Ensin piti aloittaa tontuista ja joulupukista, jotka ilmestyivät huomaamatta lapsen puheisiin. Ja ihan yhtä huomaamatta me lähdimme leikkiin mukaan, vaikka vielä pari vuotta sitten olimme kovasti sitä mieltä, että vedämme raadollisen rehellistä linjaa tässäkin. Että vauvoja eivät tuo haikarat, eikä joululahjoja joulupukki ja sitä rataa. Mutta äh. Emme tahdo viedä lapselta tuolta taikamaista joulusatua, joka meillekin lapsuudessa oli niin tärkeä.

En itse muista koskaan varsinaisesti uskoneeni joulupukkiin, vaan se oli sellainen tarina, jota koko perhe hupsutellen leikki. Ja joka silti ihan vähän tuntui todelta, kutkuttavalta ajatuksesta, että mitä jos sittenkin. Joskus päälle kymmenenvuotiaana tahdoin pitää joulutarinasta niin kovasti kiinni, että esiinnyin itse joulupukkina. Muu perhe kun oli sitä mieltä, että ei kai meille nyt enää joulupukkia. Pukki on oltava, olivat lapset minkä ikäisiä vain! Sittemmin perheeseemme syntyi lisää sisaruksia ja joulupukkitarina heräsi taas uudelleen henkiin.

Nyt tarinan ovat taas herättäneet eloon Minime ja Minihe. Miehen kanssa päätimme sen verran muunnella omista lapsuusajoistamme tuttua tarinaa, että joulupukki tuo vain yhden lahjan jokaiselle lapselle. Koemme kivemmaksi, että voimme lapsen kanssa yhdessä tehdä lahjoja muille, kun ajatuksena ei ole, että pukki hoitaa kaiken. Näin lapsi voi myös kiittää henkilöitä, joilta oikeasti on saanut lahjan, kun me hoidamme sen yhden Korvatunturilta tulevan lähetyksen.

Pukin lisäksi myös tapa viettää joulua on nyt ollut hakusessa. Viime vuonna vietimme ensimmäistä kertaa joulun kotonamme Helsingissä, sillä halusimme pitää perheen koossa vaikka miehellä olikin töitä. Ennakko-odotuksista huolimatta siitä tuli yksi parhaimmista ja saletisti rennoimmista jouluista koskaan. Siksi ajattelimme, että tänä vuonna olemme myös kotona. Miehen työvuorot menevät tällä kertaa kuitenkin niin kökösti, että hän on töissä kaikkina joulupäivinä käytännössä sen koko ajan kun lapset ovat hereillä. Lopulta päätimmekin, että lähden lasten kanssa jouluksi Pohjanmaalle, ja mies tulee sitten työvuorojensa jälkeen pariksi päiväksi lakeuksille hänkin.

Koska emme lasten kanssa vietä joulua kotona, on kodin valmistaminen jouluun jäänyt. Ja se harmittaa etenkin Minimen puolesta, vaikka eihän hän osaisikaan odottaa laittamatta jääneitä jouluvaloja tai hyasintin tuoksua, joka itselleni on vahvasti liitoksissa lapsuuden jouluihin. Aikomuksenamme oli hankkia kuusi heti kun mahdollista – viimevuotiseen tapaan kuusikauppiaan tyttären lapsuuden perinteitä rikkoen – mutta ne tulivat lähimarketin pihalle myyntiin vasta pari päivää sitten. Turha kaunista kuusta hussata vain muutaman päivän takia. Ensi vuonna pitää hankkia heti kuun alussa minikuusi, jotta saadaan joulunviettopaikasta huolimatta kotiinkin vähän havua. Pipareita ja joulutorttuja ollaan toki leivottu (kaupantädin tekemästä taikinasta), joululauluja laulettu ja glögimukeilla kipistetty.

Huomenna sitten lähdemme junalla lakeuksille. Siellä odottaa takkatuli, mahdollisuus saunoa koska vain ja tällä kertaa myös kaikki omat sekä mieheni sisarukset perheineen. Minime ei malttaisi odottaa, koska päästään lähtemään. Joulukalenterissa kaksnelosen luukkua tärkeimmäksi onkin muodostunut huomisen luukku, jonka kohdalle on piirretty sydän. Se kun tarkoittaa, että sitten mennään mummilaan! Mäkin odotan sitä, että saan laskea täyteen pakatun rinkan vanhempieni eteisen lattialle. Mutta kun sitä ennen pitää kestää loppuunmyyty junamatka vaihtoineen yhden tärinäsanterin ja yhden vauvan kanssa. Jättimäisten kantamusten kanssa. Täyteen ahdetussa leikkivaunussa. Lapselle parasta ikinä, mutta sanottakoon, että itselläni nousee kylmähiki jo ajatuksesta. Onneksi sentään kissoja ei tarvitse tällä kertaa roudailla, sillä Pekko on jo Pohjanmaalla ja Alma jää Helsinkiin.

Mä luulen, että vaikka joulut olisivat vähän erilaisia joka vuosi, tärkeintä lapsellekin on se, että saa olla yhdessä rakkaidensa kanssa. Siksi harmittaakin, että miehellä tulee olemaan aina töitä jouluisin, ellei sitten vaihda alalle, jossa voi laittaa sähköpostiin automaattisen poissaoloilmoituksen pyhien ajaksi. Mutta uskon siihen, että jos perusasiat perheessä ovat kunnossa, lapselle joulu muodostuu niistä aineksista, mitä tarjolla on. Tajusin sen ollessani lauantaina Itiksessä hoitamassa viimeisiä jouluostoksia. Viimeinen lauantai ostarilla ennen joulua voisi olla kidutusta, mutta minä huomasin ihmeekseni joulufiilikseni nousevan. Teki vallan mieli jäädä hengailemaan tungokseen pidemmäksi ajaksi kuin asioiden hoitaminen vaati. Sitten tajusin miksi.

Olen itse viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni joulukuut pitkälti ostoskeskuksessa. Vanhemmillani oli enimmillään kolme eri liikettä samassa kauppakeskuksessa, ja joulun alusajat menivät tietenkin tiiviisti töissä pitkiä päivä tehden. Myös minä vietin joulukuuni Rewell Centerin kauppakeskuksessa sekä auttaen vanhempiani että kuluttaen aikaani ihmispaljouden keskellä vaellellen. Niinpä minulle ostarien vilkkuvat jouluvalot, kaiuttimista pauhaava joulumusiikki ja hikisenä massana lahjojen perässä juoksentelevat ihmiset ovat muisto lapsuuden jouluista. Saattaa kuulostaa karulta yrittäjäperheen elämältä, mutta itselleni nuo muistot ovat lämpimiä ja rakkaita.

Luultavammin siitä monen kammoksumasta, ylibuukatusta ja hikisestä joulujunasta Pohjanmaalle muodostuu meidän lapsillemme samanlainen merkki joulusta. Minä aion pitää huolen, että heidän jouluihinsa kuuluu myös kiireetöntä aikaa ja valtavan paljon pusuja sekä haleja.