Kaupallinen yhteistyö: Innolux

Lokakuussa päivän valoisa aika täällä Helsingissäkin lyhenee sellaisella vauhdilla, että sitä ei voi olla huomaamatta. Nyt on jo pimeää, kun me aamulla lähdemme matkaan kohti päivän rientoja, vaikka ihan juuri herätessä oli vielä valoisaa. Tänään aurinko nousi Helsingissä kello 8.26 ja laskee kello 17.42. Viikon päästä, kuun lopussa, päivän valoisa aika on kutistunut tämän päivän lukemista yhteensä 32 minuutin verran. Ei ihme, että kroppa ei meinaa pysyä mukana.

Tänä vuonna olen koittanut kaikkien menneiden vuosien epäonnistumisten tuomien oppien kautta valmistautua ja tasapainoilla pimeyden ja sen tuoman voimattomuuden kanssa. Tämä on sellainen henkilökohtainen haaste, johon aion palata myöhemmin täällä blogissa, mutta nyt tahdon kertoa yhdestä kokeilun osa-alueesta: valaistuksesta.

Kodin valaistus ja sen luoma tunnelma ovat olleet minulle aina tärkeitä. Muistan yhä, miltä lapsuuskodin huoneeni Smurffi-lampun heijastuma katossa näytti. Osaisin yhä suunnistaa pimeässä kerrossängyn yläpedin vieressä olevalle lukulampulle, vaikka tuota minun ja siskon jakamaa huonetta sellaisenaan ei ole ollut olemassa yli 20 vuoteen. Muistan lasiset ja herkästi särkyvät jouluvalot, jotka ripustettiin marraskuussa ikkunaani. Ja voi että ne kaikki kuohuvat nuoruusmuistot, jotka koettiin laavalampun oranssina läikehtivässä valossa!

Nykyään myös meidän kodissamme on mietitty valaistusta osana tunnelmaa ja kotia, ei niinkään vain valaisimina, joiden tarkoitus on se, että pimeällä näkee jotain. Keväällä kerroin kuvien kera kotimme jokaisesta 23 valaisimesta, joista kahdeskymmenesneljäs sittemmin saatiin kiinni keittiön seinään. Valaisimet ovat iloinen kokoelma perittyjä, roskalavalta löytyneitä, lahjaksi saatuja, kirppareilta löytyneitä ja yhteistyökumppanini Innoluxin valikoimista saatuja klassikkovalaisimia. Tässä kirjoituksessa taas kerroin siitä, mitä väliä on sinne valaisimen sisään laitettavalla lampulla, eli avasin lumeneiden ja kelvinien merkitystä.

Mutta nyt kerron, miten valaisimilla ja valolla ihan oikeasti on merkitystä siihen, että elämä täällä pohjolassa on elettävää myös auringonvalon vähentyessä ja mustan maan imiessä ne vähätkin valopilkahdukset.

Olin tällä viikolla tapahtumassa, jossa puhuttiin unen merkityksestä ja sivuttiin siinä samalla ihmisen kehon sisäistä kelloa. Minulle oli uutta tietoa se, että ihmisen aivoissa tosiaan on vuorokausirytmiä säätelevä riisinjyvän kokoinen osanen, jonka nimi on suprakiasmaattinen tumake. Siitä ja sen toiminnasta löydät juttua esimerkiksi täältä. Ihmisen sisäisen kellon, eli tuon tumakkeen, raksutusta pitävät yllä geenit ja niiden tuottamat proteiinit. Arvaattekin ehkä, mikä vaikuttaa tuon sisäisen kellon toimintaan? Kyllä; valo.

Ihmisen sisäisen kellon tarkoitus on yhyttää kehon toiminta ulkoisen ympäristön rytmiin. Niinpä tumakkeen toimintaa tahdistavat joka vuorokausi valo ja pimeys. Se hoituu silmän verkkokalvon gangliosolujen kautta, sillä ne reagoivat valoon ja lähettävät havaintonsa sisäiselle kellollemme. Valoa: toimintaa! Pimeää: lepoa!

Tämä on itselleni lohduttava tieto. En ehkä olekaan maanisdepressiivisyyteen taipuvainen, kun kesällä vetelen energiaa pursuten kuin villiintynyt ja ideoita täynnä oleva vieteri, ja syksyn tullen kangistun, väsyn ja muutun ajatuksiltani synkäksi. Senhän voi nähdä jopa kauniisti: minä olen yhtä kehoni kanssa ja kuuntelen sen viestejä. Tämän henkilökohtaisen ihmiskokeen epätieteellisiä tuloksia puoltaa myös se, että kun kaksi vuotta sitten vietimme perheen kanssa talven Balilla, en tarvinnut koko aikana herätyskelloja saati joutunut pakottaa itseäni unille. Elämä sujahti hyvin luontevasti auringonrytmiin, joka oli aika tasan 12 tuntia valoa ja 12 tuntia pimetyttä, läpi talven.

Nyt kuitenkin elämme monien päätösten jälkeen Helsingissä, ainakin jonkin aikaa ja ainankin tämän syksyn ja tulevan talven. Ja itseni lisäksi myös läheisilleni on hyväksi, että koitan pitää suprakiasmaattisen tumakkeeni niin tasapainossa kuin se näillä maapallon kulmilla mahdollista on.

Lataan siis päivään paljon valoa, vaikka sitä ei ole auringolla tarjota. Väännän himmennettävien lamppujen tehot täpölle ja pehmennän tunnelmaa tarvittaessa sytyttelemällä aamupalapöytään ja työpöydän kulmalle kynttilöitä.

Innoluxin Suomessa tehdyn Rondo-kirkasvalolampun ostin jo vuosia sitten, ja nyt vihdoin olen oppinut ottamaan sen päälle napsauttamisen osaksi aamurutiinejani. Se nököttää työpöytäni kulmilla tuoden auringon lokakuisiin syyspäiviin, kun keskipäivälläkin on välillä niin hämärää, että on pakko pitää muitakin valoja päällä ylipäätään nähdäkseen jotain.

Ja uskokaa pois, kaamoksen keskellä työtä tekevien todellakin kannattaa pitää työvalot kirkkaina, vaikka tekisi mieli hissutella hämärässä. Kauppalehti kertoi vuoden alussa yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta, jossa oli huomattu tunnelmavalaistuksen huonontavan aivokapasiteettia. Tutkimuksessa käytettiin rottia, joiden oppimista ja muistia käsittelevä aivo-osa menetti 30 prosenttia kapasiteetistaan, kun eläimet alistettiin neljän viikon ajaksi hämärään. Kuulemma sama voi olla totta ihmisilläkin, ja yhden koenaisen monivuotinen kaamostutkimukseni tätä puoltaa.

Työpäivän jälkeen alan hissutella, mikäli vain mahdollista. Silloin tahdonkin saada aivojeni surinan hiipuvan hiljalleen kohti yöunia ja kunnon palautumista, joita ilman en totta vie selviä järjissäni enää ainoastakaan pimeästä talvesta. Niinpä alan työpäivän jälkeen sytytellä tunnelmavalaisimia ikkunalaudoille ja pöytien kulmille. Otan pimeyden lempeän syleilyn vastaan – en vain siksi, että en muutakaan voi – vaan koska se myös tuntuu hyvältä.

Ja mikä tärkeintä, pyrin iltaisin tuijottamaan älylaitteiden sinivalon sijaan kohdevalaisimella valaistua kirjaa. Kun sitten valon sammuttaa, ei pimeys tunnukaan äkäiseltä ja mustalta, vaan samettiselta täkiltä, johon vajota.