Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret
Minä olen kahden lapsen äiti. Näyttäisi siltä, että he ovat kotonaan heille syntymässä määritellyissä sukupuolissa, toinen tyttönä ja toinen poikana. Olen siis tytön ja pojan äiti, mikä on mielenkiintoinen tosielämän koelaboratorio sukupuolen vaikutuksesta kasvatukseen ja lapsen elämään sekä oman perheemme sisällä että tässä meitä ympäröivässä kulttuurissa.
Itse pyrin elämään lasteni kanssa ja kasvattamaan heitä lapsina, en tyttönä tai poikana. En tarkoita, että kieltäisin tai häivyttäisin sukupuolta mitenkään – tämän ikäiset lapset pitävät kyllä huolen siitä, että kotona puhutaan lähes päivittäin pimpeistä sekä pippeleistä ja pohditaan sukupuolten monimuotoisuutta. Sen sijaan tahdon häivyttää sukupuoleen liitetyt stereotypiat siitä, minkälainen pitäisi olla tyttönä tai minkälainen pitäisi olla poikana.
Haluan kasvattaa lapsiani nimenomaan lapsina, omina ihmeellisinä persooninaan, en tyttönä ja poikana. Haluan olla herkkänä sille, mitä he itse tahtovat ja toivovat elämältä, en sille, mitä kulttuuriset ja sosiaaliset normit olettavat tyttöjen ja poikien tahtovan ja tekevän.
He saavat tietenkin olla juuri niin stereotyyppisen tyttömäisiä ja juuri niin stereotyyppisen poikamaisia kuin tahtovat (kunhan muistetaan käytöstavat ja muiden ihmisten sekä luonnon huomioonottaminen), mutta ei siksi, että heidän oletetaan niin tekevän, vaan siksi, että he itse kokevat sen omakseen. Toinen rakastaa pinkkiä sekä mekkoja ja toinen metsänvihreää sekä pikkuautoja, ja silloin tällöin molemmat kiskovat prinsessamekot päälleen ja leikkivät pikkuautoilla.
Mutta ei tässä ole kyse vain siitä, mihin väriin lapset pukeutuvat tai nappaavatko he leikkeihin nuken vai auton. Tässä on kyse siitä, että pahimmillaan oletus hyväksyttävälle tyttöydelle tai poikana olemiselle on koko elämää määrittävä ahdas muotti, joita on valittavana vain kaksi erimuotoista, vaikka jokainen lapsi on omanlaisensa. Enhän minäkään mahtuisi samaan muottiin kuin mieheni, mutta en myöskään samaan muottiin kuin naispuolinen ystäväni, vaikka olen molempien heidän kanssaan hyvin samanlainen.
Heräsin tähän kaikkeen kunnolla joskus opiskeluaikoina, kun luin kirjan Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siinä tuotiin esiin tutkimuksia, joissa jo ihan pieniä vauvoja kohdeltiin eri tavalla sen perusteella, minkä värisiin vaatteisiin heidät oli puettu ja minkälaisen sukupuolipäätelmän näistä vaatteista aikuiset tekivät. Vaaleanpunaiseen puetulle vauvalle sirkuteltiin ja vaaleansiniseen puettujen vauvojen kanssa oltiin ronskimmin. Vaaleanpunaiseen puetuille vauvoille tarjottiin lattialla olevista leluista pehmoleluja ja vaaleansiniseen puetuille vauvoille teknisempiä leluja.
Sama juttu jatkui tutkimusten mukaan päiväkodeissa. Tytöiltä odotettiin enemmän esimerkiksi omatoimisuutta ja heitä ohjattiin poikia enemmän keskittymistä vaativiin tehtäviin. Poikien annettiin riehua tyttöjä enemmän, ja samalla hiljaisimmat pojat jäivät jalkoihin, kun vain kovaäänisiä pysähdyttiin kuuntelemaan.
Samoihin aikoihin tuon kirjan kanssa luin myös Turun yliopistossa kasvatustieteitä muiden opiskelujen ohella, ja niissäkin oppikirjoissa toistuivat samanlaiset tutkimustulokset, jotka ulottuivat koulumaailmaan asti. Tyttöjä ja poikia ei kohdella tasa-arvoisesti lapsina, vaan heidän oletetun sukupuolensa mukaan.
Ja kas, meillä on väkivaltaisia ja syrjäytyneitä poikia, jotka eivät osaa lukea, ja syömishäiriöisiä tyttöjä, jotka kokevat uupumista jo yläasteella. Koska pojat on poikia ja kyllähän tytöt nyt suoriutuvat.
Siksi minä olen pyrkinyt antamaan lapsille tilaa olla omia ihmeellisiä persooniaan ja löytämään itse kiinnostuksensa kohteet; luomaan itse muottinsa.
Miksikään kasvatusguruksi minä en itseäni tässä ole kruunaamassa, vaikka asiasta papatankin. Itse asiassa tuntuu kummalliselta kirjoituksen verran korostaa jotain itselle niin normaalia. Mutta kun kadulla ja mediassa tulee tasaisin väliajoin vastaan niin kummallisia olettamuksia tästä sukupuolisensitiiviseksikin kutsutusta kasvatuksesta, että on vähän avattava sitä, miksi olemme tehneet tällaisen tietoisen päätöksen kasvatuksen suhteen.
Sukupuoliset stereotypiat ympäröivät elämäämme, enkä usko kenenkään olevan niille immuuni. Ajan kanssa uskon näiden haitallisten ennakko-oletusten kuitenkin laantuvan, kunhan vain me ja tulevat sukupolvet teemme tietoisesti hommia sen teen. Itsekin olen huomannut yhä kompastelevani lasten vanhempana tiedostamattomiin sukupuolisiin ennakkoasetelmiin, vaikka kuinka luulen moista käyttäytymistä välttäväni.
Näin kävi esimerkiksi silloin, kun huomasin nolosti miettiväni, pitäisikö kuopuksen hiukset sittenkin leikata lyhyeksi, vaikka hän itse oli vallan onnellinen olkapäille ulottuvassa pottatukassaan. Miten isoissakin asioissa tämä kulttuurin sisääni rakentama ennakkoasetelma vaikuttaa, jos se aktivoituu jo niinkin pienessä asiassa kuin hiukset? Lähtiväthän ajatukseni aikamoiseen myllyyn saadessamme tietää kuopuksen raskauden aikana vauvan oletetun sukupuolen. Siis silloin kun lapsi ei ollut vielä edes syntynyt.
Lasten kasvettua testilaboratoriomme on laajentunut yhä vahvemmin ulkomaailmaan. Kun esikoinen aikoinaan siirtyi päiväkodin pienten ryhmästä isojen puolelle, hänelle valkeni ensimmäisen kerran, että joidenkin mielestä on tyttöjen ja poikien leikkejä. Ja että on tyttöjen porukat ja on poikien porukat. Se oli pienoinen kriisi lapsen ja myös keltanokkavanhempien elämässä, mutta onneksi alun jälkeen tuollainen tiukka sukupuoliin erottelu laantui pois.
Silti päiväkotiarki kyllä näkyy kotonamme pienissä asioissa, kuten vaihtuneissa lempiväreissä ja -leikeissä. Samaten vaikuttavat esimerkiksi piirretyt ja kirjat. Tietenkin, kyllähän minäkin poimin ympäristöstäni signaaleja, jotka tiedostamattanikin vaikuttavat ajatuksiini. Silti kulttuurisen normin sukupuolittuneisuus ja sen vaikutukset lapsiimme pääsevät yllättämään.
Ne nuket, joilla on ripsiä, ovat tyttöjä, koska vain tytöillä on ripset – siitäkin huolimatta, että tarkastelussa on huomattu meillä kaikilla olevan ripset. Tietöitä tekevät työmiehet – vaikka emme koskaan sukupuolita töitä tai ylipäätään ihmisiä, vaan kotimme lähellä olevalla tietyömaalla töitä tekevät työntekijät (joista sitäpaitsi löytyy niin nais- kuin miesoletettuja).
Yksi hämmentävimmistä esimerkeistä on se, että jos satumme näkemään jossain pienen lapsen yksin tai jos vaikkapa leikkipuistossa joku lapsi alkaa itkeä, omat lapseni kysyvät ensimmäiseksi, missä lapsen äiti on. Aina äiti, ei koskaan isä. Tämä siitä huolimatta, että puhumme perheiden monimuotoisuudesta ja että kuluneiden vuosien ajan meidän perheessämme juurikin isä ollut hitusen minua enemmän kotivanhempana ja lasten kanssa. Tunkeeko ympäröivä yhteiskunta niin tiukasti lapsille tätä äidin ykkösvanhemman paikkaa, että heidän oma elämänkokemuksensa ei riitä sitä asetelmaa huojuttamaan?
Hommia siis edelleen riittää, että oletettu sukupuoli ei ohjaa, pakota, suosi tai kiellä ketään lasta olemasta oma ihmeellisen ihana itsensä. Toivoisinkin kaikille maailman lapsille kasvurauhaa ja mahdollisuutta olla ennen kaikkea lapsi, ei kulttuuristen ja sosiaalisten ennakko-oletusten määrittelemä tyttö tai poika.
Kuvissa meillä on päällä yhteistyökumppanini Polarn O. Pyretin Limited Stripe -malliston vaatteita. Suomeksi käännettynä siis tänään myyntiin tulleen ja rajoitetun ajan valikoimissa olevan raitamalliston tuotteita, jotka juhlistavat Po.P:n ikonista raitamallistoa. Vaatekokoja löytyy vauvasta aikuisten XL-kokoisiin vermeisiin. Vaikka meillä asuu värejä rakastava mekkolapsi ja tummempisävyisissä vaatteissa viihtyvä lököhousulapsi, on ihanaa, miten valtaosa Polarn O. Pyretin raitakamoista on vuosien saatossa periytynyt esikoiselta kuopukselle, ollen molemmilla tehokäytössä. Nämä vaatteet päällä lapset saavat olla lapsia.
Tämä on kyllä mietityttävä asia – meillä on kaksi poikaa jotka ovat kyllä leikeissä ja muuten kiinnostuneita kaikesta poikamaisesta (junat, autot, dinot jne) mutta jotka eivät luonteeltaan ole niinkään rämäpäitä vaan sosiaalisia pohdiskelijoita. Monesti huomaan tuon oletuksen rämäpäisyydestä ja tietystä fyysisyydestä leikeissä. Päiväkoti kyllä poikien mielipiteisiin jännästi vaikuttaa – 5vee ei suostunut laittaan neuletta jossa oli yksi lila raita muiden ohella koska ”lila on ihan tyttöjen väri”! Voi huoh…
Itsekin olen huomannut, että tuota rämäpäisyyttä oletetaan pojalta enemmän, tai että se on tavallaan hyväksyttävämpää niin. Ja että tytön taas oletetaan olevan enemmän pohdiskelija. Mutta kun heistä molemmista löytyy nämä molemmat puolet, ja toivon, etteivät omat tiedostamattomat viestit vain estä tai korosta jompaa kumpaa puolta näkymästä.
Meilläkin noita keskusteluja vaatteiden väreistä sukupuolille jaettuna on käyty, onneksi kuitenkin vähäisenlaisesti. Mutta tarkkoja molemmat muksut kuitenkin ovat lempivaatteistaan.
Paras kirjoituksesi pitkiin aikoihin. Tykkään näistä teksteistä jotka menevät ihan lapsiperhearjen ytimeen.
Olen itsekin aika samoilla linjoilla kanssasi. Meillä puhutaan paljon tytöistä kun puhutaan lapsistamme, mutta tykkään itse peuhata ja riehua lasten kanssa ja uskon että olisin kohdellut heitä vauvana samoin sukupuolesta riippumatta. Mutta myöhemmässä vaiheessa olisin varmasti joutunut kamppailemaan enemmän sen kanssa etten syötä turhaan tietynlaisia sukupuolinormeja. Ja joudun myös kahden tytön kanssa, mutta kun vertailukohdetta ei ole niin en osaa sanoa miten eri tavalla suhtautuisin jos toinen lapsistamme olisi poika.
Lapsille kuitenkin puhutaan erilaisista perheistä ja siitä että kun puhutaan naimisiin menosta niin ei sanota heille että sitten kun löydätte kivan pojan/miehen vaan että jos löydätte kivan miehen/pojan tai naisen/tytön ja ehkä haluatte mennä naimisiin. Ja korostetaan että kaikki saavat tykätä kaikista väreistä ja kaikista leluista ja tekemisistä. Eikä tyrmätä sitä jos tyttömme leikeissä ilmoittavat olevansa poikia tai haluavansa olla poikia. Aika tyttömäisiltä vaikuttavat silti tällä hetkellä, mutta haluan pitää heille kaikkia ovia auki ja varmistaa omalta osaltani että he uskaltaisivat olla omia itsejään sukuolensa ja seksuaalisuutensa kanssa. En väitä että voisin täysin neutraalisti tuntea jos jompikumpi todella tulisi sanomaan että onkin poika, mutta haluan tehdä parhaani. Kaveripiirissä on homoja sen verran että meille ovat tyttöystävät ihan yhtälailla tervetulleita enkä usko hämmentyväni siitä juurikaan enkä usko että miehellekään se olisi mikään ongelma.
Olen itsekin nähnyt varmaan jossain Prisma-dokumentissa reesusapinoilla tehdyn testin jossa apinoille annettiin nukkeja ja autoja. Urokset kiinnostuivat autoista ja naaraat nukeista ja nalleista. Sen täytyy olla sisäsyntyinen juttu että naarailla on vahvempi hoivavietti. Mutta silti pitää huomioida että se on yleistys ja yksilöittäin on varmasti kaikkea ääripäiden väliltä.
Olisikohan ollut sama dokumentti jossa pieniä lapsia puettiin erilaisiin vaatteisiin ja testattiin aikuisten (ja etenkin kasvatusalan ihmisten) käytöstä. Pukeutuminen vaikutti todella vahvasti siihen mitä leluja he tarjosivat lapsille. Olivat itsekin ihan ihmeissään kun näkivät tulokset ja kuulivat mitä tutkimuksessa tutkittiin. Olivat pitäneet itseään tiedostavina, mutta silti pääsi käymään näin. Että mitä kaikkea itsestäänkin saisi selville jos saisi katsella käytöstään jälkikäteen videolta. Hurjan mielenkiintoista.
Ihana kuulla, että teilläkin on näitä asioita mietitty.
Mäkin olen tainnut nähdä tuon saman dokkarin joskus aikoja sitten, ja se on oli kyllä vaikuttava. Voisin maalaisjärjellä pähkäillä, että tuohon hoivaviettiin vaikuttavat ihan hormonit, joita naisen / naaraan kroppa hurisee raskauden, synnytyksen ja mahdollisen imetyksen ansiosta. Mutta että muuten tarve pitää lapsista / poikasista huolta on biologinen ohje ja tarve. Mutta tokihan sekä eläin- että ihmismaailmasta on tästä hyvin erilaisia esimerkkejä, eikä siinä ole sukupuolella väliä.
Luin joskus jostain tutkimuksesta, jossa vauvan kanssa aikaansa viettävän miehen keho alkoi tuottaa jotain vastaavia hormoneja kuin naisen keho esimerkiksi raskaudessa. Mutta tästä nyt en ole yhtään varma, enkä edes muista mistä voisin tuota tutkimusta alkaa etsiä.
Mä olen myös miettinyt sitä, että olisi mielenkiintoista itse olla koekaniinina jossain tuollaisessa vastaavassa testissä, jossa tutkitaan sukupuoliolettamuksen vaikutusta käytökseeni lapsen kanssa. Ihan varmasti kömmähtäisin minäkin monessa kohdassa, vaikka kuinka muuta luulisin ja toivoisin.
Juurikin tätä samaa ulkopuolelta sekä tiedostamattomista viesteistä tulevaa sukupuolinormitusta, sitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mä olen pohtinut aika paljon. Että mistä se tulee ja miksi se on niin vahvaa?
Mulla on kotona aivan samanlainen kombo lapsia ja itse asiassa koin kuopuksen raskausaikana pienoisen kriisin, kun kuulin odottavani poikaa. Siihen asti olisin kirkkain silmin väittänyt, että kumpi tahansa on ihan yhtä ihana. Sitten vilahti pippeli ultrakuvassa ja mun päässäni takoi vain: oh my god, se on poika! 😀 😀
Tajusin, että olin alitajuisesti odottanut tyttöä. Tänäpäivänä en ikinä vaihtaisi kumpaakaan, molemmat ovat täydellisiä omina itsenään.
Mutta asiaan, vuosi sitten oli esikoisen synttärit ja myös kuopus halusi pukea röyhelömekon päälleen. Minulle asia oli aivan fine, mutta esikoinen alkoi vänkäämään vastaan; että mitä kaikki sanovat kun pojalla on hame? Niin vahvasti olivat ympäristöstä tulleet signaalit jo vaikuttaneet.. Noh, kuopus puki kiistellyn hameen ylleen, viihtyi siinä viisi minuuttia ja riisui sen. Samaten välillä molemmat vetelevät ympäriinsä balettitutuissa..
Meillä kuopuksen lempivärejä on myös vaaleanpunainen ja kukkakuviot. Raukalle periytyy aika paljon siskon vanhoja kenkiä, ulkohaalareita, pyöräkypärää yms. Ilmeisesti päiväkodissa on ihmetelty välillä pojalle puettavia vaaleanpunaisia kenkiä ääneen ja näistähän lapset nappaavat niitä piiloasenteita.
Tämän vuoden tunnuksekseen kuopus valitsi päiväkodissa nuken, hänellä onkin aina ollut vahva hoivavietti kun on siskon nukkeja hoivannut.Muut pojat olivat kuulemma valinneet autoja, traktoreita ja mopoja.
Meillä asuu kaksi todella aktiivista apinaa, kumpikin rakastaa kiipeilyä, juoksemista, hyppimistä majojen rakentelua etc. Esikoinen painaa prinsessamekossa edellä ja kuopus autopaidassa perässä. Kyllä ne sukupuolinormit on niin sisäänrakennettu näissä. Ennen kuopuksen syntymää en tajunnut kuinka tärkeitä kaikki moottorilla liikkuvat vekottimet pojille todella ovat. Joka ikinen auto/traktori/moottorikelkka/rekka bongataan satavarmasti liikenteestä ja sitä ihmetellään! Sen sijaan esikoista ne eivät niin hetkauta vaikka hänellekkin niitä on vauvana osoiteltu. Esikoinen on kuitenkin rohkeampi ajamaan esim moottorikelkkaa, kun taas kuopus pelkää kovaa ääntä. Autolelujen määrä on myös triplaantunut kuopuksen syntymän jälkeen vaikka esikoisellakin niitä oli. Ja kyllä mä vaatteissa pyrin hankkimaan kuopukselle autoja ja poikavärejä ja esikoiselle mekkoja ja enempi tyttövärejä. Itse ne kuitenkin päättävät mitä kaapista yllensä pukevat.
Onhan se osa laumaan kuulumistakin ja hyvinkin tärkeää kehitykselle saada tuntea olevansa samanlainen, kuuluvansa johonkin. Että katso mullakin on autopaita tai mekko.
Se mitä mä karsastan näissä piiloasenteissa on se maailmankuva. Ne piiloviestit, että millainen pitäisi olla, mitä saa tehdä, mistä saa kiinnostua. On sosiaalisesti hyväksyttyä ja siihen ohjataan, että valitsee ja ohjautuu sukupuolelleen hyväksyttyyn ammattiin. Itse olen miesvaltaisella alalla töisä ja vähän kummajainen siksi naispiireissä. Mitäpä sanottavaa mulla oli (varsinkin aikana ennen lapsia) kun puhe kääntyi naisvaltaiseen työyhteisöön, varhaiskasvatukseen tai johonkin muuhun sellaiseen.
Olen vanhemmiten huomannut kasvaneeni ajatusmalliltaan todella tasa-arvoisessa kodissa, missä ei ollut naistentöitä ja miestentöitä vaikka vaatteiden osalta muutoin perusnormaaleja oltiinkin. Mutta minulle ei koskaan sanottu, etten voisi suuntautua johonkin ammattiin tai opiskella jotain tai kiinnostua jostain, koska olen tyttö. Liekö syynä se, että äitini työskenteli myös miesvaltaisella alalla. Toki hän opetti elämän realiteetteihin, että jotkut asiat ovat vaikeampia sukupuoleni takia ja että maailma ei ole tasa-arvoinen tai reilu. En niinkään tarkoita tässä ulkoisia normeja vaan haen sitä sisäistä arvoa, tunnetta siitä että olen tasan samanarvoinen kuin miespuoleisetkin eläjät. Että mies ei ole automaattisesti se perheen pää ja jotenkin ylempänä. Miesten maailma vain on erilainen juuri noiden piiloarvojen takia. Viimeistään tämä kiteytyi minulle parisuhteessa, missä nk normiperheestä tulevaa puolisoa pitää välillä herätellä siihen, ettei hän ole se joka päättää vain siksi että hän on mies. Tai että minä olen oikeasti aivan samanarvoinen ja minun mielipiteilläni on tasan sama painoarvo! Jostakin se naisen vähäisempi arvostus ja mielipiteen köykäisempi painoarvo meihin iskostuu. Miksi?!
En tiedä osaanko selittää sitä mitä haen, eli että pohdin paljon lasteni myötä sitä, miksi ja mistä nuo piiloarvot tulevat. Sukupuolineutraaliutta vierastan, sillä kyllä pojan pitää saada olla sellainen poika kun haluaa ja tytön samaten. Mutta noita sisälle kasvatettuja arvoja tässä haen, ettei otettaisi toiselta pois sitä ehyttä itsekunnioitusta ja itsearvostusta vain sukupuolen perusteella…
Mä vielä alleviivaan, että kirjoitin tässä postauksessa tosiaan sukupuolisensitiivisestä ajattelumaailmasta, en sukupuolineutraaliudesta, joka on eri asia. Käsittääkseni sen ymmärsitkin, mutta varmistan vain 🙂
Oma kokemukseni kuopuksen ultrasta oli hyvin samanlainen, kuten tuosta linkkaamastani postauksesta voi lukea. Mutta en tiedä, olisiko sama tapahtunut myös silloin, jos esikoinen olisi ollut poika ja sitten olisin alkanut odottaa tyttö-kuopusta. Mutta tajusin, että olin koko alkuraskauden odottanut tavallaan kuin kakkosversiota esikoisesta, ja vasta ultra ja eri oletettu sukupuoli saivat tajuamaan, että kohdussani kasvaa ihan uusi ja täysin omanlaisensa ihminen.
Samantapaisia vaatekeskusteluja ovat meilläkin lapset käyneet keskenään juurikin hameista sekä mekoista ja tänään aamulla viimeksi sukkahousuista. Toinen oli sitä mieltä, että poika ei voi laittaa sukkahousuja ja toinen tuli hakemaan minulta varmistusta siihen, että eikö kuka vain voi käyttää sukkahousuja, jos niin tahtoo. Mistä lie tämäkin pohdinta heillä on lähtenyt. Mutta enpä minäkään poikaa vauvana pukenut mekkoon tai hameeseen (mutta sukkahousut olivat bodyn kanssa kätevät). Sitten kun hän kasvoi ja itse alkoi valita vaatteensa kaupoista ja kirppareilta, valittavana on tietenkin ollut koko valikoima. Että varmasti itsekin olen tätä mielikuvaa poikien ja tyttöjen vaatteista ollut luomassa.
Meillä ovat kyllä molemmat lapset olleet vauvoina ja taaperoina tavattoman kiinnostuneita kaikista koneista, autoista, nostureista ja muista – vaikka meillä ei edes ole autoa. Tytön ensimmäinen haaveammatti oli metronkuljettaja, mutta jännästi nämä haaveet vaihtuivat ja koneinnostus haihtui sitten iän myötä, kun taas pojalla se on vahvistunut.
Ah ja kyllä, tämä kodin ilmapiiri on se, mikä on ihan valtavan tärkeää. Itselläni on myös käynyt ihan valtava onnenpotku, että olen saanut syntyä perheeseen, jossa en koskaan kokenut tyttöyteni olevan este tai hidaste millekään. Minua kannustettiin tavoittelemaan haaveitani, olivat ne mitä tahansa. Jos kodin ilmapiiri olisi ollut toinen, se olisi vaikuttanut elämääni niin isosti, että ei sitä nyt edes voi tajuta ja hahmottaa.
”Mä vielä alleviivaan, että kirjoitin tässä postauksessa tosiaan sukupuolisensitiivisestä ajattelumaailmasta, en sukupuolineutraaliudesta, joka on eri asia. Käsittääkseni sen ymmärsitkin, mutta varmistan vain”
Kyllä ymmärsin, mä itse vedin tähän ton sukupuolineutraaliuuden (sori) sillä vierastan ajatusta tai se menee mun mielestä ehkä hieman yli. Tämä siis vain oma mielipiteeni, kukin on vapaa tekemään ne ratkaisut, jotka heidän ideologiaansa ja perheeseensä sopii.
Ja kyllä, tässä ultrajärkytyksessä oli minullakin kyse siitä , että alitajuisesti odotin toista samanlaista sillä se tuntui tutummalta.
Ja mulla tuli joo mieleen, että kun sanon raukalle, niin sen voi ymmärtää hyvinkin väärin. Onhan toinen lapsi usein siinä asemassa, että saa esikoiselta periytyvät. Sen sijaan myönnän, että esikoiselle on liki kaikki tullut uutena. Suvun ensimmäinen ja hartaasti odotettu lapsenlapsi kun on kyseessä!
Tätä tarkoitin raukalla, lapsi itse pukee innoissaan kaapista päälle sen mikä silloiseenkin mielenhetkeen sopii.
Toki meillä esikoisen värimaailma oli ensimmäisen elinvuoden ajan todella sini-vihreä-keltainen. Siitä se sitten pikkuhiljaa repesi, kun tyttölapsi pehmensi päätäni ja vaaleanpunainen yms alkoi vallata alaa.
Ulkomailla asuva siskoni ei kelpuuta tyttärilleen suurinta osaa meiltä tulevista lastenvaatteista, sille ne ovat kuulemma Ruotsin ilmapiiriin liian tyttömäisiä!
Noh, kuopuksen kasvuvauhti aiheuttaa sen, että ensi talvena meillä ei enää tarvikkeet periydy, vaan on kaksi samankokoista käyttäjää, oh joy!
Kulttuurien vaikutus pukeutumiseen on tosi mielenkiintoinen asia. Jos ihan vain katsoo meidän naapurimaita Ruotsia sekä Venäjää (tai sen länsipuolta) ja yleistää rajusti, lasten sukupuolierot näkyvät pukeutumisessa ihan eri tavalla. Olin joskus jossain Reiman tapahtumassa, jossa kerrottiin, että just vaikka näiden esimerkkimaiden markkinoille tehdään Reimalla ihan erilaisia haalareitakin, sillä vanhempien makumieltymykset ja vaatimukset haalarille ovat ihan erilaiset.
Ei ole enää tänä päivänä millään muotoa ok että lasten kuullen päiväkodissa arvosteltaisiin heidän vaatteitaan värin tai kuluneisuuden perusteella. Jos vaatteet ovat sellaiset että niissä on oikeasti hankala olla tai ei yksinkertaisesti tarkene tai pärjää vaikka ulkona niin siitä voi mainita vanhemmille, mutta ei lasten kuullen ihmettely ole ok.
Tuolla muuten nousi hyvin esiin tiedostamattomia (?) ajatusmalleja kun kirjoitit että raukalle periytyy siskon vanhoja vaatteita vaikka juuri sitä ennen oli maininta että hän tykkää vaaleanpunaisesta ja kukkakuvioista 😉 Tai ehkä tulkitsin väärin ja tässä viitattiinkin siihen että siitä saa kuulla ympäristöltään.
Tuli mieleen tuosta sukupuolineutraaliudesta että törmäsin jossain keskusteluun (en edes muista luinko jostain, näinkö jostain vai olinko peräti itse paikalla kun keskustelua käytiin) siitä miten väärin on jos vanhemmat antavat lapselleen nimen josta ei voi päätellä sukupuolta, pukevat myös neutraalisti niin ettei vaatetuskaan kerro ja jos sattuu olemaan pitkä tukka ja joku tekee tyttöoletuksen niin siitä loukkaannutaan. Että lapsihan siinä kärsii kun ei saa olla minkään sukupuolinen ja ai kamalaa kun ei voi leikkikentälläkään kertoa kummasta on kyse. Kun ei saa puhua tytöistä ja pojista vaan pitää puhua lapsista.
Minusta tässä nousi esille kaksikin asiaa joita ihmettelen.
Ensinnäkin se että mitä väliä jollekin vieraalle tätioletetulle ihmiselle on sillä onko lapsi tyttö vai poika. Hänelle voi silti puhua ja hänestä voi puhua lapsena. Ihan sama mitä lapsella on housuissaan.
Toisena se että jos pukee lapsensa neutraalisti tai yleisistä normeista poiketen niin ei minusta ole asiallista suuttua jos joku tekee oletuksen. Tietenkään ei pitäisi olettaa, mutta tätä asiaa ei varmasti aja eteenpäin tai auta yhtään hermostuminen. Meillä on tytöillä valtetty vaaleanpunaista ja pinkkiä ihan pienenä, koska en itse pidä kyseisestä väristä enkä halua olla tukemassa sitä että marketista saa vaatteita vain pinkkinä tai sinisenä (järjistän, mutta vähän tässä asiassa kyllä). Olen siksi usein joutunut korjaamaan kun joku on kutsunut lapsiamme pojiksi tai pikkumiehiksi tms. Mutta ei se minusta ole mikään syy hermostua ihmisille. Olen vain ohimennen korjannut, mutta en jäänyt sen enempää kiinni tuohon erehdykseen. Nythän tuo isompi on päiväkodissa kavereiden esimerkistä ihastunut pinkkiin ja vaaleanpunaiseen, mutta mikä on ihanaa niin usein hän myös sanoo että tykkää kaikista väreistä ja haluaisi sateenkaaren värisiä vaatteita. Pienempi taas taapertaa nytkin harmaassa paidassa ja ruskeissa haalareissa (siskon vanhat).
Tämä oli varmaan tuohon edelliselle kommentoijalle tarkoitettu kommentti. Mutta joo, enpä onneksi ainakaan minä osaisi millään nähdä, että meidän päiväkodissa kukaan aikuinen ihmettelisi lapsen vaatteiden väriä. Varmasti sellaisiakin pölyisiä ajatuksia jossain varhaiskasvatuksen ammattilaisissa vielä piilee, mutta toivon maailman olevan muuttumassa moisesta pois.
Olen ihan samaa mieltä, että vieraalle ei pitäisi olla mitään väliä, jos ei nyt heti osaa päätellä lapsen sukupuolta. Lapsia kaikki tyynni <3 Enkä ainakaan minä myöskään suutu, vaikka molempia lapsiani on sanottu tytöksi ja pojaksi ja toisinpäin. Kohteliaasti vain korjaan, tekemättä asiasta numeroa. Lapsi itse sitä tietenkin tovin ihmettelee, jos sattuu kuulemaan. Itse puhun vieraiden lapsista aina juurikin lapsina tai suomalaisella sukupuolineutraalilla hän-prononimilla. Yksinkertaista :)
Mua todella häiritsee se miten ainakin 95% vanhemmista haluaa jatkuvasti sukupuolittaa muita ympärillään. ”Annapa tuon pojan laskea liukumäestä ensin” ”Se lelu oli ensin tuolla tytöllä” ”Anna se pipo tuolle tädille” jne. Miksi ihmeessä muut pitää koko ajan jakaa kahteen eri leiriin ja samalla myös opettaa lapselle, että on tärkeää tehdä tällainen jako.
Itse tein heti alusta sen päätöksen, että puhun vain lapsista ja aikuisista ja ihan hyvin sillä on pärjännyt.
Niin, en tiedä, mistä se sitten johtuu. Eiväthän aikuisetkaan keskinäisissä puheissaan sukupuolita ympärillään olevia ihmisiä. Elleivät sitten herroittele ja rouvittele, mikä ihan vain oman kokemukseni mukaan on melko harvinaista.
Mun mielestä puhutaan aikuisistakin, että tämä nainen siellä tai nämä miehet tuolla. En mä sano, että näin kaupungilla yvännäköisen ihmisen. Mutta lapsia yritän kyllä kutsua lapsiksi tai sitten nimellä.
Hmm, osittain varmasti teen niin itsekin. Mutta jos puhumme vaikkapa juhlissa porukassa, jonka kaikkien nimiä en ehkä vielä tiedä (tai muista), en minä viittaa kehenkäään naisena, miehenä, setänä tai tätinä. Ehkä joku muu niin tekee, en ole laittanut merkille. Mutta mitä nyt muistelen, yleensä jengi käyttää kyllä ihan hän-prononimia muihin viitatessaan, jos ei sitten käytä nimeä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, näitä tulee itsekin pohdittua usein.
Me on ratkaistu miehen kanssa toi Essin mainitsema asia niin, että puhutaan yleensä lapsellemme joko lapsista tai kavereista. Eli: anna välillä kaverinkin lainata lapiota tms. (vaikka olisi ihan uusi puistotuttavuus kyseessä). Välttää samalla sen itsellekin nolon tilanteen jos menee olettamaan vierasta lasta väärin tytöksi tai pojaksi.
On meidänkin poikaa luultu tytöksi äitiyspakkauksen keltaisessa vaatteessa. Ihan vaan kohteliaasti korjasin takertumatta asiaan sen enempää, mutta tämä väärin olettanut oli kyllä melko kiusaantunut.
Ah joo totta, nyt kun sanoit, mekin käytetään tuota kaveri-sanaa vaikka just leikkipuistossa tai muussa tilanteessa, jossa on vieraita lapsia. Tai sitten puhutaan hänestä.
Vääriä sukupuoliolettamuksia tehneet tosiaan yleensä ovat oman kokemukseni mukaan ne, jotka kiusaantuvat, ei toisinpäin. Yksi tärkeä puoli on myös se, että lapsi itse siitä aina toviksi hämmentyy. Siksikin olisi fiksua ja tavattoman yksinkertaista puhua ihan vain lapsista, kavereista, aikuisista tai käyttää hän-prononimia.
Hyvää pohdintaa. Hämmentää monien vanhempien taipumus sukupuolittaa ja nähdä lapsessa ne asiat mitkä haluavat. Muistan kun olin jossain päiväkodin keskustelussa, missä eräs vanhempi selitti kuinka kiinnostunut hänen poikansa on autoista, joten kyllä se on luonnollista että pojat ovat niistä kiinnostuneita. Ja samaan aikaan oma lapseni (tyttö) oli myös loputtoman kiinnostunut autoista ja kaikesta mitä pärisi ja vilkkui… Itsellä oli ajatus, että se liittyi nimenomaan ikävaiheeseen, eikä sukupuoleen. Tuntuu, että toiminta mikää sopii omiin ajatusmalleihin huomataan helpommin ja sitä pidetään vahvistuksena omille olettamuksille, kun taas olettamusten vastaista toimintaa (kuten pojan leikkiä nukeilla) pidetään poikkeuksena.
Usein vanhemmat myös sanovat näitä olettamuksiaan ääneen lasten kuullen. Mietin pitävätkö he lapsia kuuroina vai tyhminä, koska kyllähän lapset kuuntelevat aikuisten puheet ja omaksuvat käyttäytymismalleja sen mukaan mitä aikuiset tuntuvat arvostavan ja mitä pidetään hyväksyttävänä.
Eikös siitä jotain tutkimuksiakin ole, että ihminen poimii ympäristöstään ne signaalit ja jopa tutkimukset, jotka sopivat hänen omaan ajatusmaailmaansa ja sitä tukemaan. Onhan se ihan maalaisjärjellä ajateltunakin niin ja ymmärrettävää. Itse esimerkiksi luen hyväksyvästi nyökytellen varhaiskasvatuksen etuja puoltavat tutkimukset, kun sitten asiantuntijoiden antamat lausunnot pitkän kotihoidon eduista saavat minut pyörittelemään silmiäni.
Mutta se, että kiinnostus autoihin olisi jotenkin biologinen ja sukupuoleen liittyvä, on kyllä niin hassu ajatus. Eihän autoja edes ole ollut ihmiskunnan monituhatvuotisessa historiassa kuin vasta parin-kolmen sukupolven verran. Nopeastipa autot ovat osaksi biologiaamme tulleet 🙂
Ja oi kyllä, lapset ovat ihan äärettömän fiksuja ja kuulevat sekä aistivat pienetkin sivumerkitykset tarkemmin kuin luulisikaan. Sen olen tullut oppineeksi, ihan kantapään kauttakin.
Nyt kolahti! Olet pohtinut juuri samoja asioita kuin minä täällä tykönäni. Mulla on poika ja tyttö ja ainakin toistaiseksi vaikuttavat tyytyvän siihen sukupuoleen, mikä syntymässä on määritelty, mutta pieniä toki ovat. Mua ärsyttää ääripäät kaikessa lastenkasvatuksessa ja tämä tyttö/poika -jaottelu on yksi esimerkki. Mulla alkaa kiehua ehdoton ja yltiöpäinen jaottelu ja ajattelu, että esim. jotkin värit olisivat vain tyttöjen, toiset poikien, mutta yhtä paljon myös se, jos tytölle ei anneta tilaa tykätä ”tyttömäisistä” tai pojalle ”poikamaisista” asioista. Haluaisin kasvattaa lapseni niin, että sukupuolissa on eroja, mutta niiden ei tarvitse antaa ohjata tekemistä ja olemista liikaa. Ei ole olemassa leikkejä, jotka olisivat vain pojille, värejä tytöille, ammatteja miehille jne. Tiedän, että kompastun näissä asioissa ihan tahtomattani liian usein, mutta ainakin pyrin. Hyvä esimerkki siitä on se, että meille ilmestyi nukkevauva vasta tyttömme synnyttyä, vaikka yhtä lailla poikakin sitä on mielellään hoitanut. Nolotti! Leluja muuten oli mielestäni monenlaisia, en vain ollut tullut ajatelleeksi. No tyttökin ainakin toistaiseksi pitää autoleikeistä, remontin tekemisestä yms. pojille mielletystä, joten ainakaan näin alle kolmivuotiaina ei selviä sukupuolittuneita eroja leikeissä havaittu. No, poika on kiinnostuneempi esim. jääkiekosta, sählystä jne. kuin tyttö, mutten juuri usko sukupuolen sitä selittävän, ennemminkin iän ja persoonan. Käytännön syistä tyttömme on perinyt isoveljeltään vaatteita ja useimmat on käytössä. On toki jotain, mitä olen vierastanut itse tytölle pukea, mutta suurin osa on päässyt uudelleen käyttöön. Vaaleanpunaista yms., mitä en pojalle ole tullut hankkineeksi, on sitten saatu muualta. Ei ole kyllä lempivärinikään, joten siksi sitä ei ole itse tullut hankituksi. Parikin kertaa on tyttöä luultu pojaksi, mutta niin on poikaakin tytöksi, vauvana etenkin. Kerran leikkipuistossa vanhempaa rouvaa kovin häiritsi, kun ei osannut päätellä, onko kyseessä tyttö vai poika pinkki pipo ja tummansininen haalari yllään. Ilkikuri iski, enkä ensin paljastanut suurta salaisuutta. Nimestä lopulta kuuli ja huojentuneena totesi: ”no tyttöhän se, raukka vain isoveljen vanhassa haalarissa! Eihän sitä varaa ole kaikilla kaikkea uusia.” Se kommentti suivaannutti, mutta myös hymyilutti koska itse en pitänyt millään lailla rsukkana ja hyvinkin olisin voinut ostaa tummansininen puvun myös tytölle, koska pidän siitä väristä. Ja toisaalta taas, miksi olisin ostanut uuden, jos varaa olisi ollutkin, kun esikoisen vanha vielä hyvä. Pidän paljon myös punaisesta ja keltaisesta ja niitä värejä on myös ollut molemmilla lapsilla. Asuimme Hollannissa esikoisen ollessa vauva ja siellä sain häkeltyä, miten niin vapaamielisenä pidetyssä kulttuurissa väriasiat olivat tärkeitä ainakin vanhemmalle polvelle. Utrchtilainen täti ihan tuohtui, kun erehtyi luulemaan vauvaamme tytöksi punaisen paidan vuoksi. Sitä ei kuulemma olisini sopinut pojalle pukea, ei vaikka isällään sattui olemaan punaista myös yllään! Ei ollut ainoa, joka erehtyi, mutta ainoa joka meitä asiasta äkäisesti ripitti.
Jatkoa edelliseen vielä. Ahdistaa myös se, ettei poika saisi olla herkkä haaveilija tai tyttö rämäpää. Molemmat meillä ovst melko herkkiä, mutta poika ehkä enemmän haaveilija luonteeltaan ja tyttö rämäpäisempi, jos oikein jaottelemaola jaottelee. Toisinaan palaute päiväkodista hoputtamisen tarpeesta tms. harmittaa, koska tuntuu, ettei tytöstä annettaisi samaan sävyyn palautetta, jos toinen haaveissa samoin uppoaa. Tiedän poikani välillä viihtyvän vain tarkkaillen ympäristöään tai vaipumslla omaan mielikuvitusmaailmaansa.
Mielenkiintoista kuulla tuosta Hollannista. Mä olen itse ollut Haagissa opiskelijavaihdossa, ja jotenkin olisin sen kokemuksen perusteella ajatellut, että just nyt vaikka lasten pukeutuminen olisi hyvinkin liberaalia.
Mutta kyllä just näin: mä niin mielelläni soisin, että sukupuoleen liitetyt kultturiset ja sosiaaliset normit eivät sulloisi lasta mihinkään muottiin, ohjaisi tai pahimmillaan jopa kieltäisi, vaan että lapsi saisi rauhassa löytää itsensä ja olla sellainen kuin on, olkoon sukupuoli sitten mikä tahansa.
Äh ärsyttävä ennakoiva, mutta ehkäpä lukija mielessään korjaa automaattisen tekstinsyötön virheet ja ”korjaukset”!
🙂
Hyvä kirjoitus, hyvää pohdintaa ja hyviä kommentteja! Olen monissa asioissa samaa mieltä, vaikka meillä toteutus on joissain asioissa vähän erilainen. Meillä kyllä puhutaan tytöistä ja pojista, tädeistä ja sedistä. Voidaan puhua myös muu-sukupuolisista etc. Haluan, että lapsillani on hyvä ja vahva sukupuoli-identiteetti, mikä tahansa se onkaan. Kuitenkin samaan aikaan odotukset leikkien, värien tai muun käytöksen osalta eivät ole sukupuolesta kiinni. Olen tarkka kirjojen antavan maailmankuvan suhteen, korostan vapautta tehdä omien kiinnostusten mukaan. Mietin tarkasti, miten selitän asioita lapsille ja millaisia sanavalintoja käytän, jotta korostan yksilön (en sukupuolen) mahdollisuuksia.
Kaikesta huolimatta kuitenkin Esikoinen 5 v. rakastaa pinkkiä, tyttömäistä ja hörsöjä. Kuopus 1 v. leikkii autoilla, pärisee taukoamatta ja osoittelee kaikkia kulkuneuvoja. Kasvuympäristö on molemmilla ollut samanlainen, samat lelut ym.
Joo, hyvä pointti. Mäkin toivon voivani omalla kasvatuksellani vahvistaa lapsen sukupuoli-identiteettiä, mikä se sitten onkaan. Mutta jos niin, että kaikki ihmiset ovat yksilöitä, eivätkä sukupuolensa määrittämiä.
Hipheille
Puhutte tytöistä ja pojista sekä tädeistä tai sedistä samalla kun teille itsellenne on tärkeää lastenne vahva sukupuoli-identiteetti. Mutta miltä tämä luokittelu kuulostaa heistä, jolla vahvaa sukupuoli-identiteettiä ei vielä ole? Teidän lapsillanne ehkä on vahva, mutta jollain toisella ei ja hän ei ehkä halua kuulla itseään luokiteltavan jompaan kumpaan lokeroon.
Itse olen kerran seurannut absurdia tilannetta kun aikuinen sanoi lapselleni, että hyvä tyttö. Lapsi jatkoi, että en minä ole tyttö. Aikuinen jatkaa, että olethan. Viereen tulee toinen lapsi jankkaamaan, että kyllähän sä olet tyttö *lisää tähän nimi* ja lapseni jatkaa, että ei, en ole. Kylläpä tuntui tyhmältä. Lopetin tilanteen toteamalla, että *lisää tähän nimi* saa olla ihan mikä hän haluaa.
Tilanteen jälkeen kyseinen aikuinen ei huomannut käytöksessään mitään kummallista. Lasta en moiti, hän vain toisti häneen istutettua ajattelutapaa. Omaa lastani ihailen, on hienoa omaksua omat ajatuksensa.