Mitä jos vain tehtäisiin päiväretkiä tässä ihan lähellä? Näin ehdotti mies, kun eilisiltana lasten mentyä nukkumaan tutkimme hätäpäissämme erinäisiä mahdollisuuksia äkkilähtöön johonkin päin Suomea. Viikonlopun suunnitelmat olivat menneet uusiksi, kun omat Ruisrock-aikomukseni kohtasivat erinäisiä kommervenkkejä ja mies onnistui telomaan nilkkansa sinertäväksi limpuksi.

Eteen tupsahtaneen yllättävän koko perheen yhteisen vapaaviikonlopun kunniaksi emme kuitenkaan lähteneet kaikesta yöaikaiseseta googlauksesta huolimatta Raumalle, Tampereelle, Naantaliin, Hankoon tai edes Porvooseen, vaan teimme kuten mies ehdotti ja jäimme tänne ikiomaan kesäkaupunkiimme Helsinkiin.

Tänään siis pakkasimme päiväretkireppuun edellispäivältä jääneen sosekeiton, ruisleivät, pakkasesta kaivamme kuivakakkupalaset ja termarillisen kahvia. Sujahdimme fillareilla takapihan metsään ja poljimme Vanhankaupunginkoskelle. Sieltä Matinkaaren sillan kupeesta lähtee polku Lammassaareen ja Kuusiluodolle. Paikalle pääsee näppärästi myös useammalla bussilinjalla, kun jää bussista pois Hämeentiellä Annanlantien-pysäkillä.

Me olemme viimeksi käyneet Lammassaaressa joskus esikoisen matkatessa vauvakokoisessa kantorepussa, eli todennäköisesti vuonna 2012. En oikein edes tiedä, miten on mahdollista, että retkien välissä on ehtinyt kulua näin monta vuotta. Olin jotenkin unohtanut koko paikan, kunnes ystäväperheen kanssa tuli tarpeen miettiä retkikohdetta, joka on esteetön. Kavereiden kanssa ei retkelle sitten lopulta ehditty, mutta Lammassaari ja sen vieressä oleva Kuusiluoto jäivät mieleen.

Lammassaareen vie leveä laudoista rakennettu polku, jota pitkin pääsee kevyesti kulkemaan niin lastenrattaiden kuin pyörätuolin kanssa (ja kevyttä liikuntaa kaipaavan telotun nilkan kanssa myös). Ympärillä levittäytyy kosteikko, joka kasvaa valtoimenaan kaksimetristä kaislikkoa. Se on maaginen näky, mutta sitä enemmän säväyksiä keho tuntui saavan tuulisen päivän äänimaisemasta. Kaislat huojuivat ja aaltoilivat tuulen mukana tanssien, ja suhina resonoi kropassa kutkutuksena, joka ylsi sormenpäihin asti.

Tällä kertaa piipahdimme Lammassaaressa vain ohimennen katsellen pieniä kesämajoja sekä saaren kalliolle viime vuosisadan alussa rakennettua Pohjolan Pirttiä, jossa on kuulemma järjestetty lavatansseja 1920-luvulta aina 1960-luvulle. Mielikuvitus heitti heti vuosikymmeniä taaksepäin ja pystyin aistimaan kellohelmojen heilahdukset, puuveneiden kolahdukset saaren laituriin ja riiuulle lähteneiden nuorikkojen jännityksen.

Lammassaaresta jatkoimme matkaa Kuusiluotoon, jonne vievät ohuet pitkospuut. Sinne ei rattailla tai pyörätuolilla pääsisi, ja kuulemma pitkospuut saattavat peittyä veteen etenkin syksyisin meren vedenpinnan ollessa korkealla. Nyt kuitenkin pääsimme pujahtamaan kaislikon läpi kuivin jaloin Kuusiluotoon. Nimestään huolimatta Kuusiluodolla ei kasva kuin yksi jättimäinen pihakuusi ja muuten saaren puut ovat lehtipuita.

Sateiden jäljiltä sammal myötäili pehmeänä kumpparin alla ja luonto tuoksui mehevän huumaavalta. Kallioiden koloihin juurensa upottaneet koivut törröttivät kuolleen keltaisina muistuttaen rutikuivasta alkukesästä. Pilvien lomasta silloin tällöin pilkistelevä aurinko välkehti puiden lomasta ja haavanlehdet helisivät.

Pienen kuurupiilon jälkeen löysimme saaren kolme lammasta, jotka viettävät Kuusiluodolla kesää. Yleensä ne ovat vapaana saarella, mutta liekö syynä sateinen sää, sillä nyt ne olivat aitauksessa vanhan huvilan pihassa. Lapset saivat syöttää lampaille pihlajien lehviä, mistä lampaat palkitsivat antaen mukuloille kuolaisia pusuja.

Rannasta löysimme suojaisen eväspaikan. Nostimme meren tuoman lankun penkiksi kahden kiven väliin ja kaadoimme termarista kaikille höyryävää keittoa. Linnut pyrähtelivät oksalta toiselle yläpuolellamme ja rantakaislikossa molskahti laiskasti kala. Ihan älytöntä, että olimme silti tavallaan ihan keskellä Helsinkiä. Saaren rantaviivaa kulkiessa vastarannan horisontissa näkyi niin Herttoniemi, Kulosaari, Kivinokka, Kalasatama, Hermanni, Toukola kuin Arabianranta.

Siitä tulee jotenkin turvallinen olo. Että siellä me olimme keskellä luontoa vain muutaman muun retkeilijän kanssa, mutta ympärillä levittäytyi Suomen pääkaupunki.

Haglöfsille kiitos minun ja esikoisen uusista ulkoilutakeista. Nyt on lapsella oikeankokoinen ja minulla ehjä takki retkeilyyn.