Kaupallinen yhteistyö: HopLop

HopLopiin? Mennäänhän HopLopiin? Lasten innosta kiljahdellen tulleet arviot osuivat kerrasta oikeaan. Olin kertonut heille, että pitkän odotuksen jälkeen olin vihdoin järjestänyt heidän toivomansa Lapset päättää -päivän – tai aikatauluista johtuen vain arki-illan, mutta se ei innostusta näyttänyt haalentavan yhtään – ja kysynyt, osaavatko he arvata, mihin mennään.

HopLoppiin, eikö niin äiti, HopLopiin? Kyllä, HopLopiin tietenkin! Minä itse valitsisin mieluiten luonnon tarjoamat leikkipaikat, mutta lapset rrrrakastavat sisäleikkipuisto HopLopia.

Välillä lapset päiväuneksivat yhdessä, mitä tekevät sitten seuraavan kerran, kun taas pääsevät HopLopiin. Samaten he ovat yhdessä haaveilen rakentaneet unelmiensa Lapset päättää -päivää niin kauan kuin muistan.

Itse olen sanonut, vain hitusen ironiaa äänessäni, että sellaista päivää voidaan viettää sitten, kun on ensin takana kokonainen Lapset ei marise -päivä. Omien toiveideni mukainen päivä ei ole vielä toteutunut, joten siihen nähden olimme kaikki tyytyväisiä ratkaisuun, jossa lapset saivat kokonaisen illan päättää, mitä tehdään.

Minä odotin illan olevan armotonta säätämistä, sokerihepulointia ja vaatimuksia, joiden edessä joudun sitten kuitenkin olemaan tylsä aikuinen. Mutta ilta lasten ehdoilla HopLopissa sai ymmärtämään, miten fiksuja muksuja minulla onkaan – ja miten hauskaa on leikkiä yhdessä kolme tuntia, hien virratessa ja naurun pulputessa.

Surautimme bussilla viettämään Lapset päättää -iltaa Pasilaan, Triplan HopLopiin. Olemme käyneet siellä kerran aikaisemmin, ja uudet isot tilat sekä päheimmät hilavitkuttimet, trampoliinit ja interaktiiviset pelit mielessä valitsin illan kohteeksi juuri Pasilan. Koska itse tykkään kahvilassa istuskelun sijaan olla mukana tekemisessä ­– ja nyt erikoisiltana muu ei tulisi kyseeseenkään ­– mietin myös Triplan HopLopin ninjarataa, jossa on haastetta aikuisellekin.

Olimme varanneet HopLopiin netin kautta leikkiajan etukäteen. Näin tulee kaikkien toimia nyt poikkeusaikana, jotta ruuhkat voidaan välttää ja että jäljitettävyys paranee. Samalla voi ostaa myös liput edullisemmin.

HopLopeissa on nyt voimassa tarjous, jossa viiden pääsylipun paketin saa 45 eurolla, eli puoleen hintaan. Liput voi käyttää kaveriporukassa tai vaikka nyt tulevien syyslomaviikkojen aikana itsekseen. Huoltajat ja alle 2-vuotiaat pääsevät HopLopeihin ilmaiseksi. Tarjousliput ovat myynnissä 22.9.-25.10.2020 ja ovat voimassa 23.12.2020 asti.

Pestyämme lasten kanssa kädet ja töräyteltyämme niihin HopLopiin sinne tänne tarjolle laitettua Virus Stop- tehosuojaa, lapset päättivät että ensin mentiin donitsiliukuun. Ja tärkeintä oli, että minä tulin messiin.

Tulinkin liikuttuneena huomanneeksi, että Lapset päättää -illan isoin juttu lapsille oli, että he saivat päättää minun tulevan leikkeihin mukaan. Ei mutinoita kiireestä, väsymyksestä tai asioista, jotka pitäisi hoitaa. Nyt leikittiin, yhdessä!

Ja niin minä ryömin heidän perässään seikkailulabyrintissa ja haastoin heidät ninjaradalla. Laskin liukumäkiä ja tempauduin mukaan interaktiiviseen kiipeilypeliin niin että lapset joutuvat muistuttamaan, että nyt on heidän vuoronsa. Istuin kyytiin sähköautoradalla ja laskin alas liukupomppua, vaikka ensimmäisellä kerralla en tiennyt itsekään, kikatanko enemmän kauhusta vai riemusta.

Spider towerin hämähäkinverkkoon en kuitenkaan tahtonut mennä kiipeämään. Siinä kiipeäminen haastoi notkeat lapsetkin, ja itse pelkäsin jumittuvani verkkoon räpiköimään kuin mehevä kärpänen. Vaikka Lapset päättää -illan tuoma valta selkeästi maistui muksuille, he ymmärsivät ja sain jättää tämän osuuden väliin. Samaten he ymmärsivät, kun tahdoin hyppiä trampoliineilla kauemmin kuin he. Ai että miten siistiltä tuntui laittaa keho lentämään!

Lasten toiveesta ostin heille kuusi polettia, jotka he saivat käyttää puistossa tahtomiinsa hilavitkuttimiin. Olin varautunut ostamaan poletteja enemmänkin, mutta Lapset päättää -iltaa viettävät muksut olivat innoissaan muutamistakin poleteista, joiden käyttökohteita he pohtivat pitkään.

Olin sulaa liikutuksesta, kun he kysyivät – mietteeni karkeista tietäen – saavatko laittaa yhden kolikon karkkikoneeseen. Totta kai saivat, etenkin kun oli Lapset päättää -ilta.

Päivällisen söimme leikkien välissä HopLopissa. Olin valmistautunut siihen, että lapset päättävät syödä pelkkää jäätelöä, mutta he valitsivat listalta vegehampurilaisannokset. Minä otin seitan-salaatin, ja tein lapset hurjan onnelliseksi lupaamalla, että he saavat ottaa juomaksi jäähileannokset. Tämä on ensimmäinen ja lopulta illan ainoa asia, johon en olisi normaalisti suostunut ja teki melkein mieli sanoa, että rillutelkaa nyt vähän enemmän, kun on mahdollista!

Poikkeusaika näkyi ravintolassa tyhjinä tiskeinä. Ruokia oli esillä kerrallaan vain vähän, ja nekin oli peitelty. Esimerkiksi juomamukit ja kahvikupit sai mukaansa vasta kassalta. Tällainen järjestely vaatii enemmän henkilökunnalta, mutta varmistaa hygienian paremmin. Lisäksi HopLopien pinnat on käsitelty valokatalyysiin perustuvalla itsedesinfioivalla pinnoitteella. Pinnoite siis desinfioi itsensä kun siihen kohdistuu valoa. Tämän avaruusajalta kuulostavan keksinnön on kehittänyt suomalaisyritys Nanoksi Finland.

Päivällisen jälkeen jälkiruoka olisi jäänyt syömättä, jos en olisi itse siitä kysäissyt. Lapsien kun ei olisi oikein tainnut edes tehdä enää mieli lisäherkkuja, mutta illan teemaa kunnioittaen he valitsivat pitkän tuumauksen jälkeen molemmat riemunkirjavat donitsit. Niiden kylkeen toinen valitsi pillimehun ja toinen kaikista vaihtoehdoista kuplaveden.

Herkuttelun jälkeen oli vielä tovi aikaa ennen leikkiaikamme umpeutumista. Kävimme pikakelauksella läpi suosikkimme: kaikki liukumäet, seikkailuradan parhaat palat ja trampoliinit.

Bussilla kotiin matkusti kolme väsyneen onnellista leikkijää. Kotona isille kerrottiin toistensa päälle pulputen jäähilejuomasta (äitikin maistoi ja sanoi että ymmärtää kyllä, miksi siitä tykätään!), trampoliineilla tehdyistä jättihypyistä ja siitä, että äitikin kiipesi perässä kaikkialle.

Tuntui, että lopulta iloisin illan kulusta olin minä. Miten ihanat ja fiksut lapset minulla onkaan – ja miten tolkuttoman onnellinen olen, että voin ja saan heidän kanssaan leikkiä. Tällaisia yhteisrillutteluja soisin meidän sakille useamminkin!

Kyllä Tove Janssonin ja tämän taiteilijatöiden ihailijoita nyt hellitään! Kansallismuseossa on paraikaa esillä Rohkeus, rakkaus, vapaus -näyttely Muumien 75-vuotispäivien kunniaksi ja elokuvateattereissa pyörii Janssonista kertova ja viime viikolla ensi-iltansa saanut Tove-elokuva.

Kävin katsomassa Tove-elokuvan pressinäytöksessä muutamia viikkoja sitten, ja embargo kielsi arvostelun tuoreeltaan. Siksi ihan kihisin näytöksen jälkeen, sillä olisin halunnut tanssia elokuvateatterin edustalla vauhkoontuneen onnellisena ja huutaa miten paljon rakastinkaan Tove-elokuvaa.

Minulle henkilökohtaisesti Tove on aikaisiällä koettu rakastuminen, se tavoittamaton esikuva ja idoli, jonka elämäntapa ja työasenne tuntuvat samaan aikaan samaistuttavilta ja minusta valovuosien päässä olevalla kultaisella jalustalla olevilta. En koskaan nuoruudessani fanittanut mitään tai ketään hurmokseen asti, mutta jos nyt Suosikin välissä olisi juliste Tovesta leveälahkeisissa ja korkeavyötäröisissä housuissaan sekä sivellin kädessään, liimaisin sen sinitarralla seinälle ja tuijottelisin julistetta haaveellisena kaikki illat.

Tove-elokuvassa tuodaan esiin juuri se Tove, jonka löysin vasta viitisen vuotta sitten, luettuani ensimmäisen Tove Janssonin elämäkerran. Hän oli kyllä Muumien luoja, mutta ennen kaikkea monilahjakas taitelija, joka eli tunteella ja omasta elämästään häpeilemättä taiteeseensa ammentaen. Hänen epäsovinnainen elämäntapansa on ollut etenkin aikanaan rohkeutta vaativaa ja elämälle utelias viisaus sellaista, että sen voi upottaa niin pilakuviin kuin muumihahmojen vuorosanoiksi.

Elokuva sijoittuu jatkosodan loppuvuosista 1950-luvun lopulle. Rajaus on niin hyvä, että tajuan vasta elokuvan jälkeen, ettei mukana ollut ollenkaan rakastamaani ja myöhempien aikojen Tovelle tärkeää saaristoelämää. Elokuvaan sitä ei tarvittu, kaipuu vapauteen virtaa ja aaltoilee kuohuen Helsingin kaduillakin aikana, jolloin Tove löytää niin itsensä kuin tapansa tehdä taidetta.

Tove-perusteet tuntevalle elokuva ei sinällään tarjoa mitään uutta tietoa, mutta se tuo kaiken ympärille tunteet ja liikkeet, elämän. Rakastan sitä, miten elossa ja avoinna elokuva on. Siinä on kaikki niin kohdillaan lavastusta, puvustusta ja musiikkia myöten, että siinä kaikessa tekisi mieli kieriskellä.

Alma Pöysti Janssonina on kuin minun mieleni piirtämä kuvajainen Tovesta. Omapäinen, rakastava, viisas, lämmin ja intohimoinen taitelija, joka elää tehdäkseen taidetta.

Shanti Roneyn roolityö Atos Wirtasena – Nuuskamuikkusen esikuvana, vasemmistopoliitikkona ja filosofina, johon Janssonilla oli suhde Wirtasen avioliitosta huolimatta – toi elämäkerrat lukeneelle eniten uutta mutusteltavaa.

Ja Krista Kosonen roolissaan teatteriohjaaja Vivica Bandlerina ja Toven ensimmäisenä naisrakastettuna, huh. Niin mieletön kiihko, kapinallisuus ja samalla ajan peloista nouseva epävarmuus, että jokainen tarkoituksellisen viettelevä silmänräpäys sai minunkin hengitykseni katkonaiseksi.

Vaikka elokuva keskittyy Toven taiteilijaidentiteetin löytymiseen ja omanlaisen rakkauden kokemiseen – hyvänen aika se latautunut kiihko, joka ihan roiskuu pitkin seiniä – se on myös todellisen henkilön ja tämän lähipiirin yhteiseloon perustuva tarina ystävyydestä. Toven ystävät ovat elokuvassa näennäisesti sivuroolissa, mutta omiin silmiini juuri se voima, jonka varaan Tove uskalsi ja luotti luoda itsensä.

Sen lämmön ja rakkauden keskellä tulee ikävä omia ystäviä, ja tekee heti mieli järjestää juhlat, jossa tanssitaan jazzia kuin villivarsaksikin luonnehdittu Tove ja juodaan hätkähdyttävän paljon alkoholia suloisista pienistä laseista ateljeen lattialla, sohvalla ja tyynykasoilla.

Rakastin, rakastan Tove-elokuvaa.

Elokuvasalin hämärässä nähty Tove oli niin voimakas kokemus, että toinen Tove-elämys jää nyt ihan sen varjoon, vaikka syytä ei todellakaan olisi. Olimme eilen lasten ja siskoni Susannan kanssa katsomassa Kansallismuseon Rohkeus, rakkaus, vapaus -näyttelyn, josta postauksen kuvatkin ovat.

Lapset osasivat Lasten uutisten näyttelystä tekemän insertin perusteella odottaa juuri niin ihanan toiminnallista näyttelyelämystä kuin saimme kokea, mutta itselleni näyttelyn anti oli positiivinen yllätys. Se oli kuin olisi päässyt sujahtamaan muumikirjojen sivuille, osaksi Muumilaakson taikaa.

Lapset tykkäsivät, kun saivat kokea näyttelyn huoneita kaikin aistein, ja minä taas nautin lasten innosta sekä näyttelymaiseman keskelle tarkasti poimittujen muumilausahdusten filosofiasta.

– Täällä on paljon sellaista, mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. – Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut? Muumimamma kirjassa Vaarallinen juhannus (1954)