Kuuntelin hiljan Susanna Suomelan tarinallisen tietokirjan Uupuneet – rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille. Kirjassa kerrotaan, muun muassa, miten monen menneen ajan heikon, hauraan ja uupuneen naisen – Sylvia Plathista Virginia Woolfiin – tilaksi määriteltiin hermoheikkous.

Se, mikä nykyajassa määriteltäisiin loppuunpalamiseksi, masennukseksi tai kevyimmillään stressiksi, oli menneiden aikojen naisilla hermojen heikkoutta. Se oli vain naisilla todettu diagnoosi; kas, sellaisia nuo naiset nyt ovat, heikkoja hermojaan myöten.

Uupuneet-kirjan mukaan yksi yleinen hoitomääräys hermoheikkouteen oli tiukka kehotus välttää lukemista. Tämä siksi, että naisten aivojen pääteltiin olevan niin hauraita, että ne eivät kestä lukemisen aikaansaamaa myllerrystä. Siksi hermoheikkojen naisten suositeltiin lukevan päivässä maksimissaan kaksi tuntia.

En nyt mene siihen, miten päässilmäistä lääkereiden oli antaa diagnoosejaan oletetun sukupuolen perusteella. Se ei enää valitettavasti ihmetytä, mutta sen sijaan jäin hämmästelemään hoitomääräyksen lukemista koskevaa tuntimäärää, sukupuolesta riippumatta: maksimissaan kaksi tuntia lukemista.  Nykymaailmassa tuo määrä lukemista päivässä kuulostaa utopistisen ihanalta (ja varmasti vielä enemmän sitä se oli menneiden aikojen työläisnaisille)! Ei voi kun miettiä, miten paljon vaikkapa Plath tai Woolf ovat aikoinaan normaalisti lukeneet.

Itse saatan saada kaksi tuntia lukemista päivään talviaikaan, etenkin jos mukaan lasketaan aamuinen (tietoisella päätöksellä paperisena tilattu) sanomalehti. Kirjoja luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa; asia, jonka opettelin samalla kun opettelin pikkulapsiaikojen jälkeen nukkumaan. Keväästä syksyyn illat venähtävät monesti kuitenkin niin pitkiksi muissa menoissa, että tipahdan uneen välillä jo muutaman sivullisen jälkeen.

Se parikin sivua on hyvä, mutta tunnen ja tiedän itseni: mitä enemmän luen, sitä paremmin voin. Lukeminen rauhoittaa mielen, voitelee luovuuteni ja tyhjentää aivot päätetyöskentelyn sähikäisistä.

Näin vuonna 2024 tuntuu, että hermoheikkouden hoitoon pitäisi enemmänkin määrätä minimissään kaksi tuntia lukemista päivässä. Ja lisämääräyksenä maksimissaan kaksi tuntia (työn ulkopuolista) ruudun tuijottamista; somea, suoratoistopalveluita ja ylipäätään nettiä.

Sillä ainakin itse tiedän, mistä saisin hyvin irrotettua aikaa lukemiseen: puhelimeni ruudusta. Teen työtäni pääasiassa tietokoneen tai puhelimen näytöllä, ja someammattilaisena on välillä vaikea erottaa, mikä on työnkuvaan kuuluvaa somemaailmassa kärryillä pysymistä sekä inspiroitumista ja mikä vain aivotonta pläräämistä. Kun viime vuodenvaihteessa tein arvojeni ja hyvinvointini mukaisen päätöksen ja jätin pois IG stoorien tekemisen, sain ruutuaikani tipahtamaan puolella: neljästä tunnista kahteen.

Kuukausien saatossa ruutuaika on kuitenkin valahtanut takaisin keskimäärin neljään tuntiin päivässä. Voin tietenkin puolustella, että sen lisäksi, että teen töitä puhelimella, moni muukin asia on puhelimessa, kalenterista resepteihin ja junalippujen varaamisesta Wilmaan. Mutta puhelimeni palastelema data sillä viettämästäni ajasta kertoo, että valtaosan ruutuajasta vietän somessa.

Enkä sano, että some olisi vain ajanhukkaa ja paha, vaikka itse käynkin tällaista yhden someammattilaisen epätoivoista taistelua hitaamman somen puolesta. Mutta sen tiedän, että keskimäärin kaksi tuntia päivässä Instagramissa on aivan häiriintyneen paljon aikaa.

Kaksi tuntia päivässä, 14 tuntia viikossa, yli kaksi ympäripyöreää vuorokautta kuukaudessa tuijottaen videoita, kuvia ja tekstejä, joista valtaosasta en muista yhtään mitään suljettuani puhelimen. Plärään vain jotain, sen sijaan, että valitsisin ja keskittyisin vaikka katsomaan jotain sarjaa (joita en muka ehdi katsoa) tai lukemaan jonkun pidemmän blogipostauksen tai artikktelin. Tai että sen sijaan lukisin kirjaa.

Vaikka kissavideot ovat kivoja, en edes halua miettiä, kuinka monta kuukautta elämästäni olen ja tulen viettämään sellaisia tuijottaen.

Olen laittanut itselleni  Instagramiin ruutuaikarajoitukseksi 1,5 tuntia päivässä. Sen pitäisi riittää sekä työn vaatimiin juttuihin (nyt kun stoorien jättämisen jälkeen inbox ei enää ole kroonisesti tukossa) että sellaisissa määrin feedin pläräilyyn, että se tuo elämään hyvää: resepti-ideoita, aktivismin tai ihan vain arkikuvauksen herättelemiä uusia ajatuksia, niksejä sekä inspiraatiota kaupunkiviljelyyn ja vaikkapa vinkkejä kirjoihin ja kässäprojekteihin.

Sen pitäisi riittää myös ihan sellaiseen aivottomaan pläräämiseen, sekin on ok, ihanaa ja tarpeellista nollausta, kun se pysyy hyvissä määrissä.

Mutta kun etenkin väsyneenä saatan jäädä looppiin, jossa katson vielä yhden ja vielä yhden uuden algoritmin minulle syöttämän jonkun random-tyypin tekemän videon asiasta, josta en seuraavassa hetkessä muista mitään, ja yhtäkkiä on kulunut 40 minuuttia, nukkumaanmenoaika lähestyy ja joudun painaa pääni tyynyyn, polla ykkösiä ja nollia rätisten.

Lasteni mielestä on epäreilua, että voin itse hyväksyä itselleni lisäaikaa sovelluksiin, mutta olisipa tosi hyvä, jos myös minä joutuisin kinua sitä äidiltäni. Ja että iltaseitsemän jälkeen en enää voisi kuin soittaa tai tekstailla läheisteni kanssa (ja käyttää joitakin tärkeitä sovelluksia esimerkiksi matkalippujen ostoon).

Sen lisäksi kun joku auktoriteetti vielä kirjoittaisi hyvinvointiani tukemaan reseptin, jonka lääkkeen voi hakea kirjastoista tai kirjakaupoista. Sellainen jämpti mutta lempeä hoiva hellisi heikoksi valahtaneita hermojani vahvemmaksi, tiedän sen ilman diagnoosejakin.

Tulihan kaipailemani marraskuu sieltä. Samalla kun kelloja siirretiin talviaikaan, keikahdin minäkin viimeiset tarvittavat sentit vuodenkierron lepovaiheeseen. En olisi jaksanut enää yhtään kuluneen puolivuotisen yltäkylläisyyttä, säpinää ja vuorokausia, jotka valuvat mahdollisuuksia läpeensä. Minä en osaisi pysähtyä, ellei pimeys kello 16.28 siihen lempeästi mutta jämptin vastaansanomattomasti ohjaisi.

Nyt alkaa sisäänpäin kääntävien toimien prime time: museot, kylmävesiuinti, lukeminen, neulominen ja juoksulenkit pimeyttä noruvilla metsäpoluilla, joissa harvat vastaantulijat ovat joko kauriita tai samaan marrasheimoon kuuluvia villakalsarijengiläisiä.

Aikuisten kypärämyssy

Talvikautta eteisen naulakoihin ja koreihin järjestellessä ilahduin, kun varastosta kaivetuista laatikoista löytyi tämä marjapuuron pehmeä ja sävyinen neulemyssy. Tein sen huhtikuussa, ja paksusta villalangasta tehtynä se ei ehtinyt sille kaudelle käyttöön. Mutta nyt olenkin majaillut sen uumenissa aina kylillä kulkiessani.

Kypärämyssy on jotain, mihin en lapsuuden lumikinostemmellyksien jälkeen ajatellut pukeutuvani. Talviurheillessa kyllä, mutta että muuten. Ajatus tuntui yhtä mahdottomalta kuin nyt edes heitto siitä, että koskaan ikinä enää pukeutuisin lantiofarkkuihin, joita on taas alkanut näkyä jengin jaloissa. Tosin sillä erolla, että lantioluuni muistavat edelleen farkkujen aiheuttaman kurimuksen, mutta kypärämyssyistä sen sijaan on loputa vain kirjaimellisesti lämpimiä muistoja.

Ja sitä paitsi, tällaiset kypärämyssyn ja neulehupun yhdistävät päähineet ovat omaan silmääni vintagehenkisiä. Puuttuu vain balaclavan alta pulppuavat papiljottikiharat ja sirot pitkävartiset hansikkaat.

Patenttineulejärkytys

Hempeän pinkin kypärämyssyni ohjeen ja langat tilasin Myssyfarmilta. Olisi varmasti jäänyt ostamatta koko myssypaketti, jos olisin tiennyt ohjeen sisältävän patenttineuletta. Tähän mennessä puolipatenttineuleen tekeminen on aiheuttanut vain katkenneita lankoja ja pinnoja. Yhden sellaisen tapauksen jälkeen neulepaidasta tulikin iso neulehuppu, mikä oli sinällään mukava odottamaton lopputulos, mutta alleviivasi sitä, ettei patenttineuleen teko ole minua varten.

Viime keväänä sitten istuin autossa matkalla Rukalle, mukanani lankakerä ja ohje, jota aloin vasta siinä matkalla lukea läpi. Kun olin toipunut järkytyksestä, että ainoassa mukanani olevassa neuletyössä pitää tehdä patenttineuletta, ei auttanut kuin alkaa syhrätä langan kanssa. Ja ihan ensimmäisenä aloin opetella, miten tehdään nurja silmukka.

Olen neulonut koko elämäni nurjat silmukat väärin -mysteeri

Juu, olen nimittäin koko elämäni tehnyt nurjan silmukan väärin. Tulin tietoiseksi siitä vasta kymmenisen vuotta sitten, kun neuloimme vierekkäin anopin kanssa, ja hän alkoi ihmetellä, mitä ylimääräisiä kiekuroita puikoillani oikein teen. En tiedä, mistä ja keneltä olin oppinut tekemään nurjan silmukan väärin, äitini ei ainakaan myönnä mitään, mutta sen tiedän, että kun on yli 30 vuotta neulonut nurjaa silmukkaa väärin, siitä ei noin vain opi pois.

Nyt oli kuitenkin pakko, jos sitä patenttineuletta tahdoin tehdä. Olin nimittäin alkanut hahmottaa, että patenttineuleongelmani johtui luultavasti siitä, että tein nurjan silmukan vähän hassusti. Siis sillä tavalla vähän, että se ei ole itseäni haitannut, sillä neulepinnasta on tullut vain vähän eri näköinen. Koristeneulemainen, kuten anoppi kauniisti sanansa asetteli.

Sitä ei oikeastaan edes huomaa, ainakaan kaltaiseni satunnaisneuloja, ellei samaan neuleeseen tule sekä suljettuna neuleena että avoimena neuleena tehtyjä osasia. Silloin neulepinnan erot huomaa – mutta esimerkiksi tässä villatakissa on vain hauskaa, että hihojen pintastruktuuri on vähän erilainen kuin varatalo-osassa.

Nyt patenttineuleyllätys käsissäni jossain välillä Vaasa–Kuusamo oli kuitenkin aloitettava perusteista. Katselin kymmeniä ”näin neulot nurjan silmukan ” -videoita ja yritin hahmottaa, mitä teen toisin.

Lopulta bongaamani ero oli pienen pieni: olin ennen nostanut nurjaa silmukkaa tehdessäni langan neulottavan silmukan vasemmalle puolelle, kun se pitikin jättää oikealle puolelle. Samalla tavalla siitä sitten lanka napataan puikoilla silmukan läpi, sieltä vasemman kautta, mihin aikaisemmin olin langan suoraan parkkeerannut, enkä siis edelleenkään ihan hahmota, mitä väliä langan alkuasettelulla on. Luultavasti lanka kiertyy silmukaksi jotenkin vähän eri tavalla / kulmassa, minkä takia lopputulos on eri näköinen. Joku kässänörtti mielellään saa yrittää selittää paremmin.

Kun 40-vuotias neuloja oppi tekemään nurjan silmukan

Opeteltuani näin 40-vuotiaana neulomaan nurjan silmukan kuten pitää, osasin yhtäkkiä tehdä ilman turhautumista ja parkumista myös patenttineuletta. Ihmeellistä!

Niinpä tein itselleni kypärämyssyn siinä matkalla Rukalle ja sieltä takaisin. Ohje oli helppo, sitten kun patenttineule alkoi luonnistua, ja kypärämyssyn teko oli kaltaiselleni wannabe-neulojalle just sopiva yhdistelmä haastetta sekä pähkinää ja nautinnollista flow-neulomista.

Myssyn kasvoresorin yläkulmassa jotkut langankierrot menevät vinksinvonksin, itselläni on näemmä joku langankierrollinen ymmärrysongelma, sillä en saanut niitä nätiksi vaikka kuinka yritin. Mutta kuten olen ennenkin Myssyn diy-paketeilla neuloessani todennut, näkeepä ainakin, että ei ole Myssymummmojen tekemä, vaan minun.

Nyt mietin, ottaisinko haasteeksi talven aikana neuloa patenttineulevillapaidan, sen, mitä jo silloin pari vuotta sitten yritin. Olisi monen monta pimeää iltaa aikaa kieputtaa patenttineuleen salat selkärankaan.