Ohje ja osa langoista saatu

Ehkä vielä joskus tulee päivä, kun kiskon Kaarna-kaarrokeneuleen päälleni, enkä hoe hämmästyneen onnellisena itselleni ja jokaiselle läsnä olevalle, että ajatelkaa, tein tämän ihan itse. Vielä se päivä ei ole tullut, vaan kirjoneulevillapaitani lämmittää niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Ihana, kaunis, pehmoisen lämmin ja ihan itse tehty!

Paita on tehty neulesuunnittelija Minttu Wikbergin ja somevaikuttaja Elsa Heikon ohjeella, joka löytyy Novita-lehdestä 4/2021. Kun ohje ilmestyi, Elsa kyseli, josko tahtoisin ottaa vastaan pr-lähetyksenä lehden ja valitsemani langat Kaarna-neuleeseen. Ensin kieltäydyin kohteliaasti, sillä enhän minä nyt osaa tai edes jaksa tehdä kirjoneuletta kokonaisen paidan verran. Mutta kun Elsa oli saanut vakuutettua, että tämä paita todellakin sopii vaikka ensimmäiseksi kirjoneuletyöksi, myönnyin. No kokeillaan!

Se vähän fiinimpi kirjoneulepaita

Oli hauska lähteä miettimään, minkälaisen kirjoneulepaidan haluaisin itselleni tehdä. Okei, kirjoneuleen malli oli toki suunnittelijoiden miettimä, onneksi, mutta itse tehdessä voi päättää juuri itselle mieleiset värit lankoihin, tehdä hihoista sopivat pitkille käsille, miettiä helman pituutta ja oman osaamisen sekä toiveiden mukaan sooloilla myös muun ohjeen kanssa.

Itselläni on entuudestaan ruskeasävyinen kirjoneulepaita (näkyy muun muassa tässä postauksessa), jonka olen ostanut kirpputorilta joskus 15 vuotta sitten. Se on minulle hurjan rakas; se päällä tietää aina pääsevänsä metsäretkelle, mökille, palstalle tai muuhun mieleiseen puuhaan. Neuletta on parsittu monet kerrat (kiitos anoppi!), ja nuo kulumat tekevät siitä vain persoonallisemman. Vähän kuin kuksa on parempi ja kivampi, kun siinä alkaa näkyä vuosien yhteiset seikkailut.

Tuo kirppisvillapaita kulkee mukanani ehkäpä loppuelämäni, mutta olen kaivannut sen rinnalle fiinimpää kirjoneulepaitaa. Vanha kirjoneulepaitani on tehty paksusta ja karheasta villalangasta, sellaisesta pässinpökkimästä. Se tekee paidasta valtavan paksun ja lämpimän Paita on kuin panssari, se varmasti seisoisi ilman käyttäjääkin ryhdissä. Pidän siitä tuntumasta, mutta olen kaivannut rinnalle jotain pehmeämpää, ohuempaa ja niin sanotusti kaupunkikelpoista kirjoneulepaitaa.

Sellaisen päätin tehdä nyt.

Mäntyä, seitikkiä, savea ja luonnonvalkoista puikoille

Villapaitani värisävyiksi valitsin raikkaita ja luonnollisia sävyjä Novitan Icelandic wool -langoista. Kirjoneulekuvion sävyihin poimin mäntyisen vihreää, ruskaisen sienimetsän keltaista, lumihiutaleiden valkoista ja pohjaksi savisen harmaata.

Kaarna-kaarrokeneule neulotaan ylhäältä alas, joten ensin pääsin väkertämään kaarrokkeen kirjoneulekuviota. Miten maagista oli seurata, kun kuvio alkoi hiljalleen muodostua ja kaarroke levitä. Toisin kuin ajattelin, kuviokaavion seuraaminen ei vienyt koko keskittymiskykyäni. Vaikka kuvio on upea – sellainen, josta mieleeni tulevat suomalaiset 1970-luvun perinnepaidat  – kuvion rytmi on helppo. Aloitin paidan edellisvuoden joululomalla, ja samalla kun neuloin kaarroketta, muun muassa pelailin lautapelejä ja bailasin levyraadin tahtiin.

Tämän paidan kirjoneulekuvio muodostuu aina kerrallaan vain kahdesta eri langasta, mikä sekin helpottaa tekemistä. Langanjuoksuista ei tullut pitkiä ja omat sormeni oppivat nopeasti, miten kahta lankaa kannattaa kuljettaa mukana.

Ärrinmurinaa ja tekemisen iloa

Tuli paitaa neuloessa myös kiukuteltua lankakerille. Yllättäen juuri helma oli paidassa itselleni se kinkkisin tehtävä. Ensin helmasta tuli kaikesta epämääräisestä mittailusta huolimatta aivan liian pitkä, sillä toivoin sellaista ”farkkujen vyötärökaitaleen alle huolettomasti työnnettävää” pituutta. Tästä oppineena hankin itselleni sovitus/silmukkakaapelin (esim. täältä), joka on niin helppo pujottaa neuloessa työhön sovituksen ajaksi, ettei jää ainakaan siitä kiinni väärät helmojen pituudet.

Kun helman pituus oli sopiva, oli aika takuta helman kuvion kanssa. Siitä tuli värisävy-yhdistelmilläni liikaa Jussi-paidan kuviota muistuttava. Vaikka ja koska olen pohjalaissyntyinen, en pitänyt sen luomista mielikuvista. En enää muista, neuloinko kuvion uudestaan kaksi vai kolme kertaa, kuviota muokaten ja värisävyjä vaihtaen. Mutta oli miten oli, sen verran alkoi kismittää koko paita, että kun seuraavaksi helman resori jäi löysäksi, jätin paidan helmoineen kaikkineen neulekoriin melkein vuodeksi muhimaan.

Nyt sitten joululomalla kaivoin sen esiin ja purin helman resorin, tein sen uudestaan ohjetta pienemmillä puikoilla ja tikkusin paitaan hihat. Kun on pääsääntöisesti tehnyt asusteita tai korkeintaan lastenneuleita, hihojenkin luominen lankakerästä itse tuntui ihmeelliseltä. Katsokaa, aikuisen kokoinen hiha. Minä osasin!

Tein paidan koossa M (yleensä minulle istuu parhaiten koko L), ja paita on hiihtäjänharteilleni juuri hyvä. Vyötäröltä neule on löysähkö, melkeinpä laatikkomallia, mutta kun tein helman lyhyenä, se näyttää kivalta noin. Helman kirjoneulekuvio jäi yhä hivenen kiristämään, mutta itse neuloessa ja neulemokatessa on se hyvä puoli, että neuleen voi tehdä uusiksi niin monta kertaa kuin haluaa. Ehkä joku päivä iskee inspiraatio ja puran helman vielä kerran tai kuudennen. Mutta nyt pystyn elää kinnaavan helmakuvion kanssa.  

Pörröisen lämpöinen edustuskaarrokeneule

Neuleesta tuli juuri sellainen haaveideni edustuskaarrokeneule. Se on turvallisen metsäläinen, mutta silti tarpeeksi skarppi kaupunkirientoihin. Neule on ollut mukanani retkilläkin, mutta eniten se on kotonaan farkkujen tai hameiden kanssa yhdistettynä. Neulepinta on pehmeä, joten ainakin itse voin pitää neuletta ihan vain alustopin kanssa, suoraan iholla.

En yleensä jaksa innostua tekemään edes kahta samanlaista pipoa, mutta tästä neuleesta tuli niin nätti ja sen tekeminen oli niin kivaa, että puikoilleni saattaa päätyä toinenkin Kaarna-kaarrokeneule. Esikoinen on alkanut kasvaa kirppiskaarrokeneulestaan ulos, joten ensi syksyksi jos tekisi hänelle neuleen, hänen lempiväreissään.

Talvilomat lähestyvät, eli kuten kaltaiseni suksimista rakastavat jääräpäisesti sanovat: hiihtolomat lähestyvät! Tässä talvilomia ja muita tulevia lumi-ilotteluja silmällä pitäen meidän sakkimme vinkit kolmesta kivasta hiihtoretkestä Muoniossa.

Me karkasimme sukset mukanamme Muonioon hiihtolomalle jo tammikuun alussa. Silloin Muonion latukartta näytti vielä melko vaatimattomalta, kuten kauden ulkopuolella olettaa saattaa. Silti saimme reilun viikon reissumme aikana retkeillä joka päivä eri laduilla ja tuntureilla. Tämä hiihtoreittikolmikko sopii parahultaisesti juuri retkeilyyn, eli rauhaksiin hiihtelyyn eväät repussa. Jokaisen reitin varrelta löytyy laavu tai kota evästaukoa varten ja mahdolliseen tulisteluun:

Särkijärvi–Torassieppi–Särkijävi, 12 km

Särkijärveltä Torassieppiin kulkeva latu kulkee alkuun metsässä, hiljaisen maantien reunamilla, ja sukeltaa siitä sitten tykkylumipuiden halkomaan maisemaan. Yleensä tykkään suunnitella reitit mahdollisuuksien mukaan ympyräksi, jotta tulee uusia kokemuksia niin silmille kuin suksiville jaloille, mutta tämä reitti on mukavan vaihteleva kuljettavaksi edestakaisin.

Latu kaartelee metsässä, minkä lisäksi etenkin lasten kanssa on tärkeää, että laskua sekä nousua tulee palkitsevasti vuorotellen. Vaikka joissakin laskuissa vauhti ehtii ujeltamaan korviin ja nousut lämmittävät kroppaa, meno on silti leppoisaa. Joka tapauksessa tämä reitti ei ole ihan aloittelevien hiihtäjien, vaan sopii hiihtoretkueelle, jossa jokaisella ovat sukset olleet ennenkin jalassa.

Tämän reitin tauko pidettiin Torassieppijärven rannalla sijaitsevan Torassieppi matkailukylän pihapiirissä. Järvenrannalla oleva laavu on hiihtoretkeilijöiden käytössä, ja sinne mekin levitimme eväskattauksen. Puitakin oli talon puolesta tarjolla, ja teimme parin puun nuotion lämmittämään pakkasen ja evästauon kangistamia sormia.

Jälkiruuaksi olimme haaveilleet munkkeja, mutta niitä ei kauden ulkopuolella ollut tarjolla. Me, tammikuun kolmannella viikolla Muoniossa matkailleet, olimme kuulemma Torassiepin vuoden 2023 ensimmäiset hiihtäen paikalle tulleet asiakkaat! Moottorikelkkailijoita kyllä näkyi, joten röyhistimme ylpeänä rintojamme, kun olimme ihan omin voimin paikalle suksineet. Sen kunniaksi ostimme lapsille överit kaakaoannokset.

Paluumatkallakaan laduilla ei näkynyt vastaantulijoita, joten hiihtotaitojaan harjoittelevien lasten kanssa oli turvallista treenata mäkien nousuja ja palkintona painella alamäet menemään vauhdin tuomasta riemusta kiljuen.

Jeris-Sammaltunturi-Jeris, 16 km

Se, että pääsee treffeille, on aina hykerryttävää, muta erityisen mielissään olen, kun kulkupelinä toimivat sukset ja kahdenkeskinen ateria katetaan laavulle, kotaan ja autiotupaan.

Muonion-reissumme kovimpana pakkaspäivänä lapset jäivät suosiolla viettämään mökkipäivää koulukirjojen ja leffan kanssa, ja me avioroikaleen kanssa lähdettiin tunturiin kahdestaan. Sehän tarkoitti treffejä!

Nappasimme kartalta ladun, jolla olisi nelistään ollut suurimmat marinakertoimet ja josta löytyi autiotupa. Niin päädyimme Sammaltunturiin, jonne lähdimme Jeris-hotellin vierestä alkavilta laduilta.  

Ladun alku kulkee leppoisasti hiihdellen kumpuilevissa metsämaisemissa. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston aistii ympärillään selittämättömänä rauhana, joka on jotain hiljaisuutta syvempää. Ehkä osanen taiasta tulee siitä, että Sammaltunturilla on mitatusti maailman puhtain ilma. Kuuset olivat painuneet tykkylumen alla porkkanoiksi, ja -25 asteen pakkanen alkoi muutaman kilometrin jälkeen kerryttää huurteisia koristeitaan myös meihin hiihtäjiin.

Kun nousu tunturiin alkaa, sitä ei voi olla huomaamatta. Nousua nimittäin piisaa, niin että pakaroissa tuntui. Kurkistin välillä taakseni, jossa maisema alkoi levitä ympärillemme sitä mukaa, kun tamppasimme suksea ylemmäs. Nousun huomasi siitäkin, että ilma lauhtui selvästi ja ripsien huurrekuorrutteet alkoivat sulaa.  Puhelimeni sporttisovelluksen mukaan reitin korkein piste olisi ollut 463 metrissä.

Kun olimme kiivenneet tunturiin, eteen avautui tunturissa kulkeva suora latu, maisemasuora, kuten myöhemmin nimesin. Oikealle puolelle levittäytyi puuterisena pöllyäviä kinoksia silmänkantamattomiin ja vasemmalle puolelle sanattomaksi vetävän kaunis maisema Pallastuntureille. Taivaankansi alkoi hiljalleen väreillä pastellia, ja vain samaan aikaan luihin asti puhaltava viima piti huolen, että maisemapysähdyksen sijaan kauneus oli nautittava liikkeessä.

Evästauolle pysähdyimme kinosten keskellä nököttävään Mustavaaran autiotupaan. Myöhemmin googlailin, että autiotupa olisi poistettu käytöstä, mutta vanhan porokämpän ovi oli auki ja sisällä kaikki autiotuvan rensselit ruuanlaittovälineistä vieraskirjaan. Ehkä olimme tietämättämme vähän luvattomilla tärskyillä, mutta anteeksi ja kiitos, oli ihanaa! Varmasti luvallisiin tärskyihin autiotuvan vierestä löytyy uusi metsähallituksen ylläpitämä kota sekä huussi.

Mustavaarasta jatkuvat vaelluspolut Pallastunturin suuntaan, ja aloin haaveilla yön yli kestävästä retkestä noihin maisemiin. Meidän reissumme aikaan latuja ei kuitenkaan Pallaksen suuntaan ollut tehty, kuten ei myöskään Keimiöjärven kautta Jerikselle kulkevaa latua, mikä olisi tehnyt reitistä mukavan ympyrän. Nyt palasimme siis samoja latuja takaisin. Eikä siinä, oli nimittäin hauskaa viilettää noustu mäki tällä kertaa alaspäin!

Loppuun kiersimme vielä Jeriksen kuntolatuja, kunnes naama oli taas kulmakarvoja myöten jäässä ja aurinko laskenut jonnekin tunturien taa.

Olos-Tunturijärvi-Olos, 6 km

Meidän nyt toista kertaa vuokraamamme mökki on Olostunturin kupeessa, joten Oloksen ympäristössä kulkevat ladut ovat tulleet tutuiksi. Niillä samoilla laduilla treenaavat myös monien maiden maajoukkuehiihtäjät, mikä antaa osviittaa siitä, että mistään ensikertalaisten laduista ei ole kyse. Mutta jos hiihtoseurueessa kaikilla on muutamien vuosien ajalta kokemusta hiihtämisestä sekä tuntumaa suksiin, laduilla sujunee mukavasti.

Me olemme tavanneet hiihdellä noita Oloksen ympäri kulkevia reittejä enemmänkin sporttailu- kuin retkeilymeiningeissä, mutta pikkuiseen hiihtoeväsretkeenkin ne taipuvat! Tunturijärven rannalta löytyvä Tunturijärven laavu on kiva retkikohde, jonne tulee kilometrejä Olos-hotellilta lähtiessä vain kolmisen kilometriä.

Latu kulkee Olostunturin helmoissa pujotellen, nousten sekä laskien, ja muutamaan kilometriin mahtuu pari vähän jännittävämpääkin mäkeä ja tamppausta vaativaa nousua. Mutta kun matka on lyhyt ja palkintona odottaa evästauko, tunnelma pysyy leppoisana.

Laavulle poiketaan Olostunturia kiertävältä ladulta, vähän jälkeen Särkijärvelle vievän laturisteyksen. Polku laavulle on kyllä merkitty, mutta hivenen huomaamattomasti. Jos laavulla ei ole käynyt ketään, päästään kunnon retkitunnelmaan ja sivakoimaan muutama sata metriä umpihangessa.

Metsähallituksen ylläpitämällä laavulla on puita, nuotiopaikka sekä huussi. Jos ei tietäisi vieressä olevasta järvestä, sen voisi kuvitella olevan suota tai muuta puutonta tasamaata näin talviaikaan. Nytkin lumi ylsi aikuisillakin yli polven. Söimme ruokatermariin pakatut eväät ja paistoimme kylkeen vielä nuotiolla muutamat vegemakkarat.

Evästauon jälkeen ja muiden lähtiessä paluumatkalle samoja latuja, joku osa retkueesta voi halutessaan jatkaa Oloksen ympäri kiertävää 12 kilometrin latua tai poiketa Särkijärvelle vievälle ladulle. Tunturijärveltä lähtee latu myös Luusunjärven suuntaan, mutta se ei ole koskaan ollut meidän Olos-reissujemme aikaan tehtynä. Tuo kokematon latu kutkuttaa, sillä sen varrella, vain parin kilometrin päässä Tunturijärveltä, on autiotupa, Tammikämppä. Haaveilen talvisesta yöpymisestä autiotuvassa, ja tuo saattaisi ainakin turvallisien etäisyyksien perusteella olla hyvä ensikokemus.