Vajaa viikko sitten se tapahtui täysin yllättäen. Pussailin vauvan päätä peilin edessä, kun yhtäkkiä se pulppusi ilmoille. Kuopuksemme ensimmäinen nauru! Miten kutkuttavan ihanalta ja kauniilta se kuulostikaan! Puhtaalta kuin lähdepuron solina ja helisevältä kuin perhosten ilakoiva tanssi. Eikä se ollut mikään pikkuhörähdys, vaan jatkui hassuna kikatuksena pitkän tovin.

Emme olleet osanneet lainkaan odottaa naurua tuossa vaiheessa, kun vauva oli muutaman päivän päälle kaksikuinen. Esikoinen kun vetäisi ensinaurunsa vasta samaisena päivänä, kun täytti neljä kuukautta. Ennenaikaisuus näkyi esikoisen monissa kehitysvaiheessa pienenä viiveenä, ja Minime ei muutenkaan vauvana pitänyt hoppua uusien asioiden opettelussa. Luultavasti tällaisia kehitysvaiheyllätyksiä tulee tänä vauvavuonna eteen useamminkin.

Kuopuksen ensinaurun jälkeen minusta ja miehestä on kuoriutunut kovin asein varustautuneita naurunmetsästäjiä. Me pussaamme, pöristämme, maiskutamme, ölisemme, laulamme, kutitamme. Yritämme kaikin tavoin saada ilmoille lisää tuota ihmeellistä vauvanaurua, jossa kaikki on aitoa, viatonta ja teeskentelemätöntä. Hymyissä Minihe ei säästele, mutta kovista yrityksistä huolimatta nauruja olemme saaneet tähän mennessä napattua vain muutamia.

Jaa: