Satu kirjoitti hiljan siitä, miten perhetelttailu oli hänen osaltaan lopulta äitynyt keskiyön romahdusitkuksi. Tunnelma oli ollut kaukana rennosta, mukavasta ja lomasta.

Aloin miettiä, mikä ihme minua telttailussa viehättää. Miksi väitän sen rentouttavan, vaikka totuushan on se, että metsäretkien jälkeen fyysinen väsymys on usein jopa pahempi kuin lähtiessä? Miksi nähdä kaikki se säätäminen ja vaiva, kun voisi päästä helpommallakin menemällä hotelliin, vuokraamalla mökin tai ihan vaikka jäämällä kotiin?

No pitäähän sitä tietenkin olla vähän taipuvainen tykkäämään puuhastelusta, metsämaasta kynsien alla ja asioiden tekemisestä sen takia että ne omasta mielestä ovat kivoja, ei siksi, että ne olisivat helppoja. Mutta tajusin myös sen, että koen telttailun niin kokonaisvaltaiseksi ja akut lataavaksi lomailuksi, sillä se on minulle huoletonta.

Minä olen sopeutuvainen ja kohteisiin helposti rakastuva matkaaja, ja olen kotonani niin Kööpenhaminan hipsterikaduilla kuin Tammisaaren entisen pappilan saunassa. Koen onnea niin Balin paratiisirannoilla kuin Islannin pierulta haisevissa altaissa. Olen ollut ihan myyty viiden tähden hotellielämyksestä ja nukkunut ilosta ymmyrkäisenä mellunmäkeläisessä metsässä. Nämä kaikki edellä mainitut reissut ovat olleet hyvin pitkälti minun suunnittelemiani tai vähintään hyvällä yhteistyöllä miehen kanssa kasaan kursittuja. Syvemmälle metsään tehdyt retket ovat kuitenkin miehen käsialaa.

Kun minä yleensä luen matkaoppaat hiirenkorville, googlaan kohteen parhaita ravintoloita, päivitän puhelimen karttasovellukseen matkasuunnitelmia, kyselen kohteen mielenkiintoisimpia yöpymispaikkoja ja selvitän julkisten liikennevälineiden vuoroja, metsäretket ovat miehen vastuulla. Se on ollut alkuun ihan loogistakin. Hän on telttailut Lapin erämaissa siinä vaiheessa, kun minä en voinut vielä varmuudella sanoa, että saan nuotiopuut syttymään ilman apua.

Mies tekee metsäretkiemme reittisuunnittelmat ja pitää huolta myös retkivermeistöstämme aina makuu-alustoista juomarakkoon ja kaaasukeittimestä pyykkinaruun. Hän on päävastuussa retkimuonistuksen miettimisestä ja lasten tavaroiden sekä vaatteiden pakkauksesta. Yleensä minun tehtäväkseni jää vain omien vaihtokalsareideni pakkaaminen ja kengännauhojeni sitominen ennen kuin lähdemme reissuun.

Ja se on hemmetin ihanaa ja vapauttavaa. Vaikka olenkin tällainen suunnittelijamuija, välillä on mahtavaa kulkea ihan vain niin sanotusti turistina. Jos lapsilta on unohtunut villasukat kotiin, setvimme asian yhdessä, mutta näkymätön vastuu ei paina minun hartioitani. Olo on kevyt. Minä voin tepastella metsässä muina turisteina, sillä vastuu perille löytämisestä, kartan lukemisesta, kompassin silmäilystä ja eksymisestä ei ole minun. Ei ainakaan vielä, sillä olen ihan onneton lukemaan maastokarttaa.

Koska olen tällainen myöhäisherännyt metsätelttailija, opin joka reissulla uutta. Miten nuotiolla keitetään perunat, miten voi pidetään kylmänä luonnossa, miksi villa kannattaa pukea suoraan ihoa vasten ja kuinka puukolla vuollaan sytykkeitä. Koen jopa olennaisena parisuhteelle ja sen hyvinvoinnille, että se opettavan paikka välillä vaihtuu. Meillä yleensä minä olen se tättähäärä, joka näyttää, kertoo ja opastaa. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, tässäkin roolien kääntäminen ympäri tekee hyvää. Minä olen paljon parempi pitämään perheen kartalla kaupunkireissuilla, metsässä se on mies.

Uuden oppiminen ja fyysinen tekeminen on mahtavaa vaihtelua arkeemme kaupungissa. Siksi en saisi samaa menoa irti leirintäalueella (vaikka sekin mainiota lomailua on, kuten vuosi sitten Maarianhaminassa), vaan siihen tarvitaan täysi metsäläisyys. Onhan se hivenen huvittavaakin, että minä tarvitsen täydelliseen aivojen nollaukseen taantumista kehityksessä. Haluan pestä kainaloni luonnonvesissä, keittää puuroni nuotiolla ja pissata sammalmättäällä. Moni tuolla tavoin pakon edessä arkeaan elävä vaihtaisi hetkessä elämänsä minun tavalliseen arkeeni juoksevine vesineen ja lämmitysjärjestelmineen.

Kai taika onkin vaihtelussa. On mahtavaa ja jotenkin lohdullistakin, että kaikki tekeminen keskittyy perusasioiden äärelle. Päivää rytmittävät vedenhakureissut, retkikeitinkahvit, pulahdukset uimaan, ruuanvalmistus, tiskaus luonnonvesissä, päiväunet teltassa ja kävelyretket, joissa tutkitaan maastoa sillä silmällä, josko löytyisi jotakin syötävää. Pidän yleensä somen hiljaisena, ja iltaisin tuijotan sinivalon sijaan kylki kyljessä muiden kanssa peilityyntä lampea tai nuotiosta nousevia kipinöitä.

Kaupunkilaislapset luiskahtavat hetkessä metsäläisiksi hekin. Rakastan metsäretkiä myös siksi, että kukaan ei marise sitä, että ei ole tekemistä. Kotona marina tuntuu välillä olevan tauotonta. Toistensa kanssa lapset herättävät leikit eloon sillä, mitä metsästä löytyy. Lapset myös nukkuvat erinomaisesti telttaretkillä (mitä nyt poikkeus vahvistaa tämänkin säännön). Kuopuksen ollessa vauva, olin jo ihan oikeasti muuttamassa koko kesäksi metsään. Huonosti nukkuva vauva veteli metsäolosuhteissa parhaita yöuniaan.

Kun viime viikolla palasimme kuvissakin näkyvän kahden yön juhannustelttailun jälkeen kotiin, olo oli raihnainen, väsynyt ja likainen. Naama, kädet ja nilkat olivat polttiaisen pistoista punaisenaan. Purimme rinkkojen sisällön ja ainakin puoli litraa havunneulasia keskelle olohuonetta. Kotiin leijaili savuinen ja sammaleinen tuoksu.

Pidemmän metsäloman jäljiltä tarvitsemme päivän, kun vain pestään pyykkiä, huolletaan retkikamoja, saunotaan ja nukutaan reissuväsymystä pois. Vaikka fyysinen väsy pakottaa lihaksia, henkisellä puolella mennään vahvasti plussalla.

Päivän toipumisen jälkeen aloin jo miettiä, koska taas päästään rinkat selässä metsään.

Jaa: