Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Elokuun toisella viikolla arki rysähti päälle sellaisella kolinalla, että ei voinut kuin uikuttaa ja koittaa rimpuilla eteenpäin. Samaan aikaan kun elo kahden koululaisen äitinä tuntui rauhaisan oikealta heti ensihetkistä lähtien, kaikki muu elämässä tuntui olevan levällään.

Tätä fiilistä ei helpottanut se, että koti oli kaaoksessa. Kesän ajan koti oli toiminut lähinnä perusleirinä, jossa käytiin reissujen, ulkona vietettyjen päivien ja Kivinokka-aikojen välillä pesemässä pyykkiä sekä purkamassa ja pakkaamassa retkikoreja ja reissukasseja. Joka paikka tuntui olevan puolivälissä, menossa jonnekin tai tulossa jostakin. Kasoja, joita kukaan ei ole jaksanut tai ehtinyt selvittää, koska on ollut kesä koettavana.

On tämä nyt hittolainen, kun koti ahdistaa näin paljon, mietin. Että tämänhän pitäisi olla se elämän perusleiri myös henkisesti.

Minun persoonani on järjestelmällisyydestä pitävä ja siitä tyyneyttä kokeva. Lapsiperheellisenä ja pakon edessä olen toki oppinut sietämään ja jopa nauttimaan elämän sinkoilusta hallitsemattomasti. Seikkailuja ja yllätyksiä elämään! Mutta totuus on se, että se vaatii minulta paljon ponnisteluja, se kuluttaa ja väsyttää. En pidä yllätyksistä (vaikka tahtoisin olla se spontaani ja huikentelevaisen boheemi tyyppi, joka rakastaa yllätyksiä ja osaa niihin heittäytyä) ja seikkailutkin tahdon organisoida mahdollisimman hyvin etukäteen.

Tämä sama pätee kodin hallitsemattomuuteen. Sitäkin on tietenkin tässä kuluneet 10 vuotta pakon edessä kouluttauduttu sietämään, mutta samalla tavalla kuin äitiys on yksi minuuden kerros muiden minuuksieni päälle, ei koko minuus, ei lapsiperheellisyys muuta persoonaani perusasetuksia.

Kun asioilla on paikkansa ja ympärillä edes näennäisen järjestyksen tuoma tyyneys, voin paremmin.

Ensimmäisellä varsinaisella arkiviikolla koitimmekin järjestää kodin nurkkia kuntoon. Lapset järjestivät ja inventoivat lelujaan tavoitteenaan omat huoneet (sen määräaika piti olla ennen koulujen alkua, mutta koska inspiraationi oman työhuoneen menetyksen kanssa on onneton ja huonekalutetris aivan alkutekijöissään, yritetään nyt seuraavaksi, josko jouluksi). Minä säntäilin sinne ja tänne, aloitin viisitoista projektia samaan aikaan ja lopulta koti oli entistä enemmän puolivälissä ja kesken.

Muistin, miten vuosi sitten järjestimme esimerkiksi lasten pienet vaatteet ja iän ohi kiilanneet lelut kaapeista pois kesäloman lopulla, ihan vain varatun kirppisviikon pakottamina. Silloin vuosi sitten mietin, että voisi sitä kesäpäiviä toisinkin viettää kuin pakkaamalla Ryhmä Hau -figuureita minikokoisiin pusseihin ja koittamalla paikata puhkikuovittuja housuja mahdollisesti vielä seuraavalle käyttäjälle kelpaavaan kuntoon.

Mutta nyt tajusin, miten fiksua olisi ollut hoitaa tämä parin päivän kertaurakoinnilla pois. Arjen ohessa hoidettuna kirppislaatikko seisoo olohuoneemme keskellä varmasti vielä joulukuussakin, ja itse saan haettua syysvaatteet varastosta siinä vaiheessa, kun vaatekaapin hellemekkojen alle ei enää löydy kesävaatteiden seasta tarpeeksi kerrospuettavaa.

Mutta yhden asian sain loppuun. Jossain järjettömyyden puuskassa löysin itseni järjestelemästä aterinlaatikoita. Joku muukin saattaa tunnistaa itsensä tästä: olet viikkaamassa lakanapyykkiä kaappiin tai muuta vastaavaa, mutta yhtäkkiä löydät itsesi asettelemasta veitsiä pituusjärjestykseen. Pyyhin pölyt, pesin laatikot, järjestelin sekasotkun suoriin riveihin. Hyrisin tyytyväisenä, vaikka arvelin kaaoksen palautuvan muutamassa päivässä. Mutta ei, yhä edelleen laatikot ovat siisteinä, ja joka kerta – eli monta kertaa päivässä – laatikkoja avatessani tunnen mielenrauhaa.

Kaikki muu on vaiheessa ja sekaisin, yhä edelleen, mutta hitto vie, ainakin aterinlaatikoissa on rauha.