Esikoisen synnyttyä ennen kuin varsinainen äitiysvapaa edes ehti alkaa, olin kateellinen muille mutseille niistä leppoisista lomapäivistä ennen vauvan syntymää. Ajattelin, miten itsekin olisin saanut kaiken kotona valmiiksi. Näin itseni kulkemassa kävelylenkeillä ja kahvittelemassa ystävien kanssa. Nyt olen tuon saanut kokea, itse asiassa juuri kuin unelmissani. Mitä nyt en voi nukkua koska haluan tai katsoa elokuvia keskellä päivää, kun mukana elossa on myös esikoinen.

Ja silti mikään ei tunnu oikein miltään. Elän ihmeellisessä välitilassa. Olen kuin lentokentällä odottamassa unelmalomaa, jonka lennon lähtöajasta ei ole selvyyttä. Mitään ei voi sopia, kun ei tiedä, mitä seuraava tunti tuo tullessaan. Mitään projekteja ei huvita aloittaa, kun ne kuitenkin ehkä jäisivät kesken. Jokaisena aamuna herään ja tajuan, että aha, ei sitten tänäkään yönä. Ja sitten käyn mielessäni läpi päivän miettien, miten käytännönjärjestelyt lapsen hoitokuvioineen ja miehen töiden kanssa tehdään, jos synnytys käynnistyy tänään.

Tuntuu, että olen ollut ikuisesti raskaana. Kun esikoisen aikana täysyllätyksenä tulleesta positiivisesta raskaustestistä ennenaikaiseen synnytykseen ehti kulua vain kuusi kuukautta ja kaksi päivää, nyt raskaustestin kahdesta viivasta on jo melkein yhdeksän kuukautta. Ja siihen päälle raskaus on pyörinyt mielessä tietenkin tavoitteellisen sutinointijakson ajan – ja itse asiassa koko edellisen syksyn, kun pohdimme, uskallammeko edes toivoa toista lasta.

Viikon neuvolakerralla on tarjottavanaan hyviä uutisia. Ensinnäkin raskausmyrkytysepäily taitaa tosiaan jäädä vain epäilyksi. Seuraan edelleen päivittäin verenpaineita ja pissa-arvoja, mutta muut oireet ovat hävinneet: päänsärky, oksentelu, raajojen tunnottomuus ja näköhäiriöt. Turvotuskin on selvästi laskenut, eikä kai siksi elopainoakaan ole tullut edellisneuvolakertaan verrattuna kuin parisataa grammaa. Vatsan kasvu on kyllä jatkanut nousukasta menoaan, ja se on nyt innostunut pomppaamaan jopa vähän keskikäyrän yläpuolelle.

Paras uutinen on kuitenkin se, että vauva on lähtölaukaisuvalmiina, eli kiinnittynyt täysin. Se on valtava helpotus käytännönjärjestelyjen kannalta. Vaikka synnytys käynnistyisi nytkin lapsivesien menolla, enää ei tarvitsisi paiskata makuulleen, sillä napanuora ei enää pääse vahingossa luiskahtamaan ulos ennen vauvaa. Vapauttavaa esimerkiksi siinä tilanteessa, jos vedet loiskahtavat ollessani kahdestaan lapsen kanssa kaupungilla tai vaikka lähimetsässä.

Vaivoista mainittakoon sen verran, että lantiossa ja synnytysalueella on kummallisia tuntemuksia, joita en esikoisen ajalta muista. Kuin kohtua kannattelevat lihakset olisivat lankoja, joita hiljalleen nirhattaisiin rikki tylsällä veitsellä. Kipu on sätivää ja ulettuu reisiin asti. Kaupungilla kävellessäni järkytyn nähdessäni peilikuvani liikehuoneiston ikkunasta. Olenko minä tuo huojuvasti kävelevä ankka tuossa? Mutta uskottava se on, olen alkanut huomaamattani kivun takia kävelemään pieniä askeleita, sivulta toiselle lyllertäen. Samalla on kuitenkin ylpeänä sanottava, että pyöräilen edelleen kevyesti, sillä se ei satu kävelyn tapaan.

Mainittava on lisäksi huomio siitä, että virtsarakko voi sittenkin olla vielä enemmän ahdingossa kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu kuin koko ajan pitäisi päästä vessaan, päivin ja öin. Nauraminen kannattaa ajoittaa vain niihin hetkiin, kun juuri käynyt tyhjäämässä hirveällä tohinalla puolikkaan desin virtsaa pyttyyn. Ja mikä homma tämä hikoilu oikein on? Eikö riitä, että tulen seuraavien kuukausien aikana uimaan imetyshiessä? Kivana yllärinä loppuviikosta saan myös pienen lenssun, joka tuntuu vievän loputkin voimat. Väsyttää, mutta en saa nukuttua. Säälin itseäni ja päätän antaa periksi kokishimon rinnalle tulleelle suklaahimolle. Miten voi olla mahdollista, että ennen esikoisen raskautta en edes erityisemmin pitänyt suklaasta! Nyt voisin kevyesti kiskoa kokonaisen levyn yhdellä kerralla. Kaipaan esikoisen raskausajalta itsehillintääni herkkuhimoni suhteen, sillä nyt ei vain enää jaksa. Alan kai kerryttää vauvavuosikiloja jo näin ennakkoon, paskamaisesti vauvan kustannuksella.

Huomaan tekeväni asioita ”vikaa kertaa pitkään aikaan” -asenteella. Käymme syömässä ravintoloissa, koska eihän sitä koskaan tiedä, koska seuraavaksi pääsee syömään ilman, että samaan aikaan imettää. Sama pätee kaikkeen päiväunista, siivoamiseen ja meikkaamisesta saunomiseen. Ja silti joka viikko se perjantain saunavuoro tulee kolmen hengen perheenä, vaikka olen jo melkein pari kuukautta ollut varma, että seuraavalla kerralla mukana menossa on myös vauva. Onneksi ei ole ollut. Mutta josko vaikka ensi perjantaina olisi? Tai vaikka jos kivasti siinä saunan jälkeen keho puhtaana ja sääret sheivattuina pääsisin synnyttämään? Mitäs vauva siihen sanot?

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.