasti. Miehen vanhemmat kuolleet, omat vanhempani asuvat ihan naapurissa MUTTA ilmoittivat jo ennen esikoisen syntymää että hoitoapua ei heiltä saa. Esikoinen täyttää nyt 5v ja äitini on kerran vahtinut häntä – silloin kun synnytin kuopuksen. Muuten näemme heitä todella harvoin, vaikka alle kilometri tosiaan etäisyyttä. Vanhempani ovat saaneet minut alle parikymppisinä ja ovat nyt 50-55v ja erittäin aktiivisesti vielä työelämässä ja kipuilleet siitä, että ovat isovanhempia. Viisi vuotta mennyt ja vieläkään eivät koe sitä omaksi osakseen. Hyvä jos lasten syntymäpäiville ehtivät tulla kerran vuodessa.
Hei, soita äkkiä kunnan kotipalveluun ja selitä tilanne. Siis äkkiä! Itse menin aikanaan tuollaisessa tilanteessa sairaalakuntoon. Uupumus on salakavala juttu, kun se iskee, se iskee.
Meidän vanhemmilla ehkä oli äiti ja anoppi auttamassa mutta meidän sukupolvella luojan kiitos sentään isät osallistuu!!!
Pakko kommentoida minunkin, kun kirjoitus (ja kommentit) niin kolahti. Itsekin olen katkera isovanhempien ”puutteesta”: omat vanhempani asuvat lähellä, mutta ovat jo sen verran huonossa kunnossa, että heistä ei apua lastenhoitoon ole, vaan juurikin toisinpäin, tunnen huonoa omaatuntoa kun en tässä oman arjen kiireen keskellä ehdi auttaa heitä enempää… Ja erityisen ”katkera” olen siitä, että anoppi, joka tosin asui aika kaukana, mutta oli suureksi avuksi lapsen ollessa pieni (jolloin toki ei vielä voitu puhua yökyläilystä tms.) kuoli yllättäen syöpään – eli se tukiverkko katosi ennen kuin ehdimme ”nauttia sen hyödyistä” 🙁
Mutta pakko myös kertoa nykypäivänä niin harvinainen ratkaisua: Rakkaat ystävämme ostivat juuri vanhan kartanon, yhdessä toisen vanhempien ja sisaren kanssa 🙂 Sisar perheineen asuu piharakennuksessa, ystäväperheeni kartanon yläkerrassa ja isovanhemmat alakerrassa. Moni on tätä ratkaisua kummastellut (mm. yksityisyyden ja omien vanhempien kanssa asumisen takia), mutta itse arvostan ja ihastelen ratkaisua, ja toki hieman kadehdin (omassa perheessäni tämä kun ei vaan toimisi). Että kyllä sitä edelleenkin jotkut arvostavat ihan käytännössäkin läheistä perheyhteisöä! Ja onneksemme nämä ystävät ovat lapsemme kummeja ja se tärkein tukiverkko meille, joten meillekin on vähän etua tästä heidän yhteisöstään 😉
Todellakin, nyt puhelin käteen ja kerrot tilanteen rehellisesti ja kaunistelematta! Se on parasta myös lapsesi kannalta.
Sama juttu, niin yksin. Mutta pakko jaksaa lasten takia. Olisi edes joku, jolle puhua…
Vau, kylla huomaa jo naista kommenteista miten monia tama sama tilanne koskettaa! Itse ulkomailla asuvana vanhemmat ovat todella kaukana ja nakemiset keskittyvat suurimmaksi osaksi joulu- ja kesalomiin. Onneksi meilla on tahan mennessa kuitenkin kaikki mennyt kohtalaisen hyvin ja takalainen turvaverkko mika koostuu suurimmaksi osaksi ystavista on pitanyt meidat pystyssa.
Isoin harmitus itselleni kuitenkin on se syyllisyys mika kalvaa koko ajan siita miten isovanhemmat eivat paase nakemaan lapsenlapsiaan niin usein ja missaavat monet isot asiat ja tapahtumat lasten elamassa. Ja vaikka nykyaikana voi niin helposti Skypettaa jne ei se siltikaan ole sama kuin lapsenlapset jotka kapertyvat mummin tai ukin kainaloon, tai juoksevat isovanhempien kanssa pulkkamaissa. Surullista, mutta niin nykypaivaa… 🙁
Kiitos anonyymi kun kirjoitit tästäkin näkökulmasta, koska meillä on paluumuutto edessä ja yksi painava syy muuttoon on tukiverkon puuttuminen nykyisestä kaupungista. Oma äitini tulee toivottavasti olemaan jatkossa iso apu! Muutto kyllä jännittää nimittäin mennään aika pieneen kaupunkiin…
Lähiömutsille aivan kamalasti tsemppiä! Surku kuulla teidän väsymyksestä! Mulla kesti ihan rehellisesti kuukausi toipua yöimetysten lopettamisesta johtuvasta väsymyksestä. En nukkunut reiluun vuoteen ja ihan tosissaan luulin etten ikinä toivu kun kesti ja kesti se väsymys. Sitten eräänä päivänä huomasin, että jestas, huonon yön jälkeen en olekaan täyszombie. Se oli mahtava fiilis ja pääset varmasti siihen vielä! <3
Itse en jotenkin ole ehtinyt apua arkeen kaivata nyt esikoisen ollessa 1v2kk, mutta se johtunee siitä, että olen vielä kotona ja toistaiseksi on ollut tuuri myötä. Mies taas on kipuillut asiaa huomattavasti enemmän. Sen vuoksi meillä muutto häämöttää 500 km päähän.
Kun mä olin alle koulu-ikäinen, niin asuimme ensin Helsingissä ja sitten Vantaalla. Isäni vanhemmat asuivat ja asuvat (mummo enää hengissä) Kotkassa ja äitin vanhemmat Oulussa, he tosin muuttivat sittemin Hyvinkäälle, jonka jälkeen mummini sairastui vakavasti.
Isäni vanhemmista on käsittääkseni ollut jonkin verran apua vanhemmilleni. Muistan nimittäin useampaan otteeseen olleeni yökylä reissuilla heillä. Mutta epäilen, että ihan pienenä ei käytännön apua heidän puoleltaan ollut, 150 km matkan ja silloisen hitaan tien.
Isäni lapsuusperhe on saanut paljon apuja sukulaisilta, koska koko suku asui samalla seudulla ja isäni mummo asui myös samassa talossa isäni lapsuusperheen kanssa. Äitini lapsuuden perhe taas oli lähtenyt töiden perässä Ouluun ja kaikki sukulaiset olivat etelä-suomessa. Joten eipä siinä apuja tullut etäisyyden takia. Ei se siis ennen vanhaankaan itsestään selvää ole ollut apu sukulaisilta.
Meidän perhe asuu samassa kaupungissa mieheni vanhempien kanssa. Miehen vanhemmista ei kuitenkaan ole juurikaan apua. He auttavat käytännössä ”vain pakon edessä”. Eivät he sitä suoraan koskaan ole sanoneet, mutta rivien välistä voi lukea kaikenlaista… Jännä juttu sinänsä, että anoppi on aikanaan saanut itse paljonkin apua lähisukulaisilta, kun heillä oli kaksi vanhinta lasta syntynyt reilun vuoden ikäerolla. Ei sitten laittanut hyvää kiertämään…
Mun vanhemmat asuvat n. 30 km päässä ja kesäisin kauempana kun ovat mökillä. Mutta he auttavat paljon ja mielellään. Välillä en edes kehtaa ottaa kaikkea apua vastaan… Tosin äitini on eläkkeelle jäänyt lastensuojelu tantta, ja joka työkokemuksensa ja oman henk.koht. elämänsä perusteella auttaa mielellään. Lapset ovat palkinneet hänet ehdottomalla rakkaudellaan. Kun mummi tulee paikalle, niin äiti ja isä ovat kuin ilmaa. Meidän seitsemän vuotias poika on ihan täydellä sydämellä mummin kullan muru. Ja jonkin kerran olen nähnyt anopin katsovan pitkään mun äidin ja lasten silmiinpistävän lämpimiä välejä. Mies totesi karusti siihen, että elämä on täynnä valintoja.
Itse ajattelin laittaa hyvän kiertämään ja sen olen jo tehnyt. Miehen veli sai sykysllä vaimonsa kanssa ensimmäisen lapsensa. Hekin ovat jo todenneet saman, että mieheni (ja hänen veljensä) vanhemmista ei apua irtoa. Valitettavasti ei myöskään vaimon vanhemmilta. Mutta onneksi on meidän perhe. Serkku onkin ollut ainoan yökylä reissunsa meillä. Ja saimme myös parhaan mahdollisemman palautteen, että olemme ainoat jolle serkku saa tulla hoitoon sitä tarvittaessa. 🙂
Tuli kyllä heti jutun luettuani mieleen, että miksi ette muuttaisi asumaan tuonne Pohjanmaalle lähelle noita isovanhempia ja sukulaisia? Olisiko se niin mahdoton ajatus? Siitä olisi varmasti iloa niin lapsille, mummulle ja papalle, kuin teille vanhemmillekin. Onhan se tottakai iso muutos, mutta jos kerran töitäkin löytyisi, niin siinä voisi olla ajatusta. Teidän lapset on kuitenkin niin pieniä vielä, että hyvin sopeutuisivat, kouluikäisenä on jo vähän eri asia, kun on ne kaverit ja harrastukset ja omat piirit jo. Helsinki on varmasti kiva, ja paljon palveluita lähellä ja tapahtumia, mutta vähemmälläkin pärjää. Ja nettikaupat toimii, jos jotakin haluaa, mitä ei paikkakunnalla ole. Itsekin oon siellä nuorempana asunut, mutta nyt perheellisenä en muuttaisi sinne enää. No tämä vaan mun mielipide. Toivottavasti teidän väsymys helpottaa pian, tiedän että se on kaikennielevä ja hirveä olotila pahimmillaan. Mutta sillon ei tarvitsekkaan jaksaa mitään ylimääräistä, yrittää vaan levätä aina kun voi. Mietin myös, että voisiko esim. sinun vanhemmista jompi kumpi tulla hetkellisesti muutamaksi päiväksi teidän avuksi sinne Herttoniemeen? Että voisi mennä vaikka tytön kanssa puistoon, laittaa ruokaa tms. jotta saisit levättyä? Minun vanhemmat ovat auttaneet meidän perhettä (siitä iso kiitos heille) just näissä tilanteissa, kun yöt olleet vaikeita vauvan kanssa, ja ottaneet 3-vuotiaan hoitoon päiväksi. Ja myös kuskanneet 10-vuotiasta harrastuksiin yms. Ollaankin sovittu miehen kanssa, että muistetaan auttaa sitten myös toisinpäin, kun se aika tulee.
Totta, ikäkysymys on iso juttu isovanhemmuudessa sekin. Itse saan esikoisena nauttia nuorekkaista ja menevistä vanhemmista ja lisäksi lastemme elämässä on kaksi isoisovanhempaa, toinen mun puolelta, toinen miehen.
Sukupolvien ketju on toki monilla katkennut milloin mistäkin syystä. Meillä se katkesi nyt. Mutta toivon, että voin jatkaa sitä omalla kohdallani sitten joskus, vaikka ollaankin ”kaupungistuttu” 🙂
Kyllä sitä hommaa on funtsittu paljonkin, vaikka en sitä nyt tässä postauksessa tuonut esiin kuin oman mummini ja miehen mummun muodossa. Avun tarvitsemisen lisäksi kun joskus on edessä myös pohdinta, kuka jatkaa vanhempieni tilalla. Siihen maahan on laitettu niin paljon työtä ja rakkautta, että jotenkin sen on jatkuttava.
Mutta olen kyllä valtavan onnekas, että on nuoret vanhemmat, jotka tekevät ja menevät enemmän kuin minä 🙂 Ja niin totta, että ystäväperheet ovat korvaamattomia. Ja etenkin esikoisen ikäisten kanssa se menee just noin, että jos saadan hälle tänne joku kaveri, se vaan helpottaa arkea. Vauvavuotena vastasinkin, että tuokaa lapsenne meille, kun joku kysyi, miten voi auttaa 😀
Voin niin kuvitella myös sen, että etenkin esikoisen kanssa olisi voinut tulla ahdistuskin, jos ei olisi saanut välillä olla ihan perheen kesken. Nyt tokan kanssa olisin ottanut riemusta kiljuen kaikki anopit ja kaiman kummit tänne meille asumaan hehe! Mutta ihana, että osaat nyt olla onnellinen tukiverkosta, se on niin niin niin valtavan tärkeä etenkin näin pikkulapsiaikana.
Voi että, voimia sinne. Toivottavasti ystäviä löytyy ja sitä myötä tukiverkostoa. Avun pyytäminen on tosiaan hankalaa, voi pojat mä sen tiedän, mutta siinä pitäisi tsempata. Ainakin itse tulen niin hyvälle mielelle, kun voin jotakuta auttaa. Miksi en siis soisi sitä iloa myös muille pyytämällä itse apua. Hyvä kysmys.
Mä en näe meitä palaamassa Pohjanmaalle, vaikka nevö sei nevö tietty. Mielekästä työtä sieltä ei löytyisi itselleni, ja totta puhuen viihdytään niin hyvin kaupungissa. Ja tahdon tarjota lapsilleni mieluummin kaupunkilapsuuden. Side maaseutuun säilyy, kiitos kaukana asuvien isovanhempien. Että puolensa ja puolensa. On varmaan nimittäin just noin, että omista lapsista on vain siistiä, kun sinne saa matkustaa junalla ja reissu sinne on aina spesiaali loma, ei arkea.
Juu, asiat eivät ole ihan niin yksiselittäisiä. Kun meidän esikoisemme syntyi, vanhemmillani asui kotona vielä kaksi nuorimmaista sisarustani meidän neljän koplasta. Ja leipä on kiinni maassa keväästä syksyyn ja siihen päälle muut yrittäjätyöt. Kun katselin sitä ruuhkavuosimenoa harrastuksiin kuskaamisineen omasta vauvakuplastani käsin, enemmänkin tuli mieleen kysyä, voinko MINÄ auttaa 🙂 Ja onkin kiva, että vanhemmillani käydessä voidaan jeesiä. Laittaa ruokaa, siivoilla ja sen sellaista. Ja sitten saadaan vanhempieni lisäksi nuorimmaisilta sisaruksiltani hoitoapua lasten kanssa – niiltä samoilta ihanilta, joita itse olen nuoruudessani hoitanut 🙂
No huh, melkoisen suurien kysymysten ja päätösten äärellä siellä eletään. Mä olen meidän kohdalla miettinyt niin, että vaikka nyt pikkulapsiaikaan kaipaisin niin kovasti tiivimpää sukuverkostoa, oman elämän mielekkyys pidemmällä aikavälillä pitää meidät kuitenkin Helsingissä. Mutta jos nyt asuttaisiin lähempänä vanhempiani, olisi lähteminen kauemmaksi varmasti todella paljon kinkkisempää.
Voi että, voin vaan kuvitella. Onneksi lapset ovat sopeutuvaisia, ja toivottavasti uudelle kotipaikkakunnalle on muodostunut turvaverkkoa ystävistä.
No just tämä; olisi ihana voida auttaa puolin ja toisin. Mutta nyt yritetään sitten ottaa parhaat palat tästä nykyisestä. Nauttia lomaisovanhemmuudesta ja siitä, että vanhempieni kyläily täällä Helsingissä on harvinaisen ihanaa ja mukavaa vaihtelua perusarkeen. Toivottavasti teilläkin löydetään just teidän perheelle sopiva ratkaisu.
Täällä ilmoittautuu yksi suunnattoman kiitollisessa ja onnellisessa tilanteessa elävä kahden lapsen äiti. Lastemme molemmat vetreät ja virkeät isovanhemmat asuvat vartin automatkan päässä ja sylit ovat aina avoimina. Nyt äitinä vasta olen ymmärtänyt mistä itse olen (ja omat vanhempani) jäänyt paitsi. Omista isovanhemmistani vain yksi on ollut hengissä synnyttyäni. Tämänkin yhden iäkkään mummon luona käytiin toisinaan kahvitteluvierailulla, mutta esim. yökylässä ei koskaan. Olen lasteni puolesta niin iloinen, että heillä (ja meillä vanhemmilla) on näin hieno asema. Voisinpa jakaa siitä siivun teillekin muillekin <3
Meidän perheessä sekä mieheni että minä olemme Vaasalaisia. Itse on asunut Helsingissä 10 vuotta ja mieskin jo 7 vuotta. Meillä on kaksi lasta 3v ja 1,5v. Pitkällisen harkinnan jälkeen olemme nyt päättäneet tehdä come backin Pohjanmaalle ja ostaa oman talon Vaasasta, toivottavasti vuoden sisällä. Kunhan mieheni löytää fiksun työpaikan ja löydämme sopivan talon, niin pakkaamme muuttolaatikot ja painumme sinne mistä tulimmekin;) Tuntuu järkevältä muuttaa nyt, kun lapset ovat vielä pieniä ja ihanaa saada kahdet isovanhemmat, yksi isoisovanhempi sekä muita sukulaisia tiiviimmin elämäämme. Tähän saakka olemme kyläilleet tiiviisti puolin ja toisin ja hoitoapua on ollut saatavilla sovitusti ja aina kun olemme samassa paikassa. Taannoin makasimme mieheni kanssa molemmat 39c kuumeessa sohvalla, lasten pomppiessa (terveinä) päällämme. Silloin konkretisoitui miten yksin oikeastaan olemmekaan, ei ketään jolle soittaa, että veisitkö lapset hetkeksi puistoon purkamaan energiaa ja tuo tullessasi pari lootaa pitsaa. Panikoin aikanaan myös toisen lapsen synnyttämistä, sillä halusin mieheni ehdottomasti mukaan h-hetkellä. Niinpä isovanhemmat ja ystävät päivystivät meillä raskauden viimeiset viikot vuoroissa, jotta esikoiselle oli koko ajan tuttu hoitaja saatavilla. Toki tuntuu myös haikealta jättää Helsinkiin kaikki se mitä tänne on rakentanut, mutta jotenkin tämä on alkanut tuntua meille sopivalta ratkaisulta. Ja odotan muutolta tukiverkon lisäksi myös sitä omaa taloa (johon on paremmin varaa Helsingin ulkopuolella), lyhyitä työmatkoja, pyöräilyä, ruuhkattomia teitä, tilaa hengittää ja sitä kokonaisvaltaista kotoisaa tunnetta, mikä alkaa automatkalla joka kerran jossakin niillä main kun ohittaa Juustoportin Jalasjärvellä. <3
Toisaalta: Isovanhemmista ei ole paljon apua, jos he ovat vielä kovin kiinteästi työelämässä tai muuten meneväisiä, vaikka etäisyyttä ei olisikaan. Itsellä olisi tilaisuus varmasti käyttää enemmänkin isovanhempien apua, mutta jotenkin olen todella huono pyytämään apua. Eli vaikka isovanhemmat asuisivat pihan toisella puolella, apua voi olla vaikea saada, jos sitä ei osaa pyytää tai ottaa vastaan.
Olet kirjoittanut todella paljon uupumuksesta ja vakavista oireista. Tiedäthän, että on olemassa kunnallista lastenhoitoapua, sosiaalitoimi, MLL:n toiminta ja niin edelleen? Perheenne tapauksessa myös varmasti jonkinlainen perheneuvola tai mielenterveyspalvelut olisivat varmasti paikallaan. Muistathan: Huono äiti ei ole se, joka pyytää apua tai tekee vähän vähemmän. Kurjaa sen sijaan on siirtää oma uupumus ja mielen ongelmat taas eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.
Onpa surullista kuultavaa 🙁 toivottavasti vanhempasi pian heräävät nauttimaan isovanhemmuudesta!
En ole lukenut läheskään kaikkia kommentteja, joten saattaa tulla kertausta. Mutta kyllä eri sukupolvien lähellä asuminen on katkennut jo aikoja sitten eikä vasta sinun sukupolvesi kohdalla. Toisilla on isovanhemmat lähellä auttamassa, suurimmalla osalla ei ole.
Minä olen vanhempiesi ikäpolvea luultavammin. Olen opiskelujen myötä muuttanut Helsingin seudulle ja perustanut tänne perheen. 2 lasta syntyi 80-luvun puolivälissä ja 2 lasta 90-luvun puolivälissä. Minkäänlaista turvaverkkoa ei ollut. Miehen vanhemmat kuolleeet miehen ollessa vasta opiskelija ja minun vanhemmt Pohjanmaalla. Ei silloin 80-luvulla puhuttu turvaverkkojen puutteesta vaan sinniteltiin eteenpäin. Mies usein Nokia-insinöörinä työmatkoilla ulkomailla, mina vaativassa työssä päivystyksineen. Ei silloin lasten kanssa ehtinyt/jaksanut uimahlliin tai luistelemaan. Hyvä kun syntymäpäivät kerran vuodessa järjestämään. Ei ollut siivoojaa tai mitään muutakaan apua.
Ja kun muistelen omaa lapsuuttani Eteläpohjalaisessa kaupungissa niin ei meillä silloinkaan ollut isovanhempia lähellä (50 ja 60 luvulla). He asuivat maalla ja 70 km oli silloin pitkä välimatka. Me olimme virkamiesperhe kaupungissa, ja ei meilläkään mitään sukulaisia lähellä. Ja aloin muistelemaan 5 lähintä koulukaveriani oppikoulusta (tapaamme edelleen joka vuosi). Muistelen , ettei kenenkään isovanhemmat asuneet lähellä, kaupunkiinmuuttoa oli jo silloin ja isovanhemmat asuivat muualla.
Mutta olen paljon pohtinut mistä nykyvanhempien uupumus kumpuaa. Onko niin, että nämä nykyiset vanhemmat ovat sitä skupolvea, joka on todella voinut omistautua itselleen nuorena aikuisena ja lastensaaminen on niin suuri hyppäys. Kun nyt kuitenkin esim päivähoitopaikan saa helposti eikä tarvitse kaupan ilmoitustaululla hakea perhepäivähoitajaa lapselleen. Ei mekään oltaisi 2 lasta hankittu lisää 90 luvulla, jos päivähoitoasetus ei olisi muuttunut. Minun lapseni menivät kokopäivähoitoon 1 vuotiaana ja äitiysloman ajan olivat tietysti kotona.
Niin ja olen vielä työelämässä, joten tiedän työelämän haasteet. Ehkä 80 -luvulla työelämässä oli vielä kovempi tahti kuin nyt.
Taisi tulla sekava postaus. Joka tapauksessa ajatuksesi, että ennen niin monella isovanhemmat olivat mukana lapsiperheen arjessa, kirvoitti tähän kirjoitukseen.
Blogi on mukava. Työskentelen itse työssä, jossa tapaan lapsiperheitä, Sen vuosi luen joitain lapsiperheen blogeja.
Pakko ei ole jaksaa. Se on äitiyden harhauttava epäitsekkyys joka kääntyykin itsekkyydeksi. Omia lapsia ei tarvitse hoitaa yksin. Omiakin lapsia kuuluu hoitaa aikuinen/aikuiset jotka jaksavat. Joten jos äiti ei jaksa, hän tarvitsee apua kunnes taas jaksaa. Mitä jos tapahtuu jotain koska et jaksa? Kunnan kotiapu on hyvä ja apua saa kyllä kun osaa pyytää. Se vie joskus voimia vähän mutta on sen arvoista.
Eikös teillä ollut tarkoitus tehdä jokin irtiotto, kuten ulkomaille muutto, ennen esikoisen eskari-ikää? Mitä jos muuttaisitte vuodeksi Pohjanmaalle pellon laitaan lasiverantaiseen taloon lähelle sukulaisia?
Teidän lapsillanne on muuten sukupolvien ketjussa jotain arvokasta, mitä monella ei ole: isoisovanhempia.
Kiitos blogista ja kovasti voimia teille!
Varmasti Hannella on oikein sanoa, että juuri hänen suvussaan sukupolvien ketju katkesi vasta nyt, koska niin se heillä on.
Minulla taas sama kokemus kuin sinulla. Ei edes 1906 syntynyt ukkini asunut enää lähellä vanhempiaan, kyllä oli ihan omillaan vaimonsa kanssa. Isovanhempia tavattiin kerran, rippijuhlissa. Siis näin oli 100 v sitten.
Tästä kommentista jäi ikävästi sellainen maku suuhun, että koska sen kirjoittaja on tukiverkkojen puuttuessa vain sinnitellyt eteenpäin, tulisi uupuneiden nykyvanhempienkin pärjätä ilman apua. Todella kummallista, että omasta väsymyksestä puhuminen ja avun kartoittaminen ja hakeminen nähdään negatiivisena asiana.
Osui ja uppos. Kaikki isovanhemmat ja osa isovanhemmista 400km päässä Pohjanmaalla, meillä kolme lasta joista vanhin 4v ja käytännössä ainoa tukiverkko on esikoisen päiväkoti kolmena päivänä viikossa. Lapset huonoja nukkujia, esim esikoinen on elämässään nukkunut ehkä viis yötä kertaakaan heräämättä, pienemmistä toinen ihan samanlainen. Mies töiden puolesta paljon reissussa ja jos ei, niin tekee pitkiä päiviä. Jaksamisen äärirajoilla ollaan ja oma terveyskin on alkanut ikävästi reistailla. Tuli mitä tuli, niin minä ja mies hanskataan tilanne kahdestaan – pakko koska harvemmin saadaan apuja mistään. Ollaankin yhä enenevissä määrin alettu miettiä paluuta Pohjanmaalle tukiverkkojen lähelle. Vaikka se tarkoittaiskin sitä että mies olis viikot Helsingissä ja mä jättäisin taakseni vakipaikan (no ok, myönnetään että se työ on jo aika lailla nähty, mutta vakipaikka on aina vakipaikka). Oispa se lasipallo jonne kurkata.
Kovasti voimia koko perheelle!
Samaa mieltä. Tämä kommentti viittasi omalla tavallaan tähän ”itsepä olette lapsenne tehneet” -ajattelumaailmaan. Toivottavasti tämä henkilö ei toimi uupuneiden lapsiperheiden parissa, voi saada näkemyksillään enemmän ahdistusta aikaan.
Pakko kirjoittaa kommenttia itsekin moninaisten kommenttien jatkoksi. Ensimmäisenä kiittelyt taas mahtavasta postauksesta ja blogista muutenkin. Omat vanhempani tekivät aikoinaan minun kuopuksen syntyessä ratkaisun, että muuttivat Helsingistä takaisin äitini kotikaupunkiin reilun 100km päähän. Heille ratkaisu oli töiden takia helppo isäni oltua viikko-viikko töissä-kotona ja äitini ammatissa missä töitä on saatavissa käytännössä kaikkialla. Omissa nykyisissä ammateissamme mieheni kanssa ei olisikaan niin yksinkertaista. Nyt omien pienten lasten kanssa olen miettinyt millainen tuo päätös on ollut erityisesti isälleni. Selvä win-win-win tilanne se kyllä oli kun meillä oli lähellä sekä mummola ja kaksi bonusmummolaa (mummon lapsettomien sinkkutätien kodit). Elomme oli lähea symbioottista ja varsinkin äitini saama apu nyt jälkikäteen ajatellen jotain aivan överiluksusta. Isäni vanhemmat jäivätkin sitten aika kaukaisiksi. Ne olivat vain päiväreissuja joista tuntui että kukaan ei erityisesti nauttinut. Nyt meillä miehen vanhemmat ovat 150km päässä ja mieheni kaksi sisarusta jotka asuvat lähempänä ovat omineen nuo isovanhemmat täysin. Siitä olen hieman katkera omieni puolesta. Omat vanhempani taas ovat vielä huippukunnossa ja ajelevat omaa reilun 100km matkaansa noin kerran viikossa nyt kun lapset ovat kotihoidossa vielä. Antavat meille vanhemmille vuorollaan omaa aikaa päivisin, tekevät ruokaa, siivoavatkin. Joka hetkestä olen kiitollinen mutta silti kolkuttaa että kauanko ajelu onnistuu ja kuinka ihanaa se lapsena olikaan lähteä mummolaan niin että äiti sattoi kadun yli ja reilun 300metrin suoran päässä mummo näkyi vastaanottamassa. Ja kuinka ihana se vapaailta onkaan ollut vanhemmille 😉 Tsemppiä hurjasti sinulle ja teille! Onneksi tämä Herttoniemi on niin ihana paikka, että kauemmaksi ei ihan koko ajan jaksa haikailla 🙂
Mieheni työskentelee haastavasti työllistävällä alalla ja olisi saanut harvinaisen vakinaisen työsuhteen Etelä-Suomesta, mutta hän päätti jäädä taistelemaan Lappiin niistä harvoista keikoista, koska arvostamme suvun tuomaa tukiverkostoa niin paljon. Omakin työllistyminen olisi helpompaa etelässä. Mutta, mieluummin luovumme urasta ja turvatusta rahatulosta kuin lähtisimme pois kotipaikkakunnalta. Arki Etelässä olisi vaikeampaa. Muualla asuessa ei yllättävissä tilanteissa olisi myöskään mahdollista saada apua. Jos muutto olisi tapahtunut ennen lasta, niin olisimme muuttaneet, mutta lapsiperheenarkea eläneenä, lähellä olevaa sukua arvostaa yli kaiken. Täällä asuvat sisarukset, tädit,isotädit, enot,serkut, isovanhemmat, isoisovanhemmat ja ystävät. Samanlaisen verkoston hankkiminen ei olisi mahdollista muualla. Tukiverkoston tärkeys ja läheiset välit sukuun menee materiaalisen hyvinvoinnin yli. Toki haluamme muistakin syistä kasvattaa lapsemme juuri Lapissa,esim.luontoa ja yhteisöllisyyttä arvostava arvomaailma.
Lisätään tuohon sinun kokemaan katkeruuden tunteeseen vielä kerroin: Se tunne kun isovanhemmat asuvat kilometrin päässä, mutta hoitavat vain miehen siskon yhtä(!) lasta kun hänellä on niin rankkaa ja lapsen hoito väsyttää. Meillä on siis kolme lasta ja meillä ei voi olla rankkaa. Tälle yhdelle lapselle ostetaan vaatteita ja tarvikkeita mutta meille ei koskaan mitään. Ei sillä että minä apua tai vaatteita tarvitsisin, mutta se periaate. Kun se apu ei ole mitenkään tasapuolista. Olisi jotenkin helpompi sulattaa asia, kun kukaan ei saisi apua. Mutta kun vaan yksi saa kaiken ja muut ei mitään.
En jaksanut kaikkia kommentteja lukea, mutta kommentoin silti. Meillä on myös turvaverkko katkennut jo edellisen sukupolven kohdalla. Kun vanhimmat lapset olivat pieniä, en edes tajunnut, että jotain apua voisi pyytää joltain. Isovanhemmat olivat toisella paikkakunnalla töissä. Jossain vaiheessa alettiin sitten käydä lasten kanssa mummolassa, niin että saatettiin olla viikkokin kerrallaan, kun olin hoitovapaalla. Viikonloppuna nukuttiin univelkoja pois ja viikollakin oli aikuista seuraa ja lasten viihdytystä tarjolla iltapäivisin töitten jälkeen. Jos ei vuori tule muhammedin luo niin hän voi mennä vuoren luo… Nykyään mummot ovat eläkkeellä ja tulevat myös meillepäin 🙂
Ja siis mun pointti oli, että tilanne saattaa myös muuttua parempaan päin, vaikka nyt tuntuukin siltä, että se pysyy ikuisesti tällaisena. Tietysti se ei ehkä juuri tähän hetkeen auta. Mutta ainakaan ei kannata menettää toivoa asian suhteen.
Mä olen onnellisessa asemassa. Omassa suvussa ketju katkesi omassa lapsuudessani, mutta on jälleen ehjä. Välillä oikein hävettää vanhempien mökillä lomaillessa, kun tajuaa että omilla vanhemmilla ei tälläisiä lepohetkiä ja mahdollisuuksia ole ollut käytännössä ollenkaan! Ja tosiaan isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa, eli vaikka ovatkin töissä vielä, voivat autella myös arkena.
Meillä on sama tilanne. Isovanhemmat vahtivat kyllä sisarusten lapsikatraita, mutta eivät meidän. Pyydetty kyllä on, mutta jostain syystä sisarusten lapset menevät aina edelle, heidän perheillään on aina rankempaa, vaikeammat aikataulut jne. Se tuntuu todella kurjalta.
mä muutin takaisin kotiseudulle kun lasta odotin. pojan elämässä on molemmat isoäidit puolisoineen, isoisovanhempia on 3kpl, ja kaupan päälle mummipuoli vanhempineen eli mun äitipuoli. pisin etäisyys on 20min ajomatka isomummin ja -vaarin luo… mummolat kumpikin 10m. ja loput noiden välissä.. 60-luvulla syntyneitä on 2kpl, 50-luvulla syntyneitä 3kpl 40-luku 1kpl, 30-luku 1kpl, 20-luku 1kpl..
Kaupan päälle poikaa on lyhyitä aikoja (mun hammaslääkäri tms) hoitanut mun vaarin pikkusisko, mun mummin serkku ja minun isäni kummit)
sit täällä on mun serkut ja sisaruksia, yms…
Mulla on vahva verkko tukemassa pojan kasvua mieheksi ja tukemassa mun äitiyttä, mut siksi mä kotiin päin palasin kun lasta odotin.. muutos ei kyllä ollut järkyn iso… uudenmaan sisäinen muutto kuitenkin..
mun oma isomummi kuoli vain muutama vuosi ennen pojan syntymää, hän eli 1909-2006 poika syntyi 2009..
Jos mummola on kaukana, MLL lastenhoito on ollut hyvä palvelu. 8,20e tunti voi keskituloisena pk-seudulla asuvana maksaa siitä ilosta, että joskus saa esim. sitä kuuluisaa parisuhdeaikaa. Ja lapsi saa jakamatonta huomiota & hyvällä tuulella olevat vanhemmat.
Eihän se sama asia ole kuin mummola, mutta parempi apu kuin ei mitään..!
Tämä koskettaa myös meidän perhettä. Toisen isovanhemmat hoitaisivat lasta mielellään, mutta asuvat useiden staojen kilometrien päässä. He kuitenkin vapaaehtoisesti matkustavat junalla lapsenlastaan hoitamaan ja myös itse tarjoutuvat hoitoavusi.
Toiset isovanhemmat asuisivat lähempänä, mutta eivät lasta juurikaan hoida. He hoitavat toisia serkuksia niin paljon, että joskus tuntuu ettei tämä meidän lapsenlapsi enää ”mahdu” heidän kalentereihinsa. Hoitavat toki pyydettäessä, mutta vain lyhyitä ajanjaksoja pääsääntöisesti arkisin. Kun taas tosiaan toiset serkukset yökyläilevät heillä harvase viikko. Ja tämä se vasta raivostuttaa! Lapsenlapsen laitetaan täysin eriarvoiseen asemaan.
Todellakin ajatuksia herättävä postaus! Itse ratkaisimme kyseisen ongelman eli juurikin tuon sukupolvien ketjun katkeamisen ja yhteisöllisyyden puutteen muuttamalla takaisin pk-seudulta lähemmäs sukua ja ”kotikontuja”. Silti todella usein mietin, oliko päätös oikea. Isovanhempia näemme usein ja lapsi tutustuu heihin eri tavalla, tulee osaksi sukuaan ja juuriaan. Mutta oma ja miehen ura toki mietityttävät. Kirjoituksessasi puuttuisin kuitenkin kohtaan ”Kai sieltä jotain töitäkin löytyisi, jos ei muuta, kuokalla kääntäisin suosta pellon..” Tämä ei ole täysin totta – kyllä maaltakin löytyy ihan kivoja töitä, esim. it-alalla koodaushommia – vaativiakin – löytyy paljon esim. Pohjanmaalta, samoin taloushallinnon tehtäviä. Mutta uran luominen ja eteneminen ei missään nimessä onnistu samalla tavalla kuin pk-seudulla. Lisäksi ärsyttää tuo käsitys, että maalla ihmiset ovat suota kuokkivia idiootteja – niin ei suinkaan ole. Eikä sitä suota noin vain kuokita – siihen et saisi ympäristölupia jne. millään, ja sitä peltoakin pitää olla melkoisen paljon, jos mielii siitä elantonsa ansaita, puhumattakaan muista mittavista investoinneista. 😉
Huomio :::::
Olemme sertifioitu, luotettava, luotettava, tehokas,
dynaaminen ja nopeasti luotettava, YHTEISTYÖHÖN rahoittaja kiinteistöjen ja kaikenlaisia yritysrahoituksesta
Myönnettäisiinkö pitkäaikaisen lainan
Suurin lainamäärä on 500 miljoonaa me lainata.
Tarjoamme Tämäntyyppiset lainat ja paljon muuta:
Personal Lainat (vakuudettoman lainan)
Business lainat (vakuudettomat lainat)
vakauttamislainat
Yhdistelmä luotto
Home Improvement
Ole hyvä, jos rakastat ja kiinnostusta rahoitustarjouksen,
Ota yhteyttä
sähköpostitse zenithloanlimited@gmail.com