Viime keväänä kirjoitin postauksen siitä, miten kuopuksen kohdalla tahdoimme rakenneultran yhteydessä kysyä vauvan sukupuolta. Tai minä sitä ehdotin, miehen puolesta tieto olisi saanut olla jännittävä yllätys, kuten esikoisenkin kohdalla. 

Olin kuitenkin huomannut esikoisen ennenaikaisen syntymän ja hankalan vauvavuoden jälkeen, että mielikuvavauvalla oli suuri merkitys siihen, miten nopeasti eläimellinen rakkaus vauvaa kohtaan muuttui äidilliseksi rakkaudeksi. Olin kuvitellut kohdussani kasvavan esikoisen tummatukkaiseksi merenneitotytöksi, ja sellainen sieltä syntyikin. Tajusin, että jos vauva olisi ollut ihan erilainen kuin mielikuvissani, yhteyden löytäminen lapseen kaiken alkuhässäkän ja oman äitiyskasvukipuilun ohessa olisi voinut olla vielä hankalampaa.

Silti jännitin asian kysymistä rakenneultrassa. Sukupuolen selvittämien kun ei tietenkään ole ultran päätarkoitus, ja pidin kysymystä vähän turhamaisena. Koska eihän sillä sukupuolella tietenkään mitään merkitystä olisi, emmekä edes harrasta mitään värikoodausta lasten vaatteiden suhteen. Koin kuitenkin merkitykselliseksi, että saisin tietää vauvasta jotain niin konkreettista kuin sukupuoli. Koin, että sen tiedon avulla vauva tulisi yhä tutummaksi.

Loppujen lopuksi meidän ei miehen kanssa tarvinnut ottaa itse kysymystä esille, kun rakenneultrassa lääkäri ehdotti, josko tahdomme tietää sukupuolen. Vilkaisimme vielä miehen kanssa toisiamme ja sitten nyökkäsimme: anna tulla vain. Kun lääkäri sitten kertoi kohdussani kasvavasta pojasta, tunnekuohu löi aaltona kropan läpi. Katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kikattelimme kyyneleet silmissä kuin teinit.

Tuntui kivalta, että saisimme elämäämme molemmat, tyttären ja pojan. Kävimme ultran jälkeen jäätelöllä ja soittelimme uutisesta vanhemmillemme. Olimme suorastaan riehakkaina tiedosta. Sen lisäksi, että me olemme saaneet tyttären, me saisimme vielä pojankin! Tuntui jotenkin turvalliselta saada varmuus tuntemuksilleen, sillä olin kokenut vauvan pojaksi, vaaleatukkaiseksi, pallopäiseksi ja söpöksi pojaksi. Alkuihmetyksen jälkeen tieto vauvan sukupuolesta laittoi kuitenkin isot pyörät pyörimään päässäni.

Tajusin, että vaikka olin tuntenut vauvan vaaleaksi pojaksi, olin silti ajatellut odottavani Minime kakkosta, ihan samanlaista vauvaa kuin esikoinenkin. Vasta sukupuolen selviäminen sai mut tajuamaan, että sisälläni oleva vauva on ihan oma persoonansa, oma tyyppinsä. Jouduin työstämään kauan ajatusta siitä, että kohdussani ei kasvakaan esikoiseni, vaan siellä onkin joku ihan vieras tyyppi. Kunnon raskausskitsoilijan oirein panikoin, mitä jos en rakastakaan sitä toista vauvaa yhtä paljon kuin esikoistani. Mitä jos vauva onkin niin vieras, että en rakasta sitä yhtään?

Huomasin yllätyksekseni myös kipuilevani tyttären menetystä. Siis tyttären, jota kohdussani ei koskaan ollut kasvanutkaan. Vaikka sukupuolella ei ollut ja ole mitään merkitystä, yhtäkkiä huomasin, että jollain kummallisella tavalla sillä olikin. Luultavasti olisin kipuillut myös olemattoman pojan menetystä, jos vauvan sukupuoleksi olisikin selvinnyt tyttö.

Itkin ihan käsittämättömän typeriä asioita, kuten sitä, että enää meille ei koskaan tule tyttöä, joka voisi käyttää esikoiselle tekemiäni hörselömekkoja. Ajatus käyttämättömistä mekoista ullakolla teki yllättävän kipeää. Jotenkin koin menettäneeni yhden tyttären, jonka kanssa tehdä tyttöjen juttuja. Vaikka en totta puhuen ihan tiedä, mitä nämä sellaiset maagiset tyttöjen jutut ovat, joita ei voisi pojankin kanssa tehdä.

Tajusin myös surevani sitä, että esikoinen ei koskaan tule saamaan pikkusiskoa. Itselläni on pikkuveli ja kaksi pikkusiskoa, joista vanhimman pikkusiskon kanssa meillä on ikäeroa kolme vuotta. Kun kerroin hänelle odottavani kuopusta, sanoin myös, että yksi suuri syy uskaltautua kakkoskierrokselle oli saada tarjota lapsille jotain samanlaista kuin meilläkin on ollut. Sisarussuhde, jossa sisko on PMMP:n sanojen mukaisesti minun paskapäinen paras kaveri. Se, joka on työnnetty maitokärryillä nokkospuskaan, mutta jota on aina puolustanut ja aina rakastanut ehdoitta. En olisi minä, jos en olisi saanut kasvaa yhdessä suht pienellä ikäerolla syntyneen siskon kanssa. Ja nyt Minime ei tulisikaan saamaan sitä samaa.

Onneksi juttelin asiasta ystävieni kanssa, joilla on pienellä ikäerolla syntyneet pikkuveljet. He kertoivat tarinoita omasta lapsuudestaan, teini-ikästään ja nykyelostaan muutamaa vuotta nuorempien pikkuveljien kanssa. He saivat mut ymmärtämään, mikä rikkaus se on. Se on jotain, mitä minä en ole saanut kokea, mutta tyttäreni ja poikani nyt saavat.

Kun kuopus sitten seuraavana syksynä syntyi, hän oli juuri sellainen kun olin kuvitellut: vaaleahiuksinen, pallopäinen ja söpö poika. Hän on ihan totaalisen erilainen persoona kuin siskonsa. Hänen ja Minimen sisarussuhde tuntuu jo nyt olevan mielettömän tiivis ja vahva. Ja se kaivo, josta rakkautta ammennetaan, on kai pohjaton. Rakkautta kyllä riittää heille molemmille, tyttärelle ja pojalle.

Se turhamainen kysymys sukupuolesta rakenneultran yhteydessä olikin todella tärkeä. Sain kipuilla ja selvittää vauvan sukupuoleen liittyvät ajatukset, odotukset ja alitajuiset toiveeni sekä mietteeni jo raskausaikana. Vauvan synnyttyä sain keskittyä rakastamaan molempia lapsiani heti juuri sellaisina kuin he ovat.

Jaa: