Jos olet raskaana, älä lue tätä kirjaa. Älä lue edes tätä postausta. Oikeasti, älä lue tämän enempää. Todella, usko mua. Teille muille tahdon kuitenkin kertoa, vaikka aluksi tuntui, että sanoja ei ole.

Kohtukuolema tarkoittaa sikiön kuolemista kohtuun raskauden kestettyä yli 22 raskausviikkoa tai sikiön painaessa yli 500 grammaa. Täysiaikainen raskaus kestää 40+0 raskausviikkoa.

Kuulin kohtukuolemasta ensimmäisen kerran odottaessani esikoista ja järkytyin. Olin menetyspelossani roikkunut kiinni raskausviikossa 24, jonka jälkeen syntyessään lapsi yritettäisiin pelastaa. Ajattelin, että kun sinne asti selvitään, kaikki menee hyvin. Ja sitten tajusin, että lapsi saattaakin kuolla kohtuun, hiljaa ja varoittamatta. Ja mikä pahinta, kohtuun kuollut vauva voi olla myös ihan terve, eikä kuolemalle löydetä tutkimuksissakaan mitään syytä.

Kohtukuolemasta vaietaan, vaikka yksinään Suomessa sen joutuu kokemaan joka vuosi noin kaksisataa naista ja perhettä. Ja juuri siksi valokuvaaja Kaisu Jouppi on tarttunut esikoiskirjassaan kohtukuolemiin. Tyhjä syli -kirja kertoo yli neljänkymmenen naisen tarinan. Jokainen raskaus, kohtukuolema, synnytys, vauva ja surutyö on ollut erilainen. Mutta jokainen naisista on äiti, joka on lähtenyt synnytyssairaalasta tyhjin sylin.

Mä en pystynyt alkuun avaamaan kirjaa kunnolla. Luin muutaman sitaatin ja katsoin jota kuta kirjan naisista silmiin. Tunnekuohu vyöryi päälle niin vahvana, että en vain pystynyt ottamaan enempää vastaan. Lopulta tajusinkin, että kirjaa on pureksittava pieninä palasina. Luin sitä iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja miehen ollessa töissä. Suljin välillä kirjan ja annoin ajatusten juosta. Itkin.

Kirjan naisten nimien perässä lukevat raskausviikot, joilla lapsi on kuollut kohtuun. 34+6. 40+0. 38+1. 25+4. 37+6. Esikoiseni syntyi ennenaikaisena raskausviikoilla 34+3. Moni raskaus on edennyt sitä pidemmälle. Kohtuun kuolleet vauvat ovat olleet vielä valmiimpia syntymään ja ihan yhtä täydellisiä kuin oma lapseni, kunnes jotain tapahtuu. Naiset ovat joutuneet synnyttämään täydellisen lapsen, joka on kohdusta yhä lämmin, mutta jonka pieni sydän ei lyö.

Eihän sen näin kuulu mennä. Eihän se näin voi mennä! Luonnollisen liikutuksen lisäksi huomasin tulevani vihaiseksi. Vihaiseksi ihmiskehon järjettömyydelle. Miten raskaus voi edetä normaalisti ihan loppumetreille, yliaikaiseksikin, ja sitten yhtäkkiä jokin sisällä sammuu ja kuolee. Järjetöntä. Brutaalia. Kamalaa.

Ja silti kirja on kaunis ja haikealla tavalla lohdullinenkin. Se on kaunis rakkaudenosoitus niille vauvoille, jotka eivät koskaan saaneet elää kohdun ulkopuolella. Se on lohtulaulu niille äideille, jotka joutuvat synnyttämään samaan aikaan kuolemaa ja elämää, toivoa ja epätoivoa. Se tuo vaietun surun näkyväksi.

Kirja on myös pysäyttävän muistutus siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Mä olen etuoikeutettu ja onnekas, että voin nyt mennä nukkumaan pienelle myttyrälle parisänkyyn, jonka kaksi unista ja vinksinvonksin nukkuvaa lasta ovat vallanneet.

Jaa: