Vihdoin sitä lunta tuli kunnolla myös Helsinkiin, ja hiihtomuija on onnellinen! Tänään saikin kylillä kulkea pohkeitaan myöten puuterilumessa. Jos liikennemerkit eivät olisi kertoneet lumivallien kohdilla olevista jalkakäytävistä, ei niiden olemassaoloa olisi osannut arvata. Kiitin järjenääntä itsessäni, että en jossain kesäpäissäni mennyt myymään panssarirattaitamme pois. Vintagekiesien kiikkerät pyörät olisivat tyssänneet lumikinoksiin, mutta onneksi vähemmälle käytölle jääneillä ilmakumimörssärirattailla pääsi puskemaan latua melko kivuttomasti.

Sen verran jännä ilma kuitenkin oli, että päätimme siskon ja Minimen kanssa paeta talvea muutamaksi tunniksi tropiikin lämpöön. Kopistelimme lumet Viikissä sijaitsevan Gardenian tuulikaappiin, riisuimme yltämme kottikärryllisen toppaa sekä villaa ja astuimme sisään kosteaan sekä lämpimään trooppiseen puutarhaan.

Gardeniassa on kivaa se, että puutarhan kasveiksi on valittu sellaisia, joille ihminen on keksinyt jos jonkinlaista käyttöä. Siellä kasvaakin muun muassa hedelmäpuita sekä mauste–, kuitu ja lääkekasveja. On hauska näyttää lapselle, minkälaisesta puusta se banaani tulee tai minkälainen puu on hänen mekkonsa puuvillan tuottanut.

Itsellekin puutarha tarjoili uusi ahaa-elämyksiä. Kuten sen, että ravinteikkaan avokadon arvellaan olevan jäänne 10 tuhannen vuoden takaa, jolloin sitä käyttivät ravintonaan kasvissyöjänisäkkäät kuten mastodontit ja jättiläislaiskiaiset. Tämän tiedon valossa en yhtään ihmettele, että kaikki viidakkotutkimusretkemme kolme jäsentä rakastavat avokadoa!

Miniviidakon ihmeiden lisäksi mulkoilimme silmästä silmään vesialtaassa uiskentelevia karppeja ja seurailimme kilpikonnien pussailua. Jahka lumet sulavat ja kesä taas koittaa, Gardeniassa pääsee käyskentelemään myös japanilaisessa kivipuutarhassa sekä ulkopuutarhassa, jossa on muun muassa ruusutarha. Siellä on kuulemma myös pionitarha, joka on nähtävä! Jos joutuisin valita loppuelämäkseni vain yhden kukan, se olisi hailakan roosa pioni. Mielellään vähän vielä nupullaan oleva.

Tropiikkipiipahduksen jälkeen lumi narskui taas kenkien alla. Päivän aikana multa kysyttiin useaan otteeseen, tarvitsenko rattaiden kanssa apua. Mä jeesin rollaattoriherran ulos bussista pysäkkinä toimineen lumikinoksen yli. Tienreunassa nainen ja mies yrittivät saada autoaan pois lumikasan alta, ja ohikulkeneet nuoret tarjoutuivat auttamaan. Bussissa turinoimme lievästi laitapuolta kulkevan kanssamatkustajan kanssa lumesta ja hyvistä hiihtokeleistä. Liukkaassa mäessä vastaani tuli nainen, joka kulki käsikynkkää hauraan rouvashenkilön kanssa. Nainen kuljetti toisessa kädessään rouvan ostoksia ja puheli, miten mukavaa oli tavata rouvashenkilö näin sattumalta, kun viimeksi kesällä olivat nähneet.

Siinä sitten vähän liikutuin joka kerta. Lumi yhdistää meitä helsinkiläisiä.