Nuorimmaisemme täytti vuosia, ja metsän lapsena hän tahtoi taas viettää synttäreitään ulkona. Se sopi mainiosti, etenkin nyt korona-aikaan. Vaikka monilla juhlat ovat nyt pandemian takia pakon edessä siirtyneet ulos, suosittelen lämpimästi juhlimaan synttäreitä ulkona muutenkin.

Eikä ulkosynttärit järjestääkseen tarvitse olla kesä! Lokakuussa syntyneen lapsemme kanssa olemme juhlineet kaverisynttäreitä aina ulkona. Keskitalven lapsen kanssa säät ja pimeys ovat olleet haasteena, mutta kerran tammikuussa synttäreitään viettävä sai toivomansa pulkkamäkisynttärit.

Ulkona vietetyissä synttäreissä on monta hyvää puolta:

• Muunneltava juhlatila. Etenkin pienien kotien asukkaille on kätevää, kun juhlat voi viedä luonnon tarjoamiin ja kokoonsa puolesta muunneltaviin juhlatiloihin.
• Pakettiin kuuluva siivous. Ruuanmuruset ja kaatuneen mehumukilliset hoitaa nekin luonto. Varsinaiset roskat pitää tietenkin raahata kotiin, mutta muuten koti odottaa puhtaana juhlienkin jälkeen.
• Tilaa leikkiä. Luonto inspiroi lapset leikkeihin, ja mikä parasta; ulkona on tilaa leikkiä.
• Luonto tarjoaa koristeet. Juhlien kauneimmat koristeet ovat vuodenajasta riippumatta luonnon taiteilemia.

Minulla onkin tapana alkaa jo syyskuussa kertomaan kuopukselle samaa tarinaa siitä, miten luonto alkaa valmistautua hänen syntymäpäiväjuhliinsa. Hiljalleen se koristelee metsän puut juhlaväreillä, ripottelee kohmeiset kastepisarat kimmeltämään heinänkorsiin ja tupsuttelee mättäiden päälle juhlallista tummanvihreää.

Kuopus rakastaa tätä tarinaa, vaikka tietenkin tiedämme molemmat, että luonto valmistautuu talveen, ei (vain) lapsen syntymäpäiväjuhliin. Yhtä kaikki, tarina juhliin valmistautuvasta luonnosta on lapsen mielestä joka vuosi yhtä kutkuttavan kiva.

Ja niin tosiaan kävi taas, että luonto laittoi parastaan lokakuisille syntymäpäiväjuhlille. Muuten sateisen viikon keskellä juhlapäivänä aurinko työntyi esiin ja maiseman harmaa usva vaihtui lempeän kirpeään kuulauteen.

Luonto myös tarjosi taas kauneimmat koristeet juhlapöytään, joka katettiin pikkumökkimme viereen Kivinokassa. Synttärisankari siskonsa kanssa rakensi päivänsankarille pöydän päähän metsäisen valtaistuimen, jossa oli jännästi samaa tunnelmaa kuin Game of Thronesissa.

Vaikka meillä on kaupunkimökki kätevänä tukikohtana ulkosynttäreille, ulkona voi järjestää juhlat, vaikka ei olisi omaa pihaa tai mökkiä. Meillä lasten synttäreitä on vietetty – kuten jo kerroinkin – pulkkamäessä ja metsässä nuotion äärellä, tarjottavat maassa olevalle viltille aseteltuna.

Pitopöydän olisi voinut hyvin kattaa myös taloyhtiön pihaan tai johonkin kotilähiön puistoista. Olen järjestänyt muutaman juhlat myös kaupungin ränsistyneessä huvimajassa, joka tosin on nyttemmin purettu, mutta vastaavia rakennelmia kyllä löytyy muualta.

Nyt kuitenkin juhlittiin pikkumökillä, ja ruuaksi ulkosynttäreille puoliso haudutteli ison kattilallisen hernekeittoa, jonka kylkeen hän leipoi saaristolaisleipää. Näin lounasaikaan alkaville juhlille pystyi saapua tyhjin vatsoin, kun jokainen sai ensin soppalautasellisen.

Varsinaisessa juhlapöydässä kaikki tarjottava oli kuopuksen toiveesta tehtyjä. Kantarellimuffinien sieniä kuopus oli ollut mukana poimimassa. Yleensä olemme tehneet sienistä piirakan, mutta ehkä yksittäiset muffinit ovat vähän hygieenisempi vaihtoehto. Sipsit katoimme noutopöydän sijaan buffetiksi, jonka tarjoilijana ottimien kanssa minä toimin. Hygieniasyistä sekin.

Herkkuina tarjolla oli porkkanakakkua, joka sekin oli leivottu muffinimuotoon. Tämä on klassikkotarjottava juhlissamme, ja pienet vieraatkin tiesivät sitä jo edellisvuosien perusteella odottaa. Perintöresepti maailman eittämättä mehevimpään porkkanakakkuun löytyy täältä.

Lisäksi tarjolla oli vegaanisia korvapuusteja ja niin ikään vegaanista puolukkakakkua. Jälkimmäinen on tehty tällä reseptillä, tosin resepti ei totellut perheemme toisen aikuisen leivontapeukkua ollenkaan, ja kakku jäi littanaksi, raa’aksi ja lopulta kuorrutekin suli. Että jos ja kun minä osaan mokata synttäreiden täytekakut, kyllä puolisokin osaa. Kynttilät tuli kuitenkin puhallettua vähän onnettomammankin kakun päältä.

Katoimme jokaiselle vieraalle vielä erikseen pöytään oman vihannes-, hedelmä- ja marjakipon. Tämä on ollut hitti ihan jokaisilla synttäreillä, ja tällä kertaa tarjolle laitettiin sellaisia herkkuja, jotka oli helppo laatikkopyörän kyydissä kuljettaa juhlapaikalle ja jotka eivät vaatineet pesua kummempaa esivalmistelua: kirsikkatomaatteja, babyporkkanoita, viinirypäleitä ja pensasmustikoita.

Ulkosynttäreillä myös juomilla on merkitystä. Näin viileillä ilmoilla kuumemmat juomat maistuvat, ja meillä oli tarjolla lämmintä kaakaota sekä mehua ja aikuisille kahvia. Isot pumpputermarit saatiin taas lainaan taloyhtiöltä. On onni, että kaikkea ei tarvitse omistaa itse!

Ulkosynttäreillä ohjelma oli perinteisien ja aina toimivaksi todettujen ohjelmanumeroiden ympärille rakentunut. Lapset saivat onkia itselleen pienet herkkupussit pikkumökin ikkunasta. Vaikka kaikkia odotti samanlainen yllätys (välipalakeksi, suklaata ja syötävä rannekoru), ongintahetki ja jännittävästi rapiseva pussi olivat ihan yhtä kikatuttavan hauskoja tänäkin vuonna.

Lisäksi puoliso oli suunnitellut metsään aarrejahdin, jossa vihjeet johtivat uusien vihjeiden luo, ja lopulta aarre – pussillinen saippuakuplapulloja – löytyi. Olin ihan polleana konkarivanhemmuudestani, sillä olin tajunnut myös ostaa purkkeihin täyttöainetta, vaikka tällä kertaa vain yksi pullollinen kaatui heti maahan.

Viimeiseksi oli vielä suunnitteilla metsädisko, mutta lapset päättivät, että he mieluummin sekoilevat ilman musiikkia pitkin metsiköitä. Joten näin tehtiin.

Juhlien jälkeen kaikilla olivat ulkoilusta punaiset posket, ja etenkin synttärisankarilla silmät tuikkivat onnesta ja ilosta  – sen mitä niistä metsäleikkien tiimellyksessä silmille valahtaneen ja likaantuneen lippiksen alta näkyi.

Olimme perheen kanssa viime viikon syyslomalla. Vietimme sitä puolison ammattiliiton kautta vuokrattavissa olevalla mökillä, jonne olemme palanneet joka lokakuu nyt seitsemän vuoden ajan.

Tuolla mökillä on kaikki, mitä arjen runtelema ja kohmeloittama ihminen lokakuussa tarvitsee: sauna, sienimetsä, suojaisa järvi ja mahdollisuus pedata pimeät unipesät mökin uumeniin.

Me nukuimme vähintään kymmenen tunnin yöunia, emmekä pukeneet moneen päivään päälle muuta kuin villakalsarit. Teimme retkiä lähimetsiin, joista sai tänäkin vuonna poimia niin paljon suppilovahveroita kuin pienen vuokra-auton takakonttiin mahtui.

Kävimme soutelemassa ja laitoimme joka aterialle jotain metsäsienistä. Lämmitimme saunan aamuin sekä illoin ja pulahdimme uimaan järveen, jonka pinnalle tipahteli keltaisia koivunlehtiä kuin luonnon omaa konfettisadetta, joka karnevaalitunnelman sijaan ripautteli ympärilleen rauhaa.

Etenkin tällaisille taloyhtiön kellotetuille saunavuorolaisille aamusaunassa tiivistyy lomatunnelma. Saunominen arkiaamuna ilman aikataulua, siinä on jotain rennon röyhkeää. Hipsin joka aamu heti herättyäni yöpaidassani ja villatakissani sytyttämään saunan pesään tulet. Vain pieniä pesällisiä, jotta löylyistä tuli napakkojen sijaan pehmeän kosteat.

Sain aamusaunoihin kaveriksi esikoisen, jonka kanssa pötköttelimme ylälauteella jalat lomikkain kiukaan naksuessa ja tulen loimutessa ikiaikaisen rauhoittavana.

Kehot lämpöä hohkaavina vedimme yllemme saunatakit ja hipsimme rantaan. Vesi höyrysi yön jäljiltä, ja lokakuun aurinko oli jaksanut juuri ja juuri nousta vastarannan metsän yli ja heitti sieltä viistoja säteitään tyyneen vedenpintaan. Minä uin pitkiä rauhallisia vetoja laiturin päässä, kun lapsi ui kuin pieni spanieli muutaman pikaisen ja ilokujertavan kierroksen rantavedessä.

Saunassa vesikauhalliset laskeutuivat päälle raukeutena. Eikö olekin ihanaa, kysyin, ja lapsi mumisi silmät ummessa joo. Siinä lauteilla syvää onnea ja rauhaa tuntiessani tajusin selvemmin kuin koskaan, että tämä tässä on luksusta.

Olen jostain syystä aina mieltänyt luksuksen sellaiseksi överiglamouriksi ja rahalta haisevaksi kiilloksi ja korskeudeksi, joka ei kosketa minua.

Olemme kyllä kerran perheen kanssa olleet luksushotellissa lomalla, sen kun sai muutaman päivän varoitusajalla halvemmalla kuin perusmajoituksen. Olihan se toki seikkailu ja hauskaa; siellä me söimme respan ohi nolostellen salakuljetettua noutopizzaa sängyssä, joka oli isompi kuin makuuhuoneemme kotona. Mutta oliko se sellaista, joka saa sydämen lähes kipristymään onnesta? Omalla tavallaan joo, mutta syvemmällä katsannolla ei.

Oma ajatukseni luksuksesta on ollut kapeakatseinen. Se mitä minulle merkitsee luksus, on jotain, mitä ei saa rahalla. Siksi se on sitä arvokkaampaa.

En tiedä, huijaanko itseäni osittain, onko tämä pakon edessä tyytymistä. Pietarin saunalomalla olin haljeta onnesta niin kansan- kuin luksusbanjoissa.

Ja kyllähän minä olen esimerkiksi päässyt matkaamaan purjeveneellä, jonka kansilankkuihinkaan minulla tuskin olisi ollut varaa, ja nautin siitä laineilla lentämisestä ja meripärskeistä kasvoilla niin että itkin onnesta. Mutta en usko tämän olevan itsepetosta. Luulen, että minun luksukseni ei purjehdusretkelläkään liittynyt niinkään luksuspurjeveneeseen, vaan tunteeseen vapaudesta ja meren läheisyydestä.

Minulle luksusta ovat vastapainot, vaihtelut ja rutiinien rikkominen. Minulle luksusta on luonto, jonka vesiin voi pulahtaa uimaan vuodenaikojen vaihtelussa ja jonka mättäiltä saan kerätä ruokaa. Hiljaisuus, aikatauluttomuus, läsnäolo.

Asiat, jotka ovat suurelle osalle maailman ihmisistä tavoittamattomia. Asioita, joita toki voi koittaa ostaakin, mutta jotka tuntuvat ostettuna yhtä vääriltä kuin itsestäni tuntuisi ajatus esimerkiksi Lapin luonnon kokemisesta moottorikelkkasafarilla päristäen. Kun kulkee liian nopeasti ja äänekkäästi, ei välttämättä pääse koskaan perille.

Mutta en ole tietenkään niin pöljä, ettenkö tietäisi, että pääomaa tarvitaan siihenkin, että voi esimeriksi ottaa syyslomaviikon koko perheelle vapaaksi, herätäkseen aamuisen herätyskellon sijaan aamusaunaan. Tietenkin. Mutta nämä laiskan raukeat ajatukset saunanlauteilla saivat ymmärtämään, minkälaisen henkisen rikkauden ja arjen luksuksenkin keskellä saan elää.

Ajatus tästä jäi kytemään jo tovi sitten, kun tarjosin kaupunkimökillämme Kivinokassa naapurimökkiläiselle ja hänen kaverilleen hernekeittoa heidän pitkän melontaretkensä jälkeen. Tämä tässä on luksusta, josta moni pohatta olisi valmis maksamaan vaikka mitä, kaveri totesi; pitkä melontaretki ruskan väreissä hehkuvassa luonnossa kaupungin keskellä ja sen päälle höyryävät hernekeitot yhdessä niistä satumaisen pienistä mökeistä, joita on ripoteltu pitkin metsää.

Olin ihan samaa mieltä, ja samalla tietäen, että tätäkään kokemusta ei oikeasti olisi voinut ostaa, se tuli antaen.

Minulle luksusta on saada olla yhtä luonnon kanssa, mahdollisuus helliä alkukantaisuutta itsessäni. Voida olla rakkaidensa kanssa läsnä, mutta halutessaan hiljaa. Ja valtaosa siitä luksuksesta on läsnä arjessanikin, kunhan vapautan sen käyttöön sitä arvokkainta; aikaa.