Meillä on aikamoinen rykelmä erilaisia koreja. Niitä käytetään päivittäin monenmoisiin toimiin: kauppareissuilla, kirjastossa käydessä, taloyhtiön saunavuorolla ja eväsretkillä. Koreihin sujautetaan palstan ja metsien satoa, ja nyt kevään tullen niissä kuljetellaan siemeniä ja taimia sekä ensimmäisiä villiyrttejä. Kori napataan mukaan rannalle, avannolle, kesämajalle ja pihalle grillaamaan lähtiessä. Kori on kameralaukkuni, kässäkassini ja toriveskani.

Mutta miten säilyttää noita joka-paikan apureita? Ennen remonttia korit mahtuivat vielä keikkumaan kirjahyllyn päällä. Silloinkin jo haaveilin näppärämmästä säilytyksestä, joten nyt kodin huonejärjestyksen muuttuessa ja kirjahyllyn siirryttyä uusiin tehtäviin, laitettiin vihdoin puolison kanssa hösseliksi.

Työnjako oli taas vanha tuttu, ja talomme rakennusvuosikymmentä 1950-lukua hömelösti kunnioittava: minä ideoin ja puoliso nikkaroi.

Olin miettinyt kattoon ripustettavaa tankoa, johon korit saisi koukuilla roikkumaan. Erilaisia tankoja ja kattoon kiinnitettäviä vaaterekkejä myös myydään, mutta sellaisen voi tehdä helposti ja nopeasti myös itse. Kun olin esittänyt puolisolleni idean ”leipävartaasta” katossa, meni puoli tuntia ja sellainen oli valmiina.

Ei enää huojuvia ja kaatuilevia koripinoja kaapin päällä, vaan rustiikkisen söpö säilytysrekki, josta haluamansa korin saa kätevästi napattua käyttöönsä ja laitettua takaisin paikoilleen.

Hintaa rekille tuli alle viisi euroa, ja vaikka kaikki tykötarpeet olisi pitänyt ostaa erikseen, hinta ei olisi noussut 10 euroa isommaksi.

Näistä rakentuu kattoon kiinnitettävä säilytin esimerkiksi koreille:

Tarvikkeet

• Kuivunut puunoksa tai pyörölistaa
• Juuttinarua
• Kaksi ruuvia
• Verhorenkaita tarvittava määrä
• S-koukkuja sama määrä kuin verhorenkaita

Työvälineistä porakone oli ainut, jota ilman tämä ei olisi onnistunut. Lisäksi puoliso käytti hiomapaperia ja pihtejä.

Puoliso käytti rekkinä katkennutta ja kuivunutta puunoksaa, jonka hän kuori ja hioi hiomapaperilla. Myös rautakaupoissa myytävää pyörölistaa olisi voinut käyttää, mutta puolison idea oksasta oli mahtava!

Oksan hän kiinnitti kattoon kolmesta juuttinarusäikeestä letittämilään naruilla. Juuttinarulettejä kierrettiin rekin ympärille ja lopulta lettien molemmat (solmitut) päät kiinnitettiin kattoon poraamalla niiden läpi ruuvit.

Verhorenkaita meiltä löytyi valmiiksi toimettomana kotoa, ja ne pujotettiin tankoon. Ainut, mitä piti ostaa, olivat tarpeeksi isot s-koukut, jotka pujotettiin verhorenkaisiin. Puoliso väänsi koukkujen verhotangoissa olevat päät pihdeillä kiinni, jotta ne eivät pääse irtoilemaan käytössä.

Tällä samalla idealla voisi tehdä vaikkapa vaaterekin, kun rekin kiinnittäisi pidemmillä naruilla, jotta se laskeutuisi alemaksi. Keittiön katossa siihen saisi roikkumaan pannut ja kuivumaan yrtit. Viherkasvimuijana mietin myös, miten päheä amppeliteline tämä olisi.

Saunamökin kattoon kiinnitettynä tällaiseen saisi kostean tuvan tekstiilit kuivumaan. Mietin myös, josko minikoisen kylpyhuoneemme kattoon saisi sujautettua tällaisen. Siinä voisi henkareissa kuivata pyykkejä – ja niitä kuraisia ja märkiä ulkoiluvaatteita, joita nyt roikkuu joka puolella kylppäriä erinäisissä koukuissa.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Voi kuinka ihan itkettää tätä kuvaa katsoessa! Siinä sitä sidotaan onnekkaana nastalenkkareita jalkaan ja ollaan lähdössä pinkomaan joulukuisen pimeään metsään. Nyt, reilua kahta kuukautta myöhemmin, oloni on edelleen kulkutaudin jäljiltä nahkea ja sydänvikainen, enkä edes varmaksi muista, koska olisin viimeksi käynyt juoksulenkillä. Lähemmäs kolme viikkoa siitä varmasti jo on.

Tällä hetkellä ei auta kuin toivoa, että maltillisen hidas paluu liikuntaan saa kehon toipumaan ja iloita siitä, että aktiivinen juoksentelu pitkin lähiön metsäpolkuja on ylipäätään mahdollista, sitten kun keho siihen vain valmiina taas on.

Oli nimittäin aika, kun mietin, miten ihmeessä työelämässä olevat lasten vanhemmat ehtivät harrastaa mitään muuta liikuntaa kuin syväkyykkyjä legopalikoita kerätessään ja vatsalihaksiaan noustessaan 25 kertaa yössä tyynnyttelemään vauvaa. Elleivät sitten karsi yöunistaan, mikä oli minun ratkaisuni usean vuoden ajan. (Voin kertoa, mikäli se nyt jollekin epäselvää olisi, että viisi tuntia unta siksi, että ehtii nostamaan punttia bodypumppiin, ei edistä hyvinvointia, vaan työntää joka ähkäisyllä lähemmäs uupumusta.)

Nyt minä lähden lenkille, kun se minulle sopii. Ei enää tarvitse miettiä puolison työvuorojen ja kelloon sidottujen treenien tai lasten harrastuskuskausten mukaan, milloin minulla on mahdollisuus lähteä iltaisin lenkille. Sen kun vain lähden ja huikkaan lapsille lähtiessäni – jos he eivät sitten ole omissa menoissaan ympäri kyliä – että noin tunti menee.

En edes tiedä, koska tämä kaikki tapahtui. Ei siitä nyt valtavan kauan ole, kun en voinut käydä lähikaupasta hakemassa edes kahvikauramaitoa ilman että pakkasin koko revohkan mukaan. Lapset ovat syynä, että kolmekymppisenä opettelin juomaan kahvia, mutta näin jälkikäteen mietittynä heidän tekosiaan lienee myös se, että nykyään juon kahvini mustana.

Puhelin on toiminut meillä napanuoran joustavana jatkopalasena. Ensin pääsin sen avulla kauppaan yksin, videoyhteys kotiin avoinna porkkanalaarilta vessapaperihyllylle. Lopulta karkasin puhelimen kanssa myös lenkille, sillä ajatus siitä, että minulle voi soittaa, piti kotiin jäävät rauhallisena. Alkuun puhelin soi ennen kuin kotiin jäävien ikkunassa tapittavat päät olivat hävinneet nurkan taakse. ”Tuutko sä jo kohta takaisin?”

Pyysin apuun naapurit, kuten niin usein. Hiphurraa, parhausnaapurit! Lapset saivat sipsutella sukkasillaan jonkun naapurin hoteisiin siksi aikaa, kun minä tamppasin metsässä stressileveleitä alas. Sitten siirryttiin siihen, että naapuriin voi mennä, jos jotain tulee. Nyt en ole enää aikoihin kysellyt naapureilta, olisiko joku valmiudessa ottamaan tarvittaessa kopin, jotta pääsisin lenkille.

Sen kun vain menen.

Vedän säärystimet jalkoihin, pipon päähän ja heijastinlenksut takin päälle. Puhelimenkin sujautan taskuun, mutta lähinnä siksi, että voin juoksennellessa kuunnella äänikirjaa. Puhelin piipahtaa lasten toimesta oikeastaan vain silloin, jos joku elättelee toiveita siitä, että saattaisin antaa lisää peliaikaa.