*merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena

Voi sähikäisen kiireiseksi kieppunut kevät! Kun vuosia sitten opettelin uudestaan nukkumaan, kuului illan tarkkoihin rutiineihin kirjan kanssa rauhoittuminen. Se oli hämmästyttävää ja ihanaa: sain sekä kunnon yöunet että kirjat takaisin elämääni. Ajattelin, että en enää koskaan möhlisi iltojen rauhallisuutta, nyt kun mahdollisuus niihin oli taas omissa käsissäni.

Monta vuotta niin menikin, mutta tänä keväänä on vain ollut niin paljon kaikkea, niin paljon liikaa kaikkea, että ensin aloin nipistää kirja-ajastani, sitten uniajastani. Aivan kertakaikkisen pöljää ja asia, jonka aioin ensimmäisenä laittaa kuntoon kesälomallani (joka alkaa ihan pian!) Ja sen jälkeen aion piehtaroida onnessani kaikissa niissä kirjoissa, joita hyllyyni on kertynyt odottamaan lukemista (aika monta kirjastoreissua on tehty palauttaen kirjoja, joita en ole avannutkaan).

Toukokuun sähikäisaikojen väliin mahtui pieninä annoksina kolme kirjaa. Tietokirja, jossa pyritään ymmärtämään, miten salaliittoteoreetikot näkevät maailman. Romaani nuoruudesta, muottiin sopimattomuudesta ja yksin joukossa olemisesta. Ja lopulta vielä vapaaseen runomittaan kirjoitetut kaksitoista tarinaa mustista brittinaisista.

Tässä noista kirjoista enemmän:

Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin*

• Otava 2022
• Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Mitä oikein ajattelin, kun valitsin työpöydälleni juuri tämän kirjan, josta kirjoittaa ajatuksiani Instan sisältöyhteistyöhön? Tuijotan kursoria ja kirjoitan tekstiin viisi aloitusta, joista jokaisen lopulta deletoin. Selaan Heränneet-kirjan sivuja uudelleen ja uudelleen ja mietin, että kirjoitan mitä vain, joku joko kokee minuna hyökkäävän tai kokee tarpeelliseksi hyökätä minua vastaan.

Ei ihme, että Noora Mattilakin saa kirjoitusprosessin aikana vinkin hankkia itselleen terapeutin.

Kun Mattila vuonna 2019 saa esikoisensa, hän ymmärtää yhdysvaltalaisen anoppinsa Susanin vastustavan rokotteita. Kun vauvasta – joka saa hivenen salaa isoäidiltään rokotteet – kasvaa taapero, maailmalla alkaa levitä koronavirus. Anoppi kutsuu viruspandemiaa plandemiaksi – koska hänestä koko viruskaaos on suunniteltu, planned.

Samalla kun tilanne ja maailmankuvien törmääminen ahdistaa, Mattila tahtoo ymmärtää. Hän ehdottaa anopilleen kirjaprojektia, jossa hän haastattelisi videovälityksen kautta Susania pyrkiessään näkemään maailman kuten hän. Susanin kanssa käytyjen keskustelujen lisäksi Mattila haastattelee kymmeniä asiantuntijoita eri puolilta maailmaa, lukee valtavasti taustamateriaalia ja haastattelee anoppinsa lisäksi muitakin, jotka eivät usko ”viralliseen totuuteen”.

Heti alkuun käy ilmi, että kuten yleensä, tässäkään asiassa ei ole janaa, jonka äärimmäisissä päissä ihmiset seisovat. Ei ole joko-tai, väliin jää paljon.

Tunnistan esimerkiksi Mattilan pohdinnan lapsensa vesirokkorokotuksen kanssa. Itse olen sairastanut sen, pitänyt sitä inhana mutta lopulta melko lieväoireisena kansantautina, joka oli parempi sairastaa lapsena pois alta. Siksi järjestettiin niin sanottuja vesirokkobileitä, joissa sairastuneelta käytiin hakemalla hakemassa virus. Mietin, miksi tätäkin vastaan nyt rokottaa pitää, eikä ihmisen immuniteetin anneta hoitaa mitään itse?

Janan nyansseista huolimatta tuntuu, että ihmiset ovat jakautuneet kahtia; molemmat puolet pitävät toisia vähän tyhminä, humpuukin uskovina foliohattuina ja taas omia aivoja käyttämättöminä lampaina. Miksi? Miten siihen on päädytty, ajauduttu?

Kaikista mielenkiintoisin kysymys on luottamus. Miksi minä googlaan kaksi päivä sitä, minkälainen olisi paras ladattava valaisin, mutta annan itseeni ja lapsiini laitettavan rokotteita sen isommin googlaamatta. Miksi luotan muina lampaina tiedemaailmaan, enkä koe huolta siitä, että terveydenhuollon ammattilaiset tai valtio juonisivat minua vastaan?

Ehkä, koska minulle ei ole annettu syytä epäillä sitä. Valtion suomat etuisuudet ovat kannatelleet minua: koulutuksesta perhevapaisiin ja terveydenhuoltoon. Mutta esimerkiksi Mattilan anopin kotimassa, Yhdysvalloissa, tilanne on toinen. Siksi minun on myös helpompi antaa käsivarteni rokotuspisteellä yhteiseen hyvään, koska olen kokenut itsekin saavani siitä potista ammentaa.

Toki luottamus voi saada osumaa myös Suomessa. Jos on kokenut, että jää yksin tai on tullut vähätellyksi avuntarpeensa, huoliensa tai vaikka kipujensa kanssa, luottamus hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen hyveellisiin pyrkimyksiin alkaa hajota.

Kirja on kunnianhimoinen yritys ymmärtää, luoda parempaa keskustelua ja samalla rehellinen kertomus siitä, että välillä eroavaisuudet maailmankuvissa ovat niin isoja, että sukutapaamisissa on vain parempi olla tietyistä asioista hiljaa.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

• Tammi 2021
• Äänikirjan lukija Mimosa Willamo

Minä en taida enää muistaa nuoruutta niin hyvin, että osaisin kirjoittaa siitä uskottavasti. Mutta kun joku muu osaa, minä kyllä muistan niin että sanat raapivat kehoa: tätä se juuri oli. Teemat voivat vaihdella, samaten nuoruuden vuosikymmenet, mutta joku tunnistettava nuoruuden pohjavire saa kyllä muistamaan.

Anni Ihlberg kirjoittaa Lotasta, nuoresta, joka ei ihan nirhatummitta sovi valmiina tarjoiltuun muottiin. Hän on impulsiivinen ja räjähtelevä. Hän pääsee kouluihin, joihin hakee, vaikka ei itse ymmärrä, miten se on mahdollista. Hän kapinoi ja haastaa. Hän tuntee vetoa tyttöihin, ehkä, tai ehkä enemmänkin ihan vain ihmisiin. Hän testaa rajojaan, henkisiä ja fyysisiä.

Romaani kulkee Lotan mukana yläkoulun viimeisiltä luokilta ja jalkapallokentän laidalta Kallion ilmaisutaidonlukion kautta Teatterikorkeakouluun. Tämä aikavenymä on mielenkiintoinen, ja Ihlberg tavoittaa jokaisen vuoden erityispiirteet ja nyanssit. Jos kirjaa lukisi / kuuntelisi palan alkupäästä ja loppupäästä, eron päähenkilössä ja tämän iässä huomaisi selvästi, mutta kirjassa kasvu (ja sen edestakainen nykiminen) kulkee kuten elämässä, huomaamatta.

Ehkä todentuntu tulee siitä, että vuonna 1995 syntynyt Ihlberg on itse kulkenut hyvin samanlaisen matkan kuin romaanin Lotta. Autofiktio tämä ei kuulemma ole, mutta omasta kokemuksesta on ammennettu paljon.

Romaanin yksi keskeinen kipupiste on olla aina vähän liikaa. Liian raisu, liian äänekäs, liian innokas, liian sekaisin. Liikaa kaveriporukoihin. Vaikka Lotan voisi kuvitella olevan suosittu, hän jää porukoista ulos ja mokailee kaverisuhteissaan, on ilonpilaaja. Se sattuu; hyväksyntää ja oman piirin rakkautta vaille jääminen.

Kun on tarpeeksi monta kertaa repinyt itsensä vanhasta, keksinyt elämänsä uudeksi ja silti roikkuu irrallisena ja hyljeksittynä omassa elämässään, alkaa mieli ja keho oireilla.

Harmittaa, että kuuntelin tämän pieninä pätkinä sellaisten viikkojen aikana, kun omassa elämässä oli sydämen muljahtelua aiheuttavan paljon liikaa kaikkea. Siksi Lotta tuntui olevan liikaa, minullekin. Luulen, että väljimpinä viikkoina ja vähemmän sähikäisellä päällä olisin nauttinut tästä taidokkaasta esikoisromaanista vielä enemmän.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen*

• Suomentaja: Kaijamari Sivill
• WSOY 2022

Voi, onpa ilahduttavaa, että kirja voi olla kaikkea tätä samaan aikaan: kaunis, hauska, surullinen, lämmin, runollinen ja räyheä.

Bernardine Evariston kirja kertoo kaksitoista erillistä tarinaa mustista brittinaisista, joiden elämät poikkeavat toistensa poluille. Naiset ovat eri ikäisiä, eri taustoista ja eri yhteiskuntaluokista. Heitä määrittää erilaiset asiat, ja he määrittävät itsensä kukin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan.

Yksi on menestynyt pankkiiri, toinen leipiintynyt opettaja. Yksi pyrkii muuttamaan maailmaa kirjoittamalla näytelmiä mustasta lesboidentiteettistä, toinen ymmärtää olevansa muunsukupuolinen ja päätyy someaktivismin kautta someinfluenceriksi.

Erilliset tarinat tekivät tästä hyvän kirjan kevääseen, kun luin tätä samaa kirjaa viikkotolkulla. Tarinan kiemurat eivät päässeet unohtumaan, kun viisisataasivuisen kirjan sisässä oli 12 tarinaa, jotka olisi voinut lukea erillisinäkin.

Evaristo luo jokaiselle päähenkilölle oman yksilöllisen äänensä, ja teksti kulkee monissa ajoissa ja paikoissa. Jokainen kirjan kertoja tuntuu verevän todelliselta. Kirjaa voisi varmasti lukea tutkielmana rodusta, sukupuolesta tai seksuaalisuudesta, mutta myönnän lukeneeni sen ennen kaikkea vain nautinnollisena proosana.

Jännitin etukäteen, miten tulen toimeen kirjan runollisen tekstin kanssa. Everisto on kirjoittanut tekstinsä kuin vapaaseen runomittaan, jossa rivit vaihtuvat kesken virkkeen, pilkkuja on ripoteltu huolettomasti ja pistettä on vain muutamia. Tekstin tahtiin sisäänpääsy vaati kuitenkin totuttelua vain vähän, ja tekstin lentävä ja kepeä kulku oli nautinnollista seurattavaa heti alusta lähtien.

Vaikka kirjaan mahtui paljon myös kipua ja arpia, Everisto osasi kirjoittaa sen kaiken niin, että lukijana oli koko ajan turvallisen pörheä olo. En tietenkään voi sanoa, saati luvata, että tämä hyväosaisen valkoisen heteronaisen kokemus pätee kaikkiin lukijoihin. Enkä tietenkään vaadi, että kirjoista pitäisi tulla vain hyvä mieli. Mutta liian kiireisen kevään keskellä oli onni saada lukea kirja, joka tarjosi viisautta, mutta myös lempeän leppoisia lukuhetkiä.

Millä tavalla sinä oikein löydät nuo kaikki kivat lähiseikkailukohteet, on minulta kysytty. No esimerkiksi sillä tavalla, että hankimme liput siihen junaan, mihin lippuja on vielä jäljellä ja sitten tutkimme, mitä tuon junareitin varressa on. Näin löytyi Verla, josta en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka vanha tehdaskylä on ollut jo vuosia UNESCON maailmanperintökohde.

Kävi nimittäin sillä tavalla, että meillä oli puolison kanssa: a.) molemmilla vihdoin ikiomat polkupyörät b.) ystävän mahdollistama lapseton treffiviikonloppu. Koossa oli siis selvästi ainekset kahdenkeskiseen pyöräilyseikkailuun!

Yritimme ensin saada junalippuja Tampereen suuntaan vievään junaan. Vaikka reissuun oli vielä aikaa, kaikki pyöräpaikat olivat menneet, kaikilta reissupäivän lähdöiltä. Pientä matkalippuhakua myöhemmin selvisi, että täyttä on muuallakin, mutta Kouvolan suuntaan vievään paikallisjunaan pyörinemme mahtuisimme. Puoliso tutki juna-asemien ympäristöä kartalta leppoisan pyörämatkan etäisyydeltä ja kas, Kouvolasta 30 kilometrin päästä löytyi Verla. Sinne siis!

Junalla Kouvolaan ja pyörillä Verlaan

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna pakkasimme matkatavarat pyörälaukkuihin ja itsemme pyörinemme paikallisjunan kyytiin. Kouvolassa kävimme kaupassa mielessämme ruokalista, josta lapsien kanssa saisi kuulla nurinaa. Munakoisopastaa nyt ainakin, ah!

Reitti Kouvolasta Verlaan kulkee pitkin pyörätietä, päällystettyä maantietä ja hiekkatietä. Tienpientareet olivat ryöpsähtäneet kukkaan ja ilmaan sekoittui sateen jälkeisen maan ja sellun tuoksu. Polkimet pyörivät kevyesti, ehkä pyörän keveyden takia, mutta olen aika varma, että keveällä mielelläkin oli tekemistä asian kanssa.

Perillä Verlassa olimme vajaan kahden tunnin pyöräilyn jälkeen, alkukesän illan alkaessa taittua syvimpiin sävyihinsä. Vanha tehdaskylämiljöö punaisine sekä keltaisine tupineen ja punatiilisine tehdasrakennuksineen näytti jylhältä ja söpöltä samaan aikaan.

Maisemaa halkoi kapea koski, joka padottunakin jylisi voimalla, ja vastarannalla, virtauksen tyynnyttyä sametiksi, laidunsi kaksi lammasta. Kosken vieressä kohosi ylväänä tehtaan patruunan omistuksessa ollut komea pytinki. Sen harjakatto kohosi taivasta kohdin huikentelevaisena ja puutarhan keltaiset, punaiset ja oranssit tulppaanit loistivat illan sinivihreässä kajossa kuin sytytetyt lamput.

Yötä myllärin vanhassa tuvassa

Meidän töllerönämme toimi viikonlopun ajan Vilkman-vuokramökki. Kahden huoneen hirsirunkoinen mökki on rakennettu 1800-luvun loppupuolella, ja siellä on asunut perheineen muun muassa mylläri ja räätäli.

Laitoimme pyörämme nojailemaan mökkiä vasten, ja näytti kuin ne olisivat siinä kainalokkain katselleet koskelle, söpöt.

Mökissä oli kotoisasti narisevat lautalattiat, kukkakuvioiset paperitapetit ja pönttöuuni. Arvostan, että remontissa oli kunnioitettu mökin henkeä, vaikkakin keittiössä olivat nykyajan mukavuudet ja porstuan puolelta löytyi vesivessa. Mökissä oli hyvä henki, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisesti: raikasta sisäilmaa oli hyvä hengittää.

Kävimme saunomassa rantasaunassa, jonka käyttö kuului mökin vuokraan. Iso-Kamposen vesi oli jäistä, ja samalla kun se freesasi sinne pulahtajan, se myös huljutti kehon raukeaksi ja yöunille valmiiksi.

Pahvitehtaan ympärille rakentunut työläiskylä

Aamulla sateli, kun puoliso keitti puuroa ja minä sytytin aamupalapöytään kynttilän. Vuokratöllimme ikkunasta näkyi suoraan tehtaalle, ja mietin, millä mielellä sitä näkyä ovat tuijotelleet ne, joille tämä ei ole ollut lomaa vaan arkea.

Verlan tehdaskylä on rakentunut vuonna 1872 perustetun pahvitehtaan ympärille, aikana kun pahvi tehtiin hyvin pitkälti käsityönä, eivätkä taloyhtiöiden roskakatokset pursunneet pahvijätettä. Jos jollakin on kotonaan vanhoja pahvisia opetustauluja, niiden pahvi on hyvin todennäköisesti Verlan pahvitehtaassa tehtyä.

Nykyään, 150 vuotta myöhemmin, alue on UNESCOn maailmanperintökohde. Maailmanperintöluetteloon Verla liitettiin erinomaisen hyvin säilyneenä esimerkkinä pienimuotoisesta maaseudulle syntyneestä paperimassa- ja pahviteollisuudesta sekä kyläyhteisöstä sen ympärillä.

Kuulimme tehtaan arjesta lisää, kun osallistuimme Verlan tehdasmuseon opastetulle kierrokselle (Museokorttia vilauttamalla onnistuu ns. ilmaiseksi!). Verlan tehtaan tuotanto loppui vuonna 1964, ja museoidussa tehtaassa, aika on pysähtynyt tuohon vuoteen.

Tehdas on sisältäkin niin kaunis, että tuntuu kuin se olisi jonkun Suomi-Filmin uusintafilmatisoinnin lavaste. Tehtaan omalla pajalla jokainen mutteri ja työkalukin oli tyylikäs ja tehtaan valaisimet – jotka muuten olivat yksiä ensimmäisistä alueella syttyneistä valoista – saivat muotokielellään huokailemaan ihastuksesta.  Oppaan kertomukset saivat mielikuvitukseni piirtämään hiljentyneet työkoneet takaisin käyntiin ja niiden ympärille häärimään työläisiä.

Hitaan matkailun autuus

Verlan kaltaisissa matkakohteissa pääsee nauttimaan hitaan matkailun autuudesta. Näkemistä ja tekemistä ei ole niin paljoa, että niitä ahmiessa alkaa hengästyttää. On talo tuossa, koskimaisema tuolla, pari puotia ja kahvila tässä. Vaikka nautin uusista kokemuksista – siksi mielelläni retkeillessäkin etsin aina uusia kohteita – pienten paikkojen olemuksessa on jotain turvallista ja rauhaisaa.

Nyt käyskentelimme tehtaan patruunan puutarhassa ja pyllistelin muina keski-ikäisinä turisteina puutarhan jokaisen kukkapenkin läpi hartaudella ja onnellisena. Väreissä loimuava puutarha oli suunniteltu upeasti, penkeissä kasvoi päällekkäin kasveja niin että aina joku kukkii. Lempparikokonaisuudessani oli päällekkäin tulppaaneja, pioneja, unikkoja ja maksaruohoa. Yhdessä penkissä törrötti kukkien seassa parsaa, mikä ilahdutti: kukkia ja hyötykasveja iloisesti sekaisin!

Välissä kävimme suolaisilla vohveleilla ja kuplivilla juomilla Ravintola Verlassa.

Tehtaan vanhassa tallirakennuksessa on nykyään käsityöläisten puoteja. Huokailin niissä etenkin pellavatuotteiden ja kauniiden käyttöesineiden, kuten rikkaharjojen ja patasutien äärellä. Yhden puodin osasena oli Vintage Frilla, jonka Taideruukin toimipisteestä löysin viime syksyn Kouvola-reissun aikaan säpäkän vintage-nahkahameen. Nyt ostin sieltä kreisin pinkin liivin, jonka jätin heti päälle. Onnistuin nimittäin naamioimaan pakatessa sekä minun että puolison villapaidat niin hyvin lakanoiden sekaan, että ne eivät tulleet ollenkaan mukaan.

Luontopolku olikin metsäteollisuuspolku

Verla on hyvin vahvasti UPM:n omistama, mikä näkyy ja kuuluu esimerkiksi museokierroksella. Ehkä siksi ei olisi pitänyt niin kovin yllättyä siitä, minkälainen Verlan metsäpolku oli. Ehkä yllätys johtui siitä, että polkua suositeltiin meille, puhuen siitä nimenomaan luontopolkuna.

Mutta ei se luontopolku ollut, vaan metsäteollisuuspolku. Vaikka en ymmärrä metsäasioista tarpeeksi laajasti, käytän itsekin puuta ja innolla seuraan esimerkiksi puupohjaisten muovinkorvaajien kehitystä, tuli polusta todella kummallinen ja inha fiilis.

Metsä ei ollut metsää kuten minä metsän koen, vaan esitelmä erivaiheessa puuteollisuuden tuotantoprosessia olevasta raaka-aineesta. Polun tietoiskukohdissa ei saanut lukea erinäisiä faktoja luonnosta, vaan suorastaan päinvastoin; tekstitauluissa kerrottiin esimerkiksi laikuttamisesta, eli kivennäismaan paljastamisesta poistamalla maan pintakerros.

Eipä ole ennen luonnossa alkanut noin paljon ahdistaa.

IG Stooreissa kummallisesta kokemuksesta kertoessani, sain monilta seuraajilta viestiä, että heillä on ollut ihan samanlainen inha fiilis tuosta polusta. Yksi kertoi lähteneensä polulta kesken kaiken pois perheensä kanssa.

No, myöhemmin illalla sitä UMP:n puuta sitten paloi, kun valmistimme treffi-illallisen laavulla. Nostimme maljat metsälle ja elämän monimutkaisuudelle.

Kotimatka uimarannan, Kuusankosken falafelien ja Onkapannun kautta

Sunnuntaina, raukean makeiden yöunien jälkeen, vedimme nyrkkipyykkinä pestyt pyöräilykamat takaisin niskaan ja levitimme iholle aurinkorasvaa. Pyörän kanssa kulkiessa on ihanaa, että kotimatkakin on yhä vahvasti reissussa olemista ja osa nautintoa.

Fillaroimme pääosin samaa reittiä kuin tullessa, mutta koska iltaan oli vielä aikaa, teimme reittiin muutamat kiemurat. Noin 15 kilometrin jälkeen tieltä pääsi poikkeamaan Sompasen uimarannalle, mikä oli täydellinen välipysähdys! Kaivoin pyörälaukusta uikkarit ja säntäsin uimaan. Toisin kuin Verlassa, vesi oli kesäisen lämmintä ja uin innoissani monta kierrosta suurta ympyrää.

Uinnin freesaamana ja uikkarit tarakalla kuivuen, fillaroimme lounaalle Kreeta-Adriaan Kuusankoskelle. Ihastuimme paikan falafeleihin, itse tehtyyn leipään ja hyvin epävegaaniseen tsatsikiin syksyn Kouvola-reissulla, joten päätimme tehdä pienen mutkan saadaksemme tankattua pyöriemme moottorit Kreeta-Adriassa. Paikan omistaja muisti meidät syksyltä, enkä tiedä, kertooko se hyvää vai huonoa.

Kouvolassa meillä jäi vielä ennen junanlähtöä sen verran aikaa, että pääsimme kahville Onkapannuun. Olemme koittaneet käydä siellä pariin kertaan ennenkin, mutta nyt vihdoin aukioloajat täsmäsivät meidän menoihimme. Rakennus itsessään on jo upea. Ajattelin se olevan vanha asemarakennus, mutta täältä luin, että rakennus olisi ollut alun perin 1800-luvun lopulla rautatieläisten lapsille tarkoitettu koulu.

Junat liittyvät rakennukseen yhä nykyäänkin, sillä samoissa tiloissa kahvilan kanssa toimii pienoisrautatiemuseo. Nyt se oli kiinni, ja me olimmekin paikalla eniten kahvin ja tunnelman takia. Onkapannu on kuin olisi päässyt kuokkimaan kouvolalaismummon kahvipöytään; seinällä raksuttaa ­– ja kukkuu, jos käy hyvä tuuri ajan suhteen, kuten meillä –  käkikello ja vitriinissä on tarjolla kaikenlaista itse tehtyä.

Me kannoimme pihan puiden katveeseen asetetulle pöydälle kahvit tassillisista kupeista, lusikkaleivän ja vaniljajätskiä, jonka päällä oli mansikoita, itse pakastettuja tietenkin.

Loput kilometrit Helsinkiin kuljimme junan kyydissä. Aina yhtä kutkuttavaa huomata, mitä kaikkea sitä lähiseuduilta löytyykään, kun karttaa alkaa tutkia seikkailumielellä!