Maa on peittynyt eteläistä Suomea myöten lumeen. Pakkaset ovat pitäneet hanget täällä Helsingissäkin puuterisina, mikä mahdollistaa kodintekstiilien lumipesun. Puuterisella pakkaslumella peseminen on tuttu niksi lapsuudestani, mutta sitä ole ihan hurjan usein päässyt viime talvina itse tekemään.

Urbaani marttailija minussa ihan syystäkin täpisi innosta, kun vihdoin oli mahdollisuus viedä pesulle sellaisetkin kodintekstiilit, joita ei voi vesipesten jynssätä puhtaaksi: lastenhuoneen ison villamaton sekä kaksi ryijyä.

Innostin lapset mukaan lumipesupuuhiin antamalla heille tehtäväksi pehmolelujen lumipesun. Pehmoleluja voi pestä koneessakin, mutta eipä pakkaspäivän suoma raikastus ole yhtään haitaksi niillekään. Lumella peseminen on myös hellävaraisempaa kuin vaikkapa konepesu.

Lumella peseminen aloitettiin tomuttamalla matto ja ryijyt tuuletusparvekkeella, jonne jätin ne viilentymään. Myös pehmolelukori kannettiin ulos, jotta sitten pesun aikaan pehmot olisivat viileitä, eikä lumi tarttuisi niihin.

Raikastavan vilvoittelun jälkeen pehmolelujen lumikylpyläpäivä jatkui pihalla, jossa lapset pemistelivät pehmolelut ympäri pihaa niitä lumella hieroen. Pehmoisessa puuterilumessa kylpiessään ne näyttivät ihan jättimäisessä vaahtokylvyssä olevilta.

Sama tehtiin myös matolle ja ryijyille. Levitin ne hangelle, minkä jälkeen heittelimme päälle kevyen kerroksen lunta. Matto ja ryijyt saivat olla tovin lumikylvyssä, kunnes sitten harjasin niitä lumen kanssa kevyesti katuharjaa käyttäen. Sen jälkeen sama hemmotteluhoito tehtiin maton ja ryijyjen toiselle puolelle.

Illalla nostin lumikylpijät mattotelineelle ja tamppasin niistä loputkin lumet (ja pölyt) pois. Sitten kannoin pakkassään raikkautta hohkaavat kylpijät takaisin sisään.

Pehmolelut pääsivät karuselliin, eli kuivausrumpuun pyörimään, ja maton sekä ryijyn nostin kuivumaan ovien päälle. Pakkaslumen jäljiltä ne eivät juuri edes tuntuneet kosteilta, mutta kuivattelin niitä varmuuden vuoksi yön yli ennen kuin levitin takaisin lattioille.

Mikä raikkaan puhdas tuoksu ja tunne kotiin levisi lumipestyjen ryijyjen ja maton vanavedessä! Ihan kuin ryijyjen väritkin olisivat kirkastuneet ja villat pörhistyneet.

Tai sitten kaikki vain yksinkertaisesti näyttää kauniimmalta lumen tuoman valon ja ilon läpi katsottuna.

Siinä on noin puolet viime vuonna nautiskelemistani kirjoista (osa saatu arvostelukappaleina). Toinen puolisko on palautettu kirjastoon, ystäville tai kuunneltu äänikirjana. Ei siinä, että laskisin, mutta lasken silti iloitakseni siitä, että 48 kirjaa vuodessa kertoo ilosanomaa siitä, että olen vakiinnuttanut lukemisen takaisin elämääni.

Kirjastoissa luuhaillun lapsuuden jälkeen oli nimittäin monia vuosia, joina koin aikaa kirjoille olevan vain lomilla. Ja muutamia vuosia sitten se oli ihan tottakin, elämäni oli niin täynnä kaikkea, että siihen ruuhkaan ei olisi voinut eikä etenkään saanut tunkea enää yhtään mitään lisää, ei edes mitään kivaa.

Mutta elämän rauhoituttua kyse oli enää siitä, että olin unohtanut, miten luetaan kirjoja. Luin päivittäin paljon – sanomalehtiä, somea, aikakauslehtiä, nettisivustoja ja lapsille iltasatuja – mutta pidemmän tekstin lukeminen tuntui vaikealta. Kysymykset olivat ihan samalaisia kuin pitkän liikuntaharrastustauon jälkeen. Miten taas aloittaa? Mistä aloittaa? Milloin harrastaa? Miten innostua? Miten saada hyvää tekevä tapa takaisin elämään myös alkuinnostuksen jälkeen?

Sillä kyllä, minä kaipasin lukemisen tekemää hyvää. Kaipasin sitä minua, joka luki. Sitä, joka osasi pujahtaa toisiin maailmoihin missä vain ja jolla oli taito unohtaa ajankulu. Kaipasin lukemisen rauhoittavuutta ja fiilistä siitä, kun luetut sanat saivat aivojen muistojen, ajatusten ja oppien piuhoja yhdistymään toisiinsa.

Lukemattomuus näivetti myös ammatillisesti. Olen kirjoittanut työkseni 15 vuoden ajan, mutta sanat jumahtavat, jos niitä ei ruoki ja haasta elämällä sekä makustelemalla muiden kirjoittamia sanoja.

(Nykyään välillä mietinkin, huomaako itseni lisäksi kukaan muu, miten kirjoitukseni elävät sen mukaan, minkälaista tekstiä, mitä kirjaa ja kenen kirjailijan sanoja milloinkin luen. Ehkä, sillä sain hiljan postaukseeni kommentin, jossa kyseisen tekstini tyyli rinnastettiin Anni Kytömäkeen. Sen lisäksi että olin tietenkin poskettoman ylpeä vertauksesta Finlandia-voittajaan, olin juuri kuunnellut loppuun Kytömäen kirjan Margarita.)

Lopulta kirjat tekivät paluun arkeeni nelisen vuotta sitten, toisen paluumuuttajan kainalossa; kunnon yöunien. Pikkulapsivuosien jälkeen päälle jääneestä valvomisesta ei päässyt eroon kuin pitämällä itselleen unikoulun. Hyviä unia petaamaan tekemieni unirituaalien yksi kulmakivi oli ja yhä on kirjat. En oikein vieläkään hahmota, miten se oikein on mahdollista, mutta sen lisäksi että aloin nukkua kunnon yöunia, sain elämääni aikaa myös kirjoille. Tuollaisia diilejä kun onnistuisi tekemään useamminkin.

Kirjojen palauttaminen osaksi elämää oli toki helpompaa kuin liikunnan palauttaminen arkeen (ainakin itselläni peittojen sekaan uppoutumiseen hyvän tarinan kanssa ei tarvitse kuin taistelun päänsä kanssa, liikkumaan lähtiessä pitää harhauttaa myös kroppa), mutta jotain samaa niissä on. Lopulta ne molemmat ankkuroivat itsensä osaksi ihmisen eloa niin tiukasti, että ajatus elämästä ilman niitä tuntuu ihan hassulta. Keho ja mieli vaativat kirjojen lukemisen tuomaa tunnetilaa, siinä kuin ne kaipaavat liikuntaa.

Olisipa jo ilta, että pääsisi lukemaan (ja sitä ennen vähän hiihtämään)!