”Piano on kakkaa”, olen kirjoittanut pehmeän pyöreällä lapsen käsialalla, mutta täydellä uhmakkuudella vanhan pianovihkoni reunaan. Hiihtoharrastuksestani taasen ovat muistona lapsuuskotini kaapeissa pölyyntyvät mitalit, pokaalit ja lusikat, mutta itse muistan vain kireän hiihtoasun ahdistavuuden ja kilpailut, joissa ainut kiva asia oli maalissa odottava kuuma mehu.

Pianonsoitossa olin huono, hiihdossa hyvä, mutta molempia harrastuksia yhdisti se, että vihasin niitä.

Samaten niitä yhdistää se, että molempia olen alkanut harrastaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin aikuisena. Lisäksi olen myös aika varma, että kumpaakaan en olisi alkanut harrastaa, ellen olisi niihin saanut kosketusta lapsuudessa.

Itkua, ikävää ja inhottavia muistoja harrastuksista

Olen kokeillut lapsuudessani luultavasti lähes kaikki pienen pitäjän tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Olen käynyt partiossa, voimistelussa, 4H-kerhossa, kuvataidetunneilla ja pelannut lentopalloa. Ratsastuksesta sain alkeiskurssin, kun tarpeeksi kauan manguin, mutta talli oli tuhottoman kaukana ja harrastus kallis, joten se jäi.

Ja sitten piano ja hiihto. Pianotunneilla käymisen sain lopettaa, kun olin tarpeeksi kauan hokenut vihaavani pianonsoittoa. Hiihtoharrastus loppui siihen kilpailukertaan, kun kisat olivatkin sekä minun että valmentajana toimineen isäni yllätykseksi vapaalla hiihtotyylillä. Minä en osaa lykkiä menemään kuin perinteistä, ja lipsuttelin maaliin viimeisten joukossa naama kiukkukyyneleistä märkänä.

Yksikään ohjattu harrastus ei tuntunut omalta. Olen monesti harmissani miettinyt, miksi. Varhaisinkin harrastusmuistoni on ikävä:

Olen alle kouluikäinen ja uimakoulussa naapurikunnan uimahallissa, jonne kuljettiin aamuisin uimakoululinja-autolla. Osaan uida vähän, sukeltaakin, mutta silti hytisen uima-altaan reunalla opettajien yrittäessä maanitella minua veteen. Jalat lyövät loukkua, hampaan kalisevat ja minä tuijotan uimahallin turkoosilla seinällä naksuvan kellon hidasta etenemistä. En luota opettajiin, vesi on kylmää ja kyynel yrittää tunkea ulos silmäkulmasta, vaikka kuinka pinnistän vastaan.

Tekeminen kivaa, harrastaminen ei

Luulen, että omaehtoinen harrastaminen oli lapsuudessa minun juttuni. Kun mukaan tuli tavoitteita, läksyjä ja kilpailuja, vetäydyin. Ihan kuin tekemisestä olisi silloin hävinnyt hauskuus ja leikinriemu.

Sillä kyllähän minä harrastin vaikka mitä! Taisin vain olla se omissa oloissani – kirja- ja lehtipinojen sekä lemmikkieläinten kanssa – viihtyvä lapsi. Valokuvasin ja kirjoitin runoja, päiväkirjaa, koululehteä ja kirjeitä kirjekavereille, joita oli kymmeniä. Lisäksi kylän muiden ipanoiden kanssa perustettiin omia kerhojamme salapoliisikerhosta eläintenpelastuskerhoon ja halusimme (sekä saimme!) esittää joka kouluviikon päätteeksi näytelmän. Kesäisin uitiin Kyrönjoessa ja talvisin luisteltiin koulun pihaan lietevaunulla levitetyllä röpelöisellä jäällä. Muutaman kerran talvessa pääsin vuokrakamoilla laskettelemaan.

Epämukavuusalueellakin harrastaessa jotain jää itämään

Omien kokemusteni myötä olisi helppo nyt itse lasten vanhempana ajatella, että lasten harrastamisen on oltava vain kivaa, ihanaa ja täysin lapsen omasta halusta lähtevää. Osittain koenkin niin, ja siksi olen onnellinen, että lapseni saavat kasvaa ison kaupungin yltäkylläisten harrastusvaihtoehtojen äärellä. Pelkästään partiosuuntauksiakin on kymmeniä erilaisia! Ei tarvitse harrastaa painia tai pelata pesäpalloa siksi, että ei ole muutakaan, vaan siksi, että lajit vetoavat itseen.

Mutta tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen.

Minä nimittäin olen tyytyväinen, sitten loppujen lopuksi, että minut on pakotettu pianotunneille. Olen kiitollinen, että minua on viety hiihtämään, vaikka olen yrittänyt repiä protestiksi sen kamalan hiihtoasun. Olen onnellinen, että olen saanut koittaa ja vaiheilla monenlaisten harrastusten kanssa.

Sillä on mielenkiintoista huomata, että jok’ikisesta harrastuksesta on jäänyt joku pieni hippunen mieleeni itämään. Joistakin niistä voi nähdä polun, jota kautta päädyin opiskelemaan media-alaa ja tekemään töitä kirjoittajana. Mutta niiden lisäksi lähes jokainen harrastus on yhä elämässäni läsnä jollain tavalla, enkä usko että minulla olisi osaamisen lisäksi uskallusta harrastaa ja tehdä noita asioita nyt aikuisena, ellei lapsena minua olisi tuupittu myös epämukavuusalueelle.

Sen minä nuorena oppii, sitä vanhana voipi harrastaa helpommin

Lapsuuden harrastuskokemukset ovat määrittäneet yllättävän paljon nykyistä harrastusrepertuaariani. Sillä voi kyllä, nykyään voisin täyttää päiväni aamusta iltaan erilaisilla harrastuksilla!

Tuskin olisin koskaan edes keksinyt ajatella pianonsoiton aloittamista aikuisena, ellen olisi lapsena tehnyt – vaikkakin vastahakoisesti – tuttavuutta koskettimiin ja ymmärtänyt, että vaikka soitin on vaikea, ei se mahdoton ole. Lapsuuden pianoharrastus tutustutti minut myös täysin uuden kielen perusteisiin, kun opin edes hivenen lukemaan nuotteja. Sen kielitaidon avulla olen voinut harjoitella vähän myös kitaransoittoa ja saanut ylipäätään ymmärryksen, että tämän kielen pelkät perusteetkin taipuvat yhteistyöhön monenlaisen soittimen kanssa.

Hiihtomonoja en laittanut jalkaani yli kymmeneen vuoteen sen jälkeen, kun ne viimeiseksi jääneiden hiihtokisojen maaliviivan jälkeen jaloistani revin. Mutta kun tein paluun ladulle, olin siellä juuri sen takia, että minulla oli kokemusta hiihtämisestä. Nykyään lähdemme perheen kanssa latujen perässä lomille, ja vaikka hiihdän turvallisesti perinteistä, olen jopa varovaisesti miettinyt, josko tulevien nelikymppisten kunniaksi alkaisi opetella myös sitä itkettävän hirveää vapaata hiihtotyyliä.

Jos en olisi lapsena kaatuillut luistimilla, tuskin olisin aikuisiällä pyörinyt luistimieni kanssa ulkojäillä, lopulta ilmoittautunut aikuisten taitoluistelukouluun ja näin löytänyt elämääni harrastuksen, jota en olisi kuunaan voinut kohdalleni ajatella. Jos en olisi lapsena ahminut kirjoja, olisi lukemisenonnen löytyminen aikuisena ollut hitokseen hankalampaa. Jos en olisi lapsena käynyt laskettelemassa, en todellakaan näin aikuisena ja kuolevaisuutensa ymmärtävänä uskaltaisi lähteä ensikertalaisena mäkeen.

Ei tietenkään peli ole menetetty, ellei lapsena ole tehnyt sitä ja tuota. Minäkin voisin hyvin lähteä kokeilemaan jotain ihan uutta ja ihmeellistä, kuten skeittausta tai vaikka latinan opiskelua. Sienestyksen ja ylipäätään metsäretkeilyn sain elämääni vasta puolison kautta. Mutta mitä tästä olen ystävien kanssa jutellut, on monien kokemus sama. On aika paljon helpompaa oppia fillaroimaan lapsena kuin löytää pyöräilyn riemu vasta aikuisena.

Kivaa ja tyhmää harrastamista

Näiden kokemusten kanssa sitten yritän toimia itse vanhempana. Eikä se helppoa ole. Miten jättää lapseen kipinä tekemiseen, mutta ei polttaa koko innostusta? En tiedä, mutta yritän luovia.

On ihana nähdä, miten kaksivuotiaana aloitettu harrastus on pysynyt tärkeänä ja rakkaana mukana kaikki vuodet. Seuraan riemulla, miten pipolätkä ja muu tavoitteeton sekä aikatauluton höntsäilykulttuuri edelleen voi hyvin lähiön pihoilla ja urheilupuistoissa. Laskettelurinteissä painelen perässä nekin mäet, joissa itseäni jännittää ja lapsia ei.

Mutta samalla mahdollistan ja työnnän eteenpäin silloinkin, kun lapsen oma into ei ole palavaa. Käydään yhdessä palstalla puuhastelemassa, minkä jälkeen voidaan mennä uimarannalle huuhtomaan hiet. Pakataan reppuun eväät ja lähdetään hiihtämään. Luuhastellaan kirjastoissa ja luetaan sen jälkeen saaliiksi saatuja kirjoja vieretysten. Tutkitaan museoita ja sen jälkeen puidaan juuri koettua kahvilan herkkujen äärellä.

Ja toisinaan ihan vaan tehdään ne pianoläksyt, kitketään porkkanapenkki ja pyöräillään metron sijaan, koska semmoista se nyt on. Vaikka lopputuloksena olisi kiukkua, mökötystä ja ”miksi aina pitää” -märinää.

En tiedä, kuuluuko sukupolvien ketjujen muodostumiseen se että moniin lapsuuden juttuihin ja harrastuksiin on vain otettava pesäeroa, jotta ne voisi löytää myöhemmin uudelleen. En minä ainakaan marja- ja vihannestilallisten tyttärenä olisi kuunaan uskonut, että joskus ihan vapaaehtoisesti hoidan viljelypalstaani ja tosissani väitän siitä nauttivani.

Olen muuten alkanut haaveilla, josko yli 30 vuoden tauon jälkeen ilmoittautuisin uimakouluun, aikuisten uintitekniikkakurssille.

Kaupallinen yhteistyö: Suomen World Vision

Kun maailma ympärillä jyllää kriisiä sillä tahdilla, että niistä muodostuva raskas huolitaakka alkaa painaa harteita, on ihan ymmärrettävää kokea halua kääntyä sisäänpäin. Itselläni on kaikki verrattain hyvin, mutta silti maailman isot mullistukset ovat keikuttaneet jaksamistani. Resilienssi on mennyt mutkalle, kun pandemia, sodat, ilmastokriisi ja nyt vielä inflaation mukanaan tuoma taloudellinen epävarmuus ovat sitä tarpeeksi kauan mätkineet.

Kaikista pahinta on ollut hetkittäin kokemani toivottomuus. Etenkin ilmastokriisin kanssa se on tuntunut välillä siltä kuin joku olisi mätkäissyt ilmat pihalle. Vihlovana iskevä järkytys ja sen jälkioireena tuleva toimintakyvyttömyys on hävettänyt, mutta onneksi minussa syvällä elävä vaativuus on alkanut edes hitusen taipua vuosien pehmittelytyön ansiosta. Olen antanut itselleni tarpeen vaatiessa luvan keskittää ajatukseni vain ihan lähellä oleviin asioihin: palstan kukkameressä tanssivien pörriäisten tutkailuun, puolison kaulakuopan tuoksuun, hapanjuuritaikinan sitkoon sormenpäissä ja lapsen kuplivaiseen nauruun.

Kun olen kerännyt voimia pienennetyn ajatus- ja elinpiirin turvassa, on taas voimia miettiä ja toimia laajemmin.

Kaiken keskellä olen tuntenut huojennusta siitä, että olen lahjoittajana eri järjestöissä. Vaikka itse tuijottelisin mökillä tulta some- ja sotauutispaastoa pitäen, hommia paremman maailman eteen tapahtuu. Henkilökohtaisimmin sen huomaa perheeni World Vision -kummilasten kautta. Kummimaksut lähtevät tililtä suoraveloituksena joka kuukausi, ja World Vision pitää huolen 70 vuoden kokemuksella, että lahjoitukset käytetään kummilapsiemme yhteisöissä juuri siellä, missä tarvitsee.

Kaikki maailman ihmiset, etenkin lapset, tarvitsevat toivoa paremmasta. Ilman toivoa ja kykyä nähdä tulevaisuudessa hyvää, elämänilo ja -nälkä kuihtuu hiljalleen koppuraiseksi rusinaksi.

Lapsi valitsee itse kummiaikuisensa kuvan perusteella

Kokemus siitä, että voi itse vaikuttaa elämäänsä, on hurjan herkkä ja tärkeä asia. Siksi on ihanaa, että World Visionilla kummiusvalinta on nyt lasten käsissä. Näinhän sen kuuluukin mennä!

World Visionilla voi edelleen ryhtyä kummiksi sillä ihan perinteisellä tavalla, mutta Anna lapsen valita -kummiudessa roolit käännetään toisinpäin ja lapsi valitseekin kumminsa kuvista. Seuraava kummivalinta järjestetään huhtikuun alussa Ngoswetissa Keniassa, jossa myös yksi meidän kummilapsiystävämme asuu perheensä kanssa. Ilmoittautuminen valintatilaisuuteen päättyy 26.3.

Että jos olet koskaan vähäänkään miettinyt kummiksi ryhtymistä, nyt olisi kiva tapa aloittaa taival yhdessä kummiaan odottavan kenialaislapsen kanssa.

Käytännössä valinta tapahtuu niin, että kun kummiksi halajava on täyttänyt lomakkeen ja liittänyt siihen kuvansa, tiedot välitetään Kenian World Visionille. Sen jälkeen Ngoswetissa järjestetään kummien valintatilaisuus lapsille, jotka ovat saattaneet odottaa omaa kummiaan vuosiakin. Valintatilaisuudessa kummiehdokkaiden kuvat ripustetaan pyykkipojilla riveihin naruille, joista lapset saavat rauhassa miettien käydä valitsemassa itselleen oman kumminsa. Täällä on video yhdestä valintatilaisuudesta.

Minä lähetin aikoinaan valintatilaisuuteen hurjan pohtimisen jälkeen kuvan, jossa olen minä lasteni kanssa festivaaleilla, suuren rakennetun kukkainstallaation keskellä. Minulla on kuvassa selässäni täysi reppu ja otsallani hiki, lapsilla taas on päällään sadevaatteet sekä kasvoillaan eläinmaalaukset. Kuulemma meidät valinnut Evans oli kiinnittänyt huomiota kuvassa juuri lapsiin – minä olin niin kuvassa kuin kummipäätöksessä taka-alalla.

Kun tulevat kummit Keniassa on valittu, kummilapsi lähettää valitulleen kirjeen ja valokuvan, joista tulee tieto kummien sähköposteihin huhtikuun puolivälistä lähtien. 

Kummiksi pääsee 30 eurolla kuukaudessa, ja kummien tuella mahdollistetaan kummilasten kylissä muun muassa puhtaan veden ja riittävän ravinnon saati sekä parannetaan terveydenhuoltoa. Tämän lisäksi World Vision tukee esimerkiksi erilaisin koulutuksin perheitä löytämään keinoja sekä oppeja parantaa toimeentuloaan.

Hankekohteissa työskentelevät työntekijät ovat paikallisia, jotka tietävät ja tuntevat yhteisönsä arjen, tavat ja ongelmat. Kummien tuella ei siis huudella naama valkoisena, miten asiat pitäisi tehdä, vaan mahdollistetaan ratkaisut parempaan elämään yhteisön sisältäpäin, jolloin muutokset ovat pysyviä.

Kukaan ei pärjää yksin, ei ihminen tai valtiokaan

Kehittyvien maiden lapsia ei saa unohtaa maailmassa jylläävien suurien kriisien keskellä. Tämä on erityisen tärkeää muistaa nyt vaalikeväänä, kun omaa ehdokasta äänestämällä valitaan jengiä vaikuttamaan ja päättämään koko kansan puolesta eduskuntaan. Tässä ajassa olisi valtakunnallisellakin tasolla helppoa kääntää katse vain omaan napaan, mutta vaikka yksittäiselle ihmiselle sen suon henkisen hyvinvoinnin niin vaatiessa, valtioille en.

Maailma tarvitsee Suomea, joka toimii konfliktien ja kriisien juurisyiden parissa. Turvallisesta tulevaisuudesta puhuttaessa jäädään helposti pyörimään sotilaallisen varautumisen ympärille ja unohdetaan ihminen sekä ihmisyys. Kestävää rauhaa rakennetaan puuttumalla ihmisoikeuksien polkemiseen, demokratian rapautumiseen, eriarvoisuuteen sekä köyhyyteen.

World Vision on mukana Fingon, lähes kolmensadan suomalaisen kehitystyöjärjestön kattojärjestön, vaikuttamiskamppanjassa kehitysyhteistyön tärkeydestä. Ajatelkaa: Fingon mukaan jo ennen pandemiaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, kuusi seitsemästä maailman ihmisestä koki olonsa turvattomaksi. Kuusi seitsemästä!

Suomi ei käännä selkäänsä maailmalle -kampanja muistuttaa, että turvallisemman maailman rakentaminen on myös Suomen oma etu. Kuluneet vuodet ovat olleet kammottava, mutta toimiva muistutus siitä, että toisella puolella maailmaa tapahtuvat asiat vaikuttavat myös Suomessa ja suomalaisten elämässä. Valtiot ja me valtioiden ihmiset olemme riippuvaisia toinen toisistamme.

Kehitysyhteistyö, humanitaarinen apu ja rauhantyö ovat kuin laittaisi vakautta ja rauhaa pankkiin kasvamaan korkoa. Niiden avulla ennaltaehkäistään kriisejä ja tuetaan ahdingossa olevia ihmisiä. Tuo työ ei ole mitään tulipalojen sammuttelua – paitsi katastrofitilanteissa –  vaan toimii parhaiten kehitysyhteistyön ollessa pitkäaikaista ja perustuessa tasavertaiseen duuniin yhdessä paikallisten järjestöjen kanssa. Pitkäaikaisilla yhteistyöhankkeilla on saatu aikaan niin ihmisenkokoisia kuin maailman mittaluokan muutoksia. Tässä esimerkkejä kuluneilta vuosilta ja vuosikymmeniltä:

• Äärimmäinen köyhyys on puolittunut.  
• Lapsikuolleisuus on vähentynyt alle puoleen.  
• Raskauden ja synnytyksen komplikaatioihin kuolee vähemmän ihmisiä.  
• HIV-tartuntojen määrä on laskenut merkittävästi.  
• Humanitaarisella avulla on tuettu ihmisiä konfliktien keskellä, esimerkiksi Syyrian sodassa.
• Yhä useampi lapsi pääsee kouluun.  
• Sukupuolierot peruskoulutuksessa ovat tasoittuneet.  

Ollessani aikoinaan Ngoswetissa World Visionin kenttämatkalla, opin, että perheiden lapsimäärät vaihtelivat päivästä toiseen. Yhtenä päivänä perheellä saattoi olla kaksi lasta, seuraavana kahdeksan. Keniassa kun omiksi lapsiksi lasketaan kaikki ne lapset, jotka pihapiirissä sillä hetkellä sattuvat olemaan. Siellä ajatellaan, että kaikki lapset ovat yhteisiä, kaikki lapset ovat meidän jokaisen aikuisen vastuulla.