Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Kun hankimme pienen kalliolla seisovan töllerömme Helsingin Kivinokasta, kuuntelin lumoutuneena mökin edellisten omistajien tarinoita Kivinokasta. He kertoivat, miten vuosikymmeniä sitten perheet muuttivat koko kaudeksi kesämajoihinsa.
Perheet olivat isoja ja kesämajat pienimmillään alle 10 neliöisiä, mutta Kivinokassa oli ja on tilaa temmeltää. Kun vanhemmat lähtivät töihin, lapset jäivät keskenään Kivinokkaan. Lapset juoksivat paljain varpain ympäri niemennokkaa muiden kivinokkalaismuksujen kanssa, ja en saata onnekseni edes kuvitella, mitä kaikkia pöljyyksiä saivat päähänsä. Mutta hölmöilyjen lisäksi pelattiin tuntikausia jalkapalloa, ongittiin ja uitiin. Luotiin loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita ja mereltä sekä rantahiekalta tuoksuvia lapsuuskesämuistoja.
Mietin jo silloin, että voi kun omat lapseni saisivat palasen juuri tuota, tähän päivään tuotuna. Että olisi vanhempien tuoma turva siellä taustalla, mutta myös lapsien oma maailma, jossa painellaan aamusta iltaan muiden Kivinokan muksujen kanssa ympäri metsiä, kallioita, rantoja ja palstatilkkuja.
Ja sen he saivat. Enemmänkin.
Pari lämmintä viikkoa on saanut uinuvan Muumilaakson muuttumaan keväistä onnea säpinöiväksi muurahaisyhdyskunnaksi. Jos talvikauden ajan Kivinokka on ollut enemmänkin minun ja puolison pehmoisen rauhallinen tyyssija kaupungin keskellä, nyt lapsiakaan ei enää tarvitse niin kovin houkutella Kivinokkaan. He tietävät, että sillä ja tuolla mökillä on taas kavereita, joten yleensä he pyrähtävät omille teilleen heti kun pyörät on saatu parkkiin.
Ruuat katetaan milloin kenenkin mökin terassille tai palstalle. Pöydän ääreen kutsutaan omat perheenjäsenet ja muut paikalle sattuneet, jos suinkin sapuskaa vain piisaa. Tai sitten laitetaan eri ruokakuntien sapuskat yhteen, niin varmasti riittää kaikille.
Ruuan jälkeen lapset taas säntäävät omiin leikkeihinsä, kun aikuiset jäävät venyttämään aikaa kahvikuppien ääreen. Välillä lapset piipahtavat pötköttelemään puutarhakeinuun, käyvät auttamassa vähän yhden sun toisen palstalla ja potkivat palloa vaihtuvien pelikavereiden kanssa. Mökittömiä kavereita tulee käväisemään. Aikuiset välittävät toisilleen näköhavaintoja muidenkin muksuista, ja uimavalvojavuoroja vuorotellaan.
Eilen illalla katselin sydän hyristen lasta, joka oli päivän leikeistä yltympäri likainen ja nauravainen. Toinen oli jo tahtonut lähteä kotiin, mikä sekin on onneksi mahdollista, kun mökkimatka kestää pyöräillen vartin. Kivinokka alkoi hiljentyä viikonlopun jäljiltä ja me istuimme lapsen kanssa auringon lämmittämällä rantalaiturilla uinnin jälkeen.
Olin poksahtaa onnesta.
Mikä onni on, että saamme kaupungin ja kaupungin keskellä Kivinokan. Että lapset saavat samaan aikaan olla sekä helsinkiläisiä että kivinokkalaisia.
Osa kuvissa näkyvistä kirjoista saatu arvostelukappaleena
Perheellämme on positiivinen ongelma: pitäisi löytää Neropatin päiväkirjojen rinnalle jotain muutakin lukemisilon yhtä riemastuttavasti herättävää.
Kun on itse ollut pienen kunnankirjaston lasten- ja nuortenosaston suurkuluttaja – lopulta kuljin kirjastoreissuilla hyllyjä läpi pää kenossa, etsien opusta, jota en olisi lukenut – on lukemiseen eri tavalla suhtautuvan lapsen kanssa pitänyt järjestellä omia ajatuksiaan uusiksi.
Olisi helppo paukutella henkseleitään, että niin sitä meillä lapset ovat viisivuotiaina itse lukeneet Harry Pottereita. Sellaisia tarinoita myös mielellään kerrotaan somessa, mikä entisestään pönkittää harhakuvaa siitä, että jokainen lapsi on siirtynyt venäläisiin klassikoihin viimeistään kolmannella luokalla.
Vähemmän kuulee tarinoita, joissa lapsen mielestä lukeminen on vaikeaa, epämieluisaa, kamalaa, typerää ja turhaa kakkaa. Somessa ei näy iltoja, kun kaikki lopulta itkevät väsyneinä ja turhautuneina, kun yritetään tehdä lukuläksyjä. Ei tietenkään. Itsellänikin tämä aihe häilyy siinä rajalla, että ei ole minun asianani tästä muille kertoa.
Sitten samassa olen saanut valtavasti lohtua ja tukea juuri niistä keskusteluista, kun olen kuullut, että muillakin lukemisen kanssa tuskaillaan. Erään toimittaja-kirjailijan kanssa lounastaessani asia tuli puheeksi, ja hän kertoi, että heillä on kamppailtu ihan saman asian kanssa. Ihan konkreettisesti tunsin ahdistuksen valtavan painon nousevan ensin jaloilleen ja hipsivän sitten tiehensä hartioiltani. Jos tuollaisessakin perheessä lapsen lukemisinnostuksen kanssa on ongelmia, syy oman perheemme lukutaisteluun ei ehkä olekaan minussa.
Koska toki sitä helposti ajattelee, että tietenkin lapsista tulee innokkaita lukijoita, kun he kasvavat kodissamme, jossa kirjapinoja on joka tasolla ja jossa lapsille on aina luettu vähintään iltasatu joka päivä. Että tietenkin lapsesta tulee kaltaiseni kirjoja rakastava.
Mutta kun lapset eivät ole kopiota minusta. He ovat ihan omia persooniaan, omine kiinnostuksenkohteineen ja omine vahvuuksineen. Kun minä nökötin lapsena nenä kirjassa, lapsi kiipeää väkkäränä puunlatvaan. Kun minä lapsena istuin lukemassa lemmikkikaneilleni, lapsi leikkii pitkin pihoja ison ystävälauman kanssa.
Lukutaito on silti tärkeä asia, vaikka lapsesta ei kasvaisikaan kirjoja ahmiva lukija. Luetun ymmärtäminen on avain oppimiseen ja ymmärryksen laajentamiseen, ja siinä ei harjaannu kuin lukemalla paljon.
Siksi olen koittanut tuoda kirjastoista tarjolle kaikenlaisia opuksia ja käynyt lasten kanssa luuhailemassa kirjastoissa (voi kun se olisi pian taas mahdollsita!). Että löytyisi jotain mielekästä, jotain, joka sytyttäisi kipinän. Jos joku ei iske, ei se mitään, ei ole pakko lukea sitä, vaan voi koittaa seuraavaa. Mutta lukea on pakko, mistä kiitos päivittäiselle lukuläksylle. On hyvin eri asia, kun minä en pakota, vaan opettaja.
Ensimmäinen hitti olivat Lukupala-sarjan kirjat. Ne ovat helppolukuisia, mutta eivät silti mitään lällykirjoja. Niissä on isoa tekstiä (mutta ei tavutusta) ja tekstin välissä kuvia. Sarjan sisällä on erilaisia sarjoja, mutta myös yksittäisiä kirjoja. Koska kirjat ovat verrattain lyhyitä, niiden kanssa saa helposti innostavan fiiliksen siitä, että sai luettua kirjan loppuun.
Kun lapsi huomasi kirjan sivujen kääntyvän helpommin ja kirjojen tulevan luetuksikin, sen riemun siivittäminä lukuläksyjen tekeminen alkoi hiljalleen, huomaamatta, muuttua jos ei nyt ihan kivaksi, siedettäväksi ainakin. Välillä aikaa mittaava kello saattoi jo soida, kun lapsi edelleen istui nenä kirjassa. Olin pakahtua onnesta ja huojennuksesta sitä näkyä katsoessani.
Seuraava hitti ovat olleet Neropatin päiväkirjat. Niissä teksti on jo pienempää ja sitä on enemmän, mutta tekstin väleissä on sarjakuvamaisia piirroksia. Kirjat myös kikatuttavat mukavasti, ja sarjassa riittää luettavaa, kun 16. osa ilmestyy syksyllä.
Ja nyt toivoisin, että Neropattien rinnalle löytyisi jotain muutakin. Eikä meidän perheessämme olla ainoita Neropatteihin jumittuneita. Netistä löytyy monia artikkeleita, joissa kootaan yhteen luettavaa, joka saattaisi iskeä Neropatin päiväkirja -sarjaan ihastuneille. Noilta listoilta olen poiminut kirjastojen varauksiin niteitä, mutta edelleen Neropatti on parasta, mitä tällä hetkellä on.
Kysyinkin uusia vinkkejä myös IG Stoorien seuraajiltani ja sain mahtavan listauksen, jossa oli mukana myös meille ihan uusia sarjoja ja kirjoja. Jaoin listauksen kaikille Lähiömutsin stooreissa. Tuon listauksen perään on kyselty niin paljon jälkikäteen, että lupasin koostaa ne parempaan talteen tänne blogiin, kas näin:
Luettavaa Neropatin päiväkirjojen jälkeen
Jari Mäkipää: Masi Tulppa -sarja (Tammi)
Renée Russell: Nolo elämäni -sarja (WSOY)
Andy Griffiths: Maailman paras puumaja -sarja (Otava)
Dav Pilkey: Koiramies-sarja (Tammi)
Arttu Unkari: Isämies-sarja (Otava)
Dav Pilkey; Kapteeni Kalsari -sarja (Tammi)
Siri Kolu: Villitalo-sarja (Otava)
Pichon Liz: Tom Gates -sarja (Readme)
Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62 -sarja (WSOY)
Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja (Otava)
David Walliams: Herra Lemu (Tammi)
David Walliams: Gansterimummi (Tammi)
Aaron Blabey: Hurja jengi -sarja (Into Kustannus)
Maarit Nurmi: Eemun tarinoita -kirjasarja (Myllylahti)
Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin päiväkirja (WSOY)
Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin seikkailu (WSOY)
Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirja -sarja (Otava) Näitä minä itsekin olen lukenut lapsena!
Angela Sommer-Bodenburg: Pikku Vampyyri -kirjasarja (Otava) Ai että, näitä minä rakastin lapsena!
Elias Våhlund: Käsikirja supersankareille -sarja. (S & S)
