Ensimmäisinä lumipäivinä hanget saivat minut niin onnesta sekaisin, että en meinannut saada untakaan. Kun Helsinkikin sai muutama viikko sitten kunnon lumipeitteen, tulin suorastaan ahneeksi luminautiskelijaksi.

Kodistamme Herttoniemestä kävelee muutamassa minuutissa lähimmälle hiihtoladulle, joka pujottelee kuvankauniilla luonnonsuojelualueella. Latuja Helsingissä saatiin nopeasti auki yli 200 kilometrin verran. Mutta minä tahdoin kokemaan suksilla myös umpihangen.

Lumi on harvinaista herkkua näillä leveysasteilla Suomea, mutta vielä ihmeellisempää on puuterisena pöllyävät puolimetriset hanget. Olin nähnyt Aamukahvilla-Henriikan suksivan menemään metsäsuksilla, mikä inspiroi koittamaan samaa lajia.

Retkeilyyn sopivat sukset

Metsäsuksille on monta nimitystä. Ne tuntevat metsäsuksien lisäksi ainakin nimet retkisukset, hankisukset, eräsukset, tunturisukset ja vaellussukset. Hiihtohifistelijät osaisivat paremmin sanoa, mikä näitä suksia erottaa, mutta kaltaiselleni innokkaalle villakasareissa hiihtelijälle riittää tieto siitä, että niiden mukana tulee alku seikkailuun. Metsäsuksilla kun painellaan latujen ulottumattomiin ja parhaimmillaan sinne, missä hangessa ei näy jälkiä muista kulkijoista.

Vuokrasin minulle ja puolisolle sukset, sauvat ja monot Liizistä (suosittelen tsekkaamaan heidän muunkin valikoiman, heiltä voi vuokrata vaikka mitä välineitä seikkailuihin). Pisimmät metsäsukset ovat jopa 2,5 metrisiä, joilla on hyvä painella menemään vaikkapa tasaisella järven jäällä. Meillä oli kuitenkin tiedossa mäkisempää menoa ja metsää, joten valitsimme lyhyemmät metsäsukset.

Metsäsukset ovat siis leveämmät kuin laduilla kiitämiseen tarkoitetut sukset. Kaltaiseni keltanokan silmään ne näyttävät vähän kuin laskettelusuksilta, ja leveyden ansiosta ne kantavat upottavassa lumessa. Mutta laskettelusuksista poiketen ainakin meidän vuokraamissamme suksissa oli todella pitävä pohja, joka ihan tarttui kiinni latuun, kun retkeämme edeltävänä iltana kävin tekemässä testikierroksen suksilla takapihan metsässä.

Metsäsukset eivät ole omiaan laduille

Metsäsukset siis sopivat kokonsa puolesta myös perinteiselle ladulle, vaikkakin vähän ahtaasti. Mutta metsäsukset eivät ole tampatuille laduille lainkaan omiaan. Ne jalassa ladulla olo oli kuin teroittamattomilla kaunoluistimilla auraamattomalla ja röpelöisellä meren jäällä; kyllähän tämä näinkin toimii, mutta eteneminen on nihkeää. Testikierrosiltanakin poikkesin ladulle vain sen verran, mitä pakko oli, kunnes pääsin hilpaisemaan metsän umpihangille.

Jos mietit pertsahiihtoon suksia, suosittelen mitä tyytyväisimpänä hiihtelijänä karvapohjasuksia. Omani ovat Salomonit, mutta merkillä ei ole väliä. Pohjassa olevat karvat ovat se juttu. Karvapohjasuksissa on aina säällä kuin säällä sekä pito että luisto kohdillaan, ja hiihtäjä voi vain keskittyä nauttimaan hiihdosta. Itse olen testannut ne niin pakkasen paukkuessa Lapin tuntureissa kuin loskan litistessä täällä Helsingissä. Pääkaupunkiseudulla asuvien kannattaa tsekata Sporttidivarin valikoima; siellä on käytettyjä talviurheiluvälineitä, mistä valita, ja toisinaan jo muutamia karvapohjasuksiakin.

Suksilla kuljeskelua

Suksien testaus lähimetsässä riitti vakuuttamaan, että jos vain asuisin varmojen hankien keskellä, tämä olisi lajini. Onneksi rakastan myös kiitää karvapohjasuksillani laduilla, eikä tarvitse valita vain yhtä lajia. Laduilla hiihtäminen ja metsähiihto ovatkin melkeinpä kaksi eri asiaa, vaikka molemmissa on sukset jalassa. Metsäsuksilla meno on enemmänkin leppoista kuljeskelua suksilla. Ei siinä, etteikö hikikin tulisi, etenkin jos kulkee rikkomattomassa ja puuterisena upottavassa umpihangessa.

(Silti on todettava, että niin paljon kuin trikoissani tyytyväisenä hiihtelenkin menemään, tunnen itseni vaatteiden puolesta enemmän minuksi voidessani pukeutua hikisen hiihtolenkin sijaan leppoisalle hiihtoretkelle.)

Testikierrosiltana hiihdin kotikylältä Herttoniemestä metsiä pitkin Kivinokkaan. Mukaan ottamani otsalamppu oli turha, sillä hanki toisti vastarannalla killittävän kantakaupungin valot luoden hiljaiseen metsään pehmeän hämärän. Sukset kyntivät umpihankea kuin laiva merta. Perillä Kivinokassa lumen keskellä törröttävät kesämajat loivat tunnelman kuin olisin hiihtänyt sisään satuun, joka kertoo talviunta uinuvasta Muumilaaksosta.

Kotiin hiihdin Herttoniemen siirtolapuutarhan kautta, jossa sielläkin sain kulkea rikkomatonta hankea pitkin, oranssin metron huristessa lumeen peittyneen minipuutarhakylän taustalla.

Helsinki, lumi ja talviretkeily, niin kertakaikkisen parasta!

(Kuvat ovat kuitenkin päiväaikaan tehdyltä hiihtoretkeltä Sipoonkorvesta, palaan niihin tunnelmiin myöhemmin.)