”Sun elämä kuulostaa välillä ihan Siskonpeti-jaksolta”, totesi naapuri, kun selostin hänelle taannoin jotain arkista sattumusta. Aloin miettiä asiaa ja totesin, melkoista sketsiähän tämä elämäni välillä on. Tuntuu, että käsikirjoitan tahattomasti uusia jakso-osuuksia ruuhkavuosien syvyyksistä ihan vain olemalla minä.
Kuten nyt vaikka tämä pääsiäinen. Lähestulkoon jokainen viime aikoina pääsiäisvitsoihin koskenut mutsi tai faija on varmasti nähnyt sen Siskonpedin virvonvarvon-sketsin. Jos et ymmärrä, mikä sketsissä naurattaa, et myöskään ymmärrä tätä seuraavaa, eikä sinua tietenkään siitä voi syyttää.
Meidän muksujemme kohdalla ollaan nyt menty siihen pisteeseen, että he sekä virpovat kaupungissa palmusunnuntaina että trullittavat Pohjanmaalla lankalauantaina. Jälkimmäinen oli tänään, eli toisin sanoen kuluneen reilun viikon ajan on vedetty suklaapärinöissä ja etsien sohvatyynyjen väleistä ja mattojen alta erinäisiä muovisia sekä pieniä kertakäyttöhilavitkuttimia, joita yllätysmunien sisältä tulee.
Rattoisaa ja hupaisaa (sellaisella vituuntuneen mairealla äänellä lausuttuna) toki sekin, mutta tässä sketsissä pääosassa on äiti, joka kieroutuneella tavalla rakastaa askartelua ja hassuttelua, mutta joka ottaa asiat monesti vähän turhan vakavasti. Minä vannotin, että kun minä hoidan Pohjanmaan-reissulla kaikki trullitusvalmistelut ja avustan itse spektaakkelissa pitkin kyliä, joku muu (ymmärrä sanomattakin: puoliso) hoitaa virpomishommat.
Seuraa kohtaus, jossa minä olen raahannut sekä askartelulaatikkomme että muksuni naapurin vitsapajaan lauantai-iltana. Muut antavat taiteellisen vietin ja mielikuvituksen viedä, mutta minä perustan liukuhihnatehtaan. Aikaa ennen saunavuoroa on tunti, ja tehtävänä niin monta vitsaa kuin ovikelloa tekee mieli rimpauttaa seuraavan päivän palmusunnuntaina. Nyt ei nautiskella, vaan suoritetaan.
Väännän paperihaitareita, leikkaan paperisydämiä ja sidon niitä kiinni vitsoihin kelloani vilkuillen. Lapset ovat saaneet tehtyä pari vitsaa ja ovat keskittyneet joko a.) leikkimään pikkuautoilla tai b.) tekemään sanomalehtirunoutta muiden askartelijoiden kanssa. Niin kustannustehotonta! Tavallaan nautin tekemisestä, mutta takakireys saa naukaisemaan vitsin, jossa on liian totinen meininki: minä varmaan sitten ne suklaatkin saan, kun nämä vitsatkin kerran olen koristellut.
Seuraavana päivänä virpomishommat lapsille alunperin luvannut henkilö (tiedätte kyllä kuka) on töissä. Minä etsin asut, teroitan kajalkynät ja sudin täpinöiville lapsille punaa poskeen. Varon marttyyrinuottia, mutta silti suustani pääsee: nii’in minähän tämän sitten hoidan, heheh, vaikka vannoin, että en tähän puutu, heheh.
Kun poskiin on piirretty pisamat, kierrämme lasten ja naapureiden mukuloiden sekä näiden aikuistyyppien kanssa taloyhtiömme asunnoissa huiskuttamassa terveyttä ja hyvää kevättä. Edes ulos ei tarvitse mennä, kun rapusta toiseen voi siirtyä kellarin kautta. 20 minuutissa lapset istuvat ulkona kevätauringon paistaessa ja käyvät onnellisena läpi saalistaan.
Maalaismummo sisälläni herkiää määkimään vitsiä, jonka piti olla vitsailua, mutta joka silti kuulostaa oudosti muulta: on se kyllä, kun näin helpolla pääsevät, toista se oli minun lapsuudessani! Helmat mudassa ja kumpparit hölskyen taivallettiin tunti toisensa jälkeen pitkin kylää, jossa talot olivat kilometrien päässä toisistaan. Ja sitten sekin kerta, kun koko kuparipannu kaatui kuraiseen ojaan, ja ison työn jälkeen pääsi itku! Juu ei kuulkaa ilman kärsimystä voi olla hauskaa, ja eivät nämä nykyajan mukulat mistään mitään tiedä.
Viikon päästä seuraa samanlainen kohtaus, tällä hetkellä miljöönä toimii keväinen Pohjanmaa. Pyöräilemme hakemaan pellonpientareelta pajunoksia. Olin unohtanut lasten ulkohousut junaan siinä samassa kassissa, jossa olivat myös muun muassa juomapullot, termarit, kuksat, hanskat ja pipot. Mutta se on toinen sketsi se.
Joka tapauksessa lapset nyt istua nököttävät laatikkopyörässä sisähousuissaan ja lippalakeissa, jotka onnekseni sain poloisien lasteni päähän podcast-haastateltavaltani edellisenä päivänä. Sillä aikaa minä lipsun mutaisella pientareella pajuja tavoitellen ja tipahdan ojan lumikinokseen polviani myöten. Lainakumisaumisaappaat haukkaavat lunta ja sukat kastuvat. Äiti nämä eivät ole yhtä hienoja oksia kuin nuo tuolla, lapset sanovat ja osoittavat ojan toiselle puolelle.
Lasten mummilassa perustan taas koristeluun erikoistuneen liukuhihnatehtaan. Olen ottanut mukaani kotoa valmiiksi tekemiäni koristeita, jotta tekeminen olisi nopeaa ja jotta voisin kiilottaa uhriutujaäitikruunuani. Koska en tahdo koristeita kiinnitettäväksi muovisella teipillä saati liimalla, vaan kauniilla ja kierrätettävissä olevalla paperilangalla tahi juuttinarulla, toinen lapsista vetoaa siihen, että ei osaa tehdä umpisolmua ja toinen jaksaa sähertää yhden oksan kanssa puolisen tuntia, kunnes lopettaa. Minä isken äänikirjan korviin ja vedän askartelutehovaihteen päälle. Itsepähän teen kivasti kokonaan maatuvat vitsani siinä sitten. Kuinkavitunollakkaan.
Lankalauantaina etsimme mummilasta trullittamiseen soveltuvia vaatteita. Mikään ehdottamani asu ei ole tarpeeksi kiva, kissa on pissannut noitahattuun ja villapaitaa en nyt ainakaan pue ulos, kun siellä on kesä (+7 astetta). Lounasaika alkaa tunkea vastaan ja minulla hermovarastojen pohja näkyy jo.
Lopulta pääsemme ulos, ja pakkaan muksut ja kimpsumme laatikkopyörään. Ajamme pitkin Kyrönjoen vartta talosta taloon sitä samaa reittiä, jota itsekin lapsena trullitusreissuilla kuljin. Kerron lapsille, kuinka itse kuljin kavereiden kanssa joko kävellen, pyörällä tai maitokärryillä vuorotellen toisia työntäen. Että ei kulkaa minun aikanani, ei. Silloin ei kukaan aikuinen meitä kuskannut saati omia ruuhkavuosien rypyttämiä poskiaan trullityyliin punannut.
Parissa tunnissa lapset ovat tuoneet kylän lähitaloihin hyvää mieltä ja saaneet korinsa pohjat peittymään herkuista. Minäkin saan kaksi lakupötköä palkaksi kaikesta pääsiäismarttyyrimarmatuksesta (koska ne patukat olivat turkinpippurisia, eli lapset toteavat maistettuaan, että ne eivät ole heidän makuunsa ja tunkevat kuolaiset lakupötköt minun eteeni).
Oli niin kivaa, että ensi vuonna taas (ja uskokaa tai älkää, tämän sanon melkein ilman ironiaa)!
Ps. Jos mietit, mikä on virpomisen ja trullittamisen ero ennen ja nykyään, täällä postaukseni asiasta.
Selvisin tänä vuonna tästä (joka kiinnostaa lapsia tasan ja vain ainoastaan koska näkevät, että siitä saa suklaata) sillä, että vetosin siihen että Espanjassa ehdittiin tehdä Halloween-kierros. Aion yhä pestä käteni koko touhusta. Olet kaikkien marttyyrinoitien sankari!
Meidän minisakki tykkää tästä perinteestä (ja joo, myös siitä suklaasta), ja vain pienellä silmien pyörittelyllä säestettynä väitän mäkin oikeasti nauttivani tästä. Kertakin toki piisaisi eh. Ja ensi vuonna en kyllä taas tee kaikkia vitsoja itse (enpä)!
Sun lapset on kuule niin isoja jo, että mikään ei estäisi heitä ensin kiertämässä taloyhtiönne asuntoja ilman sinun niskaan hengittämistä ja sitten siellä Pohjanmaalla pyöräilemästä ihan keskenään talosta taloon. Ihme hyysäämistä. Ja sitten vielä valitat päälle 😀
No hitsiläinen, kun mä taas koen ihanaksi, että lapset toivovat mua mukaan juttuihinsa ja nautin, että saan heidän kanssaan luoda perinteitä ja hassutella.
Että heh, kuten tuossa tekstissä kirjoitinkin: ”Jos et ymmärrä, mikä sketsissä naurattaa, et myöskään ymmärrä tätä seuraavaa, eikä sinua tietenkään siitä voi syyttää.”
Leppoisaa pääsiäisen jatkoa siis sinne! 🙂
Venla, sinun on näköjään vaikea ymmärtää sarkasmia, se on vaikea laji! 😉
Juu, se on aina tietty myös kirjoittajalta riski, kun lähtee rakentamaan sanoin komiikkaa, jonka nyanssit voi ymmärtää myös väärin.
Se on taitolaji pitää omat visiot ja mielikuvat syrjässä kun lapsi askartelee. Tosi vaikeaa jos minulta kysytään. Olen sentään yrittänyt muotoilla omat ajatukseni enemmän ehdotuksen muotoon ja ainakin näennäisesti antanut lapselle vapauden tehdä viimeisen päätöksen, mutta vaikka kuinka yrittää muistuttaa itselleen että lapsi tekee lapsen näköistä niin aina sitä päätyy vähän painostamaan siihen oman visionsa suuntaan.
Ja ai että rupesi ahdistamaan tuo teksti 😀 Minä päädyn liian usein juuri tuon kaltaiseen stressitilaan jossa hauska asia muodostuu jonkunlaiseksi pakoksi ja lopulta ei ehkä kenelläkään ole kivaa minun stressini takia.
Meillä tosin ilmoitettiin lapselle että jos hän ei koristele vitsaa kauniiksi ja kunnolla niin sitten ei lähdetä virpomaan. Tarkoitti siis sitä että jos laittaa kaksi koristetta ja ilmoittaa että oksa on valmis niin ei voi odottaa että vastaanottaja antaisi mitään palkkaa sellaisella oksalla virpomisesta. Eli minä tein tuosta vitsojen askartelusta myös vähän pakonomaista ja työtä 😀 Enkä edes kiinnittänyt siihen huomiota ennen kuin nyt kun palaan tuohon hetkeen mielessäni uudestaan. Eikä varmaan olisi oikeasti lähdettykään jos lapsi ei olisi koristellut oksaansa kunnolla.
Minulle pääsiäinen ei ole koskaan ollut erityisen rakas juhla. Jossain vaiheessa elämää koin sen jopa vähän ikävänä ja ahdistavana touhuna. Jos joku vuodenkierron juhla pitäisi tiputtaa pois niin valitsisin ehdottomasti pääsiäisen. Ei olla uskovaisia, joten sellaista merkitystä ei ole. Lapsuudesta ei ole jäänyt sellaisia perinteitä joita jäisi ikävä (suklaamuniakin saa kaupasta nykyään ympäri vuoden) ja minusta tuntuu että kun kevään kasvukausi hyrähtää käyntiin niin jokainen päivä ja jokainen uusi auennut kukka on pieni juhla itsessään. Kevät antaa joka päivä jotain uutta ja innostavaa niin en kaipaa siihen enää erikseen juhlaa. Mutta vietetään nyt lasten takia 🙂
Mekin tehtiin ekovitsat, mutta niin että kortistemateriaalin voi vastaanottaja purkaa oksasta ja käyttää johonkin muuhun. Koristeltiin kangasnauhoilla, helmillä ja napeilla meidän virpomaoksat. Edes höyheniä en tänä vuonna ostanut. Omalla tavallaan noista oksista tuli minusta aika tyylikkäitä vaikka totta kyllä että ilman höyheniä ja sulkia ne eivät olleet ihan perinteisten oksien kaltaisia.
Iski materia ja krääsäahdistus kun vaan kävelinkin pääsiäiskoristehyllyjen luokse kaupassa. En halunnut ostaa sieltä yhtään mitään 😛 Ei siis ollut mikään periaatepäätös vaan ihan omista tuntemuksista sillä hetkellä kummunnut seuraus.
Joo, kyllä lasten on ihana voida toteuttaa sitä omaa visiotaan askartelussa. Silloinkin, kun kaikki koristeet laitetaan alaoksille ja siihen osaan, joka menee maljakkoon 😀 Ehkä vielä joku päivä he jaksavat askarrella enemmän kuin max kolme oksaa haha!
Vaikka muuten tämä postaus oli tietty kirjoitettu kieli poskessa, tuossa vitsojen ekologisuudessa olen kyllä ihan tosissani. Ahdistaa kaikki krääsä, ja olin ihan fiiliksissä, kun sain vanhoista säästetyistä mainoslehtisistä (Marimekon printtejä) tehtyä lastenkin mielestä kivat koristeet. Oksan voisi vaikka heittää takkaan koristeineen, kun kaikki on palavaa / kompostoituvaa. Sulkia en minäkään ostaisi, olkoon kuinka perinteiden rienausta sitten hahah, mutta vanhemmillani oli sulkia kaapissa.
Minullekaan pääsiäinen ei ole mitenkään erityinen juhla, olenkin siitä kirjoittanut aikaisemmin. Meillekään siihen ei liity uskonnollisia asioita, vaan enemmänkin tipunkeltaisia juttuja. Nykyään lasten kanssa se on kuitenkin tärkeä vapaapäivärykelmä, kun se pitkänä viikonloppuna mahdollistaa kyläilyn mummilassa <3
Mä olen jo saavuttanut pisteen jossa lapseni askartelevat oksat itse. Miten mukavaa! Mutta sillä tavalla olen natsi että a) pääsiäisnoita ei ole mikään halloween-noita vaan virpomisreissulle puetaan huivit ja edut päälle. En hyväksy eläimiäkään ja b) molemmat lapset antavat joka taloon omat oksansa. Yhdellä oksalla ei voi saada kahta palkkaa. Nih!
Täysin lasten itse tekemät vitsat ovat kyllä vanhemmuuden virstanpylväs, jota pitää juhlia!
Trullittamisen kanssa tunnistan kans tuon, että turllihommiin lähtevien olisi suotavaa olla perinteiden mukaisia trulleja, eli huivien, essujen ja pannujen kanssa kulkevia kilttejä noitia. Mutta jos talosta löytyy kaksi huivia ja yksi essu – kuten eräille kävi – pitää vähän varioida 😀 Virpomisen alkuperäiseen ortodoksisuuteen tai mihinkään muuhunkaan mulla ei liity perinteitä, joten sen kanssa oma perinnenappi ei ala ulista, vaikka vähän säätäisi eri tavalla kuin on tapana ollut.
Essut siis, ei etuja. Ja hartiahuivit tietty. Ei oo välttis muuten poikalasten suosikkeja nämä…
Mä ilahduin Pohjanmaalla kun valtaosa niistä muutamista näkemistäni trulleista oli pukeutunut juurikin huiviin ja essuun, olivat mitä sukupuolta tahansa. Kaupungissa oli sitten eläinpainotteisempaa pääsiäisjengiä matkassa 🙂
Tämä on niin totta!! Meidänkin askartelupaskartelut menivät just tällä kaavalla 😀 Meinasin laittaa samantyyliset saatesanat fb:hen, mutta päädyin sensuuriin ja laitoin vain kuvan virpomisoksista. Jotenkin ystäväni osasi lukea ajatuksia ja vastasi tuolla siskonpedin klipillä 😀 😀
Arvannet varmaan kuka ne munatkin söi 🙂
Olen muuten myös niin tiukkana tästä virpomisesta, että jos kaksi lasta virpoo ja odottaa kahta palkkaa, niin molemmat antavat vitsan. Kerran kävi ovella kaksi poikaa, jotka olettivat että voivat virpoa yhdellä oksalla antamatta sitä vastalahjaksi! Hivenen taisin heille saarnata hyvistä tavoista 😀
Ystävät on siitä mahtavia, että ne kyllä tietää sensuurin läpikin 😀 Mä aina kunnioittaen ihmettelen, miten päiväkodissa saadaan askarteluhetket toimimaan, kun lapsia on enemmän. Mutta pääsiäisvitsojen kanssa sielläkin tehtiin vain yksi vitsa per lapsi haha!
Ja kyllä, todellakin. Lapset (minä) tekevät molemmat vitsoja niin paljon kuin virpoa / trullittaa mielivät.