*-merkitty kirja saatu pr-kappaleena
Helmikuu hujahti ohi ja maaliskuukin siihen perään, mutta nyt vihdoin koottuna helmikuussa luetut ja kuunnellut kirjat sekä ajatukseni niistä.
Helmikuussa nautiskelin neljä kirjaa: melkoisen tunnenivaskan herättäneen romaanin tästä ajasta, kokoelman puutarhatarinoita, romaanin Helsingistä sekä sen kaduilla kompuroivista nuorista ja romaanin, jonka psykologinen hyrrä kiskaisi lukijan mukaansa.
Tässä tuosta nelikosta tarkemmin:
Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
- Tammi 2021
- Suomentaja: Einari Aaltonen
Ai kamala. Patricia Lockwoodin esikoisromaani on hämmentävä, vastenmielinen, oivaltava ja monin paikoin kamalan, huojentavan ja hävettävänkin tunnistettava kuvaus tästä maailmasta. Etenkin kun itsekin olen kaulaani myöten siinä todellisuudessa; nykyajassa, jossa olemassaolo on yhtä lailla online ja IRL.
Kukaan ei puhu tästä -romaanissa päähenkilö sinkoilee elämässään, ajatuksissaan ja portaalissa, joista jälkimmäiseen hän kirjoittaa kahdesta ensimmäisestä. Havainnot ovat lyhyitä ryöpsähdyksiä, rajallisen merkkimäärän tiivistämiä, oltiin sitten internetissä tai ei. Muistan jonkun osuvasti kuvailleen – en nyt muista kenen – että kirjan lukeminen oli kuin somen selailua: teki mieli koko ajan jättää lukeminen kesken, mutta samalla ei voinut lopettaa, vaan ahnehti lisää.
Oman alavalintansa kanssa kriiseilevänä someammattilaisena poimin poukkoilevista kappaleista havaintoja siitä, mitä tämä kaikki tekee meille ja mielellemme. Tämä ote kirjasta sai hymähtämään ääneen, niin naurettavan kamalan tunnistettava kuvaus on:
”Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä.”
Puolivälissä kirjaa kaikki pysähtyy, kun päähenkilö saa olemisen tasapainon horjumaan saavan viestin: siskon kohdussa kasvavalla vauvalla ei ole kaikki hyvin. Tragedian keskellä elämä tiivistyy perheen kokoiseksi, bitteinä leijuva rinnakkainen todellisuus alkaa tuntua vieraalta ja etäiseltä.
Kirjan lopussa oli pölmistynyt olo. Olin lukenut yhden romaanin, jossa oli kuin kaksi erillistä kirjaa, mutta jotka lukijan päässä laitettiin väkisinkin keskustelemaan keskenään. Tähän – kännykällä kirjoitettuun autofiktioon – on tallentunut jotain niin kammottavan osuvaa tästä ajasta, että ehkä siksi en tiedä, mitä mieltä kirjasta olisin. Luultavasti koen jotain sellaista kuin sellaista lievempää versiota viha-rakkaussuhteesta, jota tunnen somea kohtaan. Ai kamala.
Mari Mörö: Puutarha äänessä
- Teos 2022
- Äänikirjan lukija: Heli Sutela
Garden writing – en edes tiennyt tällaisen kirjallisuustyypin olevan olemassa ennen kuin kuuntelin Mari Mörön Puutarha äänessä -puutarhatarinakokoelman. Mutta kyllä, se on vanha eurooppalainen kirjoitusperinne, ja esimerkiksi Iso-Britanniassa garden writing -kirjallisuutta on julkaistu 1600-luvulta lähtien.
Oma veikkaukseni garden writingin hitaaseen itämiseen Suomen oloissa on se, että kun Briteissä varakkaissa taloissa käyskenneltiin jo puutarhoissa sekä ruusutarhoissa nauttimassa kauneudesta ja sielunravinnosta, Suomessa kaskettiin otsa hiessä maata ja toivottiin nauriiden riittävän talven yli. Se että puutarhasta voi syntyä proosaa, vaatii mahdollisuuden nähdä viljelyksissään muutakin kuin raadannan ja hengissä pysymisen.
Garden writingille ei taida olla olemassa suomennosta, mutta kirjallisuusgenressä on kyse puutarhasta asiantuntevasti mutta kaunokirjallisesti kirjoitetuista teksteistä. Ne voivat olla esseitä, novelleja tai vahvasti opastavia tietokirjallisia tekstejä, jotka kuitenkin tarjoillaan lukijalle proosana. Superinspiroivaa – niin harrastelijapuutarhurina, kaupunkiviljelijänä, lukijana kuin kirjoittajana!
Mari Mörö on ottanut tämän genren haltuunsa Suomessa, ja ainakin vuonna 2018 julkaistussa Ylen haastattelussa häntä tituleerataan myös maamme ainoaksi garden writeriksi. Puutarha äänessä -äänikirjaan on koottu yhteen hänen puutarhatarinoidensa parhaimmisto, ja kuten nimestä voi päätellä, se on julkaistu vain äänikirjana.
Äänikirjan kahdeksantoista puutarhatarinan aikana kuljetaan vuodenaikojen rytmissä eteenpäin ja tekstien aiheista käy ilmi, miten kokonaisvaltaista puutarhanhoito on. Mörö kertoo esimerkiksi keskellä kesää luokseen saapuvista pahaa (puutarhatöitä) aavistamattomista vieraista, kommelluksista puutarhavalokuvauskurssilla, kukkasipulidyykkasreissulla kohtaamastaan vartijasta, matkoistaan maailmankuuluihin puutarhoihin sekä talven pimeyden ja tekemättömyyden sietämättömyydestä.
Jokainen teksti on kirjoitettu huumoria mustekynässä, sellaista suloisen tunnistettavaa boomer-huumoria. Ja tämä on rakkaudella sanottu! Mörön tarinointia ja puutarhasutkautuksia kuunnellessa tulee turvallisen pörheä olo kuin istuisi suvun vanhempien naisten kanssa hörppimässä hyöryävää hauduketta, oman puutarhan antimista valmistettua totta kai.
Äänikirjan lukee just sopivan kujeilevalla tavalla Heli Sutela.
Laura Finska: Muut esille tulevat asiat*
- WSOY 2023
On kesä Helsingissä vuonna 2022, ja kaupungin kaduilla elämässään kompuroi kolme nuorta ihmistä:
Lääkiksessä opiskeleva 23-vuotias Matilda, joka koittaa saada elämäänsä järjestykseen neuroosien ja pakko-oireiden keskellä. Matildan kanssa on-off-suhteessa heiluva 26-vuotias Luka, joka ajaa ratikkaa ja itseään yhä syvemmälle päihderiippuvuuteen. Lukan 15-vuotias pikkuveli Rafael, joka koittaa rimpuilla teini-iän vuoristoradassa, johon lisämutkia tuo maanisdepressiivinen äiti.
Olen lukenut viime aikoina hassun paljon kirjoja, joista en oikein tiedä, mitä mieltä olisin, enkä sitä, onko hämmästykseni merkki mainosta lukukokemuksesta vai ei. Lönkan lukupiirin kuukauden kirjana ollut Muut esille tulevat asiat -romaani on yksi niistä.
Esikoiskirjailija Laura Finskalla on vimmainen ja omalaatuinen ilmaisutapa. Lauseet ovat hengästyttävän pitkiä, mikiliukkosmaisen poukkoilevia ja silti selvä päämäärä mielessään eteneviä. Mutta holtittomana rönsyilevä kuvailu saivat jopa kaltaiseni maalailevan tekstin rakastajan kokemaan Finskan kuin-konjuktiolla mässäilystä ähkyä. Kun kaikki on ”kuin jotain”, alkaa tehokeino alleviivata tehostavan kuvailun sijaan vain omaa ärsyttävyyttään.
Tarina häilyy koko ajan uskottavan ja epäuskottavan rajamailla. Matildan ja Lukan suhteesta puuttuu se jokin, joka saisi minut ymmärtämään, mikä heissä vetää toisiaan puoleensa kaikesta huolimatta. Rafaelin puhetapa kuulostaa jäänteeltä menneiden vuosikymmenten stadin slangista, johon on ripoteltu mukaan 90-luvun teininovellien kieltä. Matildan pakko-oireet pulpahtavat pintaan vain kun ne tarinaan sopivat.
Ja lisäksi on vielä Helsinki, jokaisen minäkertoja taustalla oleva romaanin neljäs päähenkilö. Tamperelainen Finska selkeästi on tutustunut maisemiin, joista kirjoittaa. Miljöökuvaus on runsasta, kuin Finska olisi halunnut käyttää jokaisen muistiinpanonsa kaupungin kaduista. Se saattaa ulkopaikkakuntalaiselle olla rasittavaakin, en tiedä. Mutta se mikä töksähti junantuomalle itselleni vähän väliä, olivat epäloogiset siirtymät paikasta toiseen. Lukupiirissä esitettiinkin mielenkiintoinen ajatus siitä, että Helsingin kartta on ollut Finskalle kuin muovailuvahaa, jota on voinut väännellä haluamaansa suuntaan. Se on kutkuttava ajatus, mutta luulen kuitenkin, että siirtymien töksähtely ja epäuskottavuus on tahatonta.
Silti tässä oli jotakin kutkuttavaa. Muut esille tulevat asiat -romaani on 26-vuotiaan Finskan esikoisteos, joten nyt kun hän on päässyt räjäyttämään ajatuksensa – joita selkeästi on ollut ylitursuilevan ja läpitunkevan paljon – paperille, voisin nähdä seuraavan teoksen olevan hallitumpi ja sen verran väljä, että lukijan omatkin ajatukset mahtuvat rivien väliin.
Riikka Pulkkinen: Lumo
- Otava 2022
Voi sitä onnea, kun yöpöydällä odottaa kirja, jonka luo palaamisesta alkaa haaveilla jo alkuillasta. Ainut huono puoli sellaisissa kirjoissa kun on se, että niitä ei meinaa malttaa laskea käsistään siinä vaiheessa, kun pitäisi jo nukkua.
Riikka Pulkkisen Lumo-romaani alkaa, kun 17-vuotias Philippa löydetään kuolleena kotipihastaan. Mitään rikokseen viittaavaa ei näy, eikä Philippan tiedetä olleen itsetuhoinenkaan. Alkuasetelmasta huolimatta mikään dekkari tämä ei ole, vaikka kuolemansyyntutkinnan eteneminen pitää koukuttavan jännityksen yllä loppuun saakka.
Kuoleman sijaan mielenkiintoista on Philippa elämä, josta Philippa itse ei enää ole kertomassa. Mutta jäljellä ovat Philippan elämässä läsnä olleet ihmiset, joista jokainen tuntuu kuitenkin tunteneen aivan erilaisen Philippan. Erilaisia versioita Philippasta näyttää myös kameran muistikortille tallentamat otokset, joissa Philippa ottaa itse tarinansa haltuun ja kuljettaa sekä sepittää sitä mielensä mukaan.
Lumon tarinankerrontaa on verrattu Monica Fagerholmiin, ja huomasin itsekin Kuka tappoi bambin? -kirjasta tutut vibat. Jokaisen fagerholmilaisen kauhuksi on kuitenkin sanottava, että pidän Pulkkisen kielestä paljon enemmän. Se keikkuu kutkuttavan vaivattomasti, mutta nautinnollisen sekä älykkään monivivahteisesti. Ainoastaan kirjan nuorten kokeneisuuden tuoma itsevarmuus, tunneviisaus ja jopa kulttuurinen tietämys tuntuu se verran epäuskottavalta, että muistan tarinan imussa lukevani fiktiota. Tai sitten se olen vain minä ja Pohjanmaa-nuoruuteni.
Lumo on romani tyttöyden representaatiosta, miten olemme tavanneet kertoa ja kuulla tarinaa tyttöydestä. Jo tarinan alku, jossa löytyy nuoren naisen ruumis, on omiaan asettamaan ajatukset tietylle populaarikulttuurin vuosikymmenten aikana junttaamille urille. Philippa on ottanut vallan kertomisesta ja katsomisesta omiin – ja kameransa käsiin. Erityisesti nautin kirjan naisen raivoon liittyvistä kohtauksista. Philippa ja tarinan psykologinen hyrrä imaisee pyöritykseensä mukaan.
