Kyllä Tove Janssonin ja tämän taiteilijatöiden ihailijoita nyt hellitään! Kansallismuseossa on paraikaa esillä Rohkeus, rakkaus, vapaus -näyttely Muumien 75-vuotispäivien kunniaksi ja elokuvateattereissa pyörii Janssonista kertova ja viime viikolla ensi-iltansa saanut Tove-elokuva.

Kävin katsomassa Tove-elokuvan pressinäytöksessä muutamia viikkoja sitten, ja embargo kielsi arvostelun tuoreeltaan. Siksi ihan kihisin näytöksen jälkeen, sillä olisin halunnut tanssia elokuvateatterin edustalla vauhkoontuneen onnellisena ja huutaa miten paljon rakastinkaan Tove-elokuvaa.

Minulle henkilökohtaisesti Tove on aikaisiällä koettu rakastuminen, se tavoittamaton esikuva ja idoli, jonka elämäntapa ja työasenne tuntuvat samaan aikaan samaistuttavilta ja minusta valovuosien päässä olevalla kultaisella jalustalla olevilta. En koskaan nuoruudessani fanittanut mitään tai ketään hurmokseen asti, mutta jos nyt Suosikin välissä olisi juliste Tovesta leveälahkeisissa ja korkeavyötäröisissä housuissaan sekä sivellin kädessään, liimaisin sen sinitarralla seinälle ja tuijottelisin julistetta haaveellisena kaikki illat.

Tove-elokuvassa tuodaan esiin juuri se Tove, jonka löysin vasta viitisen vuotta sitten, luettuani ensimmäisen Tove Janssonin elämäkerran. Hän oli kyllä Muumien luoja, mutta ennen kaikkea monilahjakas taitelija, joka eli tunteella ja omasta elämästään häpeilemättä taiteeseensa ammentaen. Hänen epäsovinnainen elämäntapansa on ollut etenkin aikanaan rohkeutta vaativaa ja elämälle utelias viisaus sellaista, että sen voi upottaa niin pilakuviin kuin muumihahmojen vuorosanoiksi.

Elokuva sijoittuu jatkosodan loppuvuosista 1950-luvun lopulle. Rajaus on niin hyvä, että tajuan vasta elokuvan jälkeen, ettei mukana ollut ollenkaan rakastamaani ja myöhempien aikojen Tovelle tärkeää saaristoelämää. Elokuvaan sitä ei tarvittu, kaipuu vapauteen virtaa ja aaltoilee kuohuen Helsingin kaduillakin aikana, jolloin Tove löytää niin itsensä kuin tapansa tehdä taidetta.

Tove-perusteet tuntevalle elokuva ei sinällään tarjoa mitään uutta tietoa, mutta se tuo kaiken ympärille tunteet ja liikkeet, elämän. Rakastan sitä, miten elossa ja avoinna elokuva on. Siinä on kaikki niin kohdillaan lavastusta, puvustusta ja musiikkia myöten, että siinä kaikessa tekisi mieli kieriskellä.

Alma Pöysti Janssonina on kuin minun mieleni piirtämä kuvajainen Tovesta. Omapäinen, rakastava, viisas, lämmin ja intohimoinen taitelija, joka elää tehdäkseen taidetta.

Shanti Roneyn roolityö Atos Wirtasena – Nuuskamuikkusen esikuvana, vasemmistopoliitikkona ja filosofina, johon Janssonilla oli suhde Wirtasen avioliitosta huolimatta – toi elämäkerrat lukeneelle eniten uutta mutusteltavaa.

Ja Krista Kosonen roolissaan teatteriohjaaja Vivica Bandlerina ja Toven ensimmäisenä naisrakastettuna, huh. Niin mieletön kiihko, kapinallisuus ja samalla ajan peloista nouseva epävarmuus, että jokainen tarkoituksellisen viettelevä silmänräpäys sai minunkin hengitykseni katkonaiseksi.

Vaikka elokuva keskittyy Toven taiteilijaidentiteetin löytymiseen ja omanlaisen rakkauden kokemiseen – hyvänen aika se latautunut kiihko, joka ihan roiskuu pitkin seiniä – se on myös todellisen henkilön ja tämän lähipiirin yhteiseloon perustuva tarina ystävyydestä. Toven ystävät ovat elokuvassa näennäisesti sivuroolissa, mutta omiin silmiini juuri se voima, jonka varaan Tove uskalsi ja luotti luoda itsensä.

Sen lämmön ja rakkauden keskellä tulee ikävä omia ystäviä, ja tekee heti mieli järjestää juhlat, jossa tanssitaan jazzia kuin villivarsaksikin luonnehdittu Tove ja juodaan hätkähdyttävän paljon alkoholia suloisista pienistä laseista ateljeen lattialla, sohvalla ja tyynykasoilla.

Rakastin, rakastan Tove-elokuvaa.

Elokuvasalin hämärässä nähty Tove oli niin voimakas kokemus, että toinen Tove-elämys jää nyt ihan sen varjoon, vaikka syytä ei todellakaan olisi. Olimme eilen lasten ja siskoni Susannan kanssa katsomassa Kansallismuseon Rohkeus, rakkaus, vapaus -näyttelyn, josta postauksen kuvatkin ovat.

Lapset osasivat Lasten uutisten näyttelystä tekemän insertin perusteella odottaa juuri niin ihanan toiminnallista näyttelyelämystä kuin saimme kokea, mutta itselleni näyttelyn anti oli positiivinen yllätys. Se oli kuin olisi päässyt sujahtamaan muumikirjojen sivuille, osaksi Muumilaakson taikaa.

Lapset tykkäsivät, kun saivat kokea näyttelyn huoneita kaikin aistein, ja minä taas nautin lasten innosta sekä näyttelymaiseman keskelle tarkasti poimittujen muumilausahdusten filosofiasta.

– Täällä on paljon sellaista, mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. – Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut? Muumimamma kirjassa Vaarallinen juhannus (1954)

Jaa: