Yhdestä airosta huolimatta mieli heittelehtii. Toisena hetkenä tunnen pakahduttavaa onnea jutellessani esikoisen kanssa vauvasta. Esikoinen ottaa vatsani huomioon leikeissään: maistattaa sille tekemäänsä leikkikeittoa, peittelee sen nenäliinan alle unille ja laittaa pehmoeläimensä pussailemaan sitä. Miten onnekas vauva onkaan, että saa tuollaisen isosiskon! Seuraavana päivänä löydän itseni kuitenkin parkumasta onttoa tunnetta. Sitä kun mikään, ei yhtään mikään, tunnu miltään. Yleensä kivoina pitämäni asiat ovat vain pakkopullaa. Helposti innostuva minä on vain haalistunut kuvajainen likaisessa peilissä. Yritän miettiä, mitä tahtoisin tehdä, jos nyt voisin tehdä ihan mitä vain. Ulkomaanmatka? Hikitreeni? Eväsretki? Ompelu? Savusaunominen? Kupliva päiväkänni? Telttailu metsässä? Kylpylässä lilluminen? Ravintolaillallinen kahdestaan miehen kanssa? En keksi mitään, mistä innostuisin tarpeeksi. Mitään, mikä tuntuisi joltain.
Tiedän jo nyt, miten paljon tulen ikävöimään raskausvatsaa. Tätä uskomatonta tunnetta, että minussa elää joku toinen. Silti alan olla valmiina saamaan kroppani itselleni kokonaan takaisin. Paitsi niin joo, sitten on vielä se imetys. Löydän itseni miettimästä, minkälainen elämämme olisi, jos emme olisi toivoneet toista lasta. Mitä olisimme tehneet kesällä? Mitä suunnitelmia syksyksi olisi? Mitä työprojekteja minulla olisi nyt meneillään? Miten viettäisimme perheen kanssa aikaa? Olisinko tällä hetkellä, kamala kyllä, onnellisempi? Koen ajatusleikeistäni valtavan huonoa omatuntoa. Sillä samalla tiedän, että onni on nyt tässä, osana minua. Pääni on vain hukannut yhteytensä siihen.
Fyysisiin raskausoireisiin ei tällä viikolla kuulu mitään uutta. Närästää. Turvotus alkaa ottaa vallan nilkkojen lisäksi ihan koko kropasta. Alaselkä jumittaa. Hengästyttää. Supistukset jomottavat vatsaa ja selkää. Harjoitussupistuksetkin alkavat olla niin napakoita, että jos niiden aikana sattuu kävelemään, tahtia on hidastettava entisestään. Nukkuminen on perseestä. Huomaan vältteleväni nukkumaanmenoa, sillä yöt ovat niin turhauttavia. Pyörin, käyn juomassa vettä, asettelen tyynyjä, ajattelen liikaa, käyn vessassa, hikoilen, yritän löytää mukavaa asentoa, vilkuilen kelloa ja mietin, miten typerää on kuluttaa aikaansa yrittämällä nukkua, kun voisi sen ajan tehdä jotain järkevää.
Tällä viikolla ohitetaan meidän asettama laskettu aika, se raskausviikko, kun esikoinen päätti syntyä. Se tuntuu helpottavalta. Jokainen päivä on vain plussaa ja lupaus siitä, että tällä kertaa kaikki tulee menemään paremmin ja helpommin. Ehkä mieleni tarvitsee vain lisää aurinkoisia, mutta raikkaita syyspäiviä tajutakseen, miten onnekas ja tyhjänpäiväisistä asioista mariseva paskiainen se onkaan.
Tuttuja fiiliksiä, samoja juttuja on täällä pyöritelty ja mietitty. Ihana ja yhtä aikaa kamala odotus ja ne hormonit niin soppa on aika mehevä! Tsemppiä!
Voi ei, mä luulen tietäväni täydellisesti miltä susta tuntuu! Mulla tänään 35+1 eli samoilla viikoilla mennään. Kuiskasin eilen illalla miehelle että mitä jos mä nyt vaan masennun. Kun tuntuu just niin tyhjältä kuin kuvailit! Mietin myös välillä että mitä jos se synnytys ja vauva ei täytäkään tätä tyhjää koloa minussa, mitä sitten? Toivottavasti nämä negis tunteet on vain hormonien aikaansaannosta ja sitä, että keho ja pää on jo todella kyllästynyt tähän painavaan ruhoon, kömpelöön olotilaan, unettomiin öihin, särkyihin jne. Aiempien raskauksien loppumetrit ei todellakaan ole olleet näin koettelevia, ei emotionaalisesti eikä fyysisesti.
Olet kyllä sellainen tunteiden tulkki, että ei voi kuin kiittää näistä rehellisistä postauksista. Samoissa fiiliksissä mennään, tosin sillä erotuksella, että odotan esikoista ja olen sinua pari viikkoa pidemmällä raskaudessa. Eilen itkin miehelle ensimmäistä kertaa sitä, että en jaksa enää olla raskaana, että haluan oman elämäni takaisin. Elämän, jossa voi käydä kauniina syyspäivänä reippaalla lenkillä ilman puuskutusta ja supistuksia tai ylipäätänsä mennä ihmisten ilmoille ilman, että joka ikinen vastaantulija tuijottaa.
Ja tuo, ettei mikään oikein innosta ja kiinnosta, on niin tuttua. Istun päivät kotona synkistelemässä tylsää odotusta, enkä saa edes tv-sarjoja katsotuksi, kun ei vaan jaksa. Aikaa olisi vaikka mihin, mutta mitään ei saa aikaiseksi. Ja sekös turhauttaa lisää.
Toisaalta jo tämä sun postaus ja nämä tähän tulleet kommentit auttavat. En ole yksin, tää on selkeästi ihan normaali loppuraskauden vaihe. Siispä tsemppiä sinulle ja kommentoijille loppumetreille!
Painiskelen tällä hetkellä kantoliinavalintojen välillä ja aattelin kysäistä että oletko jossain postauksessasi kertonut miten itse kannoit alle 1 kk vauvaa eli millaiseen kantoliinaan olet tykästynyt ja miksi. Kiitos vastauksesta jo etukäteen! Niin ja piti vielä mainita aiheeseen liittyvä kirja: Kantoliina ja kestovaippa.
Helpottavaa kuulla, että en ole ainut näin sekaisin oleva. Todellakin, ihana ja kamala samaan aikaan tämä raskaus. Tsemppiä sinnekin!
Täällä on myös puhuttu masennuksesta. Tein mielenkiinnosta sen neuvolan mielialalomakkeenkin, kun netistä löytyi. Sen mukaan pää on vähän pipi. Mutta mä uskon, että kun vauva vain syntyy ja sen tuomat hormonimyrskyt on koettu, tasapaino taas löytyy. Niin on pakko käydä! Mä kun en todellakaan ole tällainen ameeba normaalisti. Paljon jaksamista ja iloa loppuraskauteen, kyllä me tästä taas ihmisiksi muututaan!
Mä olin ekassa raskaudessa ihan sekaisin, varmasti jopa masentunutkin. Luulin, ettei nyt ”konkarina” enää upottaisi tähän suohon, mutta kai se sitten kuuluu raskauteen tämäkin vaiva. Tiedän niin sen tunteen, kun mitään ei jaksa, ja se turhauttaa vielä vain enemmän. Paljon tsemppiä myös sinulle loppuraskauteen!
Vastasyntynyttä kannoimme Tricot Slenin trikooliinalla. Hankin sen suositusten perusteella, trikoinen kun on helppo aloittelijalle. Joustavuuden ansiosta siihen voi tehdä sidonnan valmiiksi ja vasta sitten asettaa vauva kyytiin. Mä tosin sidoin aina vauvan ollessa jo sylissä. Mielestäni trikoisessa oli mukava kantaa pientä vauvaa. Miinuksia trikoisessa on se, että se ei ole pitkäikäinen, vaan jossain vaiheessa on siirryttävä kudottuun liinaan tai reppuun. Lisäksi trikoinen on ihan järjettömän kuuma, kun kangas on paksua ja tulee useamman kerran kantajan ja kannettavan ympäri. Nyt olenkin hankinnut kaksi kudottua kantoliinaa, mutta en ole ihan vielä myynyt trikoisia pois. Katson ensin käytössä, mikä tuntuu mukavimmalta pienen kanssa.
Kiitos vastauksesta. Niin käytössä sitä yleensä vasta huomaa mistä tykkää, ihan jo siitä mihin tulee tartuttua ja mistä tulee osa päivärutiineja. Luin tuosta hiostavuudesta ja jäin miettimään että onkohan se syksyllä sittenkään kovin huono ominaisuus, että on lämmin…Trikoo matskuna tuntuu niin mukavalta. Ehkä pitää vaan hankkia molemmat trikoinen ja kudottu niin saa vertailupohjaa. Kiitos vielä blogista, miun makuun että on rehellisiä ja aitoja tunteita ja paljon asiaa myös!
Mä olen itse vilukissa ja eskoinen oli talvivauva, mutta kyllä se trikoinen hiosti todella paljon. Huh, niitä metromatkoja talvivaatteissa ja trikooliina ympärillä 😀 Kiva kuulla, että tykkäät blogistani!
Mua kiinnostaisi puolestaan se, että kuinka paljon olet työstänyt / joutunut stressaamaan siitä että huomio täytyy jakaa kahdelle lapselle. Luin Gravid-raskaana-blogista kun lydas kirjoitti tästä, että esikoisen ”kohtalo” on ehkä suurin huoli koko odotuksessa. Millaista ajatustyötä siihen tulee varsinkin kun eka odotus on ollut sellaista sekavaa aikaa, ja nyt on valmiimpi odottamaan vauvaa.
Ja toki mua kiinnostaa, aiotko kirjoittaa siitä millaisia isoja pyöriä lähti pyörimään rakenneultran jälkeen – mitä asioita mitä työstää jne. Näistä olisi kiva lukea vaikka sitten vauvan synnyttyäkin.
Omat odotukset on takana mutta tämä asia odotusten erilaisista lähtökohdista on jäänyt tosi vahvasti mieleen!
Kaislakerttu
Ihana kirjoitus! Odotan tällä hetkellä esikoistani ja mietin täysin samoja asioita! Onneksi päädyin blogiisi ja tajusin, että en ole yksin ajatusteni kanssa. Miten toisen tulokkaan kanssa on mennyt ensimmäinen vuosi?