En taida koskaan oppia hallitsemaan aikaa. En vaikka sitä annetaan meille jokaiselle vuorokauteen ihan se sama määrä. Taas viime kuukausien aikana aika on päässyt yllättämään, mutta positiivisella tavalla.

Olen saanut unirytmin kohdilleen, ja ensimmäistä kertaa seitsemään–kahdeksaan vuoteen nukun tarpeeksi. Se on ihan oma tarinansa, niin paljon elämä on mullistunut ja parantunut kunnon yöunien myötä. Yksi iso juttu on se, että vaikka nukun enemmän, vuorokaudessani tuntuu nyt olevan enemmän tunteja. Tokkuraiseen säätämiseen ei mene niin paljon aikaa.

Saan tehtyä nykyään työni pääasiallisesti päiväaikaan, mikä on tietenkin monen tietoisesti järjestetyn asian summa, mutta kunnon yöunet ovat sen keskiössä. Iltaisin koneella väsykiukkuisena häsläämisen sijaan olen saanut takaisin jokapäiväiseen elämääni kirjat. Paperiset, painetut ja huumaavan tuoksuiset kirjat.

Rakastan niin paljon sitä, että saan iltaisin kömpiä peiton alle ja lukea puoli tuntia, tunnin tai joskus kauemminkin kirjaa. Vedän villaviltin harteille, otan hyvän asennon ja sukellan tarinaan – välillä fiktiiviseen, välillä faktaan. Lukiessa väsy alkaa hiipiä silmiin pehmeänä ja levollisena, ei terävän sätivänä ja kirvelevänä kuten koneen tai puhelimen ääressä. Kun sitten sammutan valon ja kömmin syvemmälle sänkyyn, uni tulee nopeasti. Mutta ei pesäpallolla takaraivoon huitaisten, kuten ennen, vaan hellästi silitellen.

Te olette pyytäneet multa postauksia kirjoista, ja olen ollut sen kanssa tavattoman laiska. Työpöytäni kulmilla on roikkunut luettuja kirjoja, joista tahtoisin kirjoittaa, mutta ajattomia kirjapostauksia on ollut aina helppo siirtää vähän eteenpäin. Lopulta kirjapinon päällä on ollut sellainen määrä pölyä, että en ole enää ihan tarkasti muistanut, mitä kirjoista tahdoinkaan sanoa.

Nyt koitan parantaa tapani, ja tunkea kirjoihin liittyviä tekstejä postauskalenteriin. Jos ei muuta, pieninä vinkkeinä muiden asioiden sivussa, kuten kevätlomareissua suunniteltaessa. Nyt tahdon kertoa kahdesta kirjasta, joiden kirjailijoita yhdistää se, että he molemmat ovat journalisteja ja että heillä molemmilla on blogit. Muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Ostin Chez Héléna -blogiakin kirjoittavan Helena Liikanen-Rengerin kirjan Maman finlandaise, kun huomasin sen marjapuuron värisen kannen Helsingin kirjamessuilla. Kirjassa Helena kertoo suomalais-ranskalaisen perheen sopetumisesta Rivieralle. Keskiössä on suomalaissyntyisen Helenan vanhemmuus, joka ei solahda tuosta noin vain ranskalaiseen tapaan olla mutsi.

Maman finlandaise on herkullinen kurkistus maailmaan, josta itsekin aina vähän haaveilen. Että mitäs jos pakattaisiin kimpsut ja muutettaisiin ihan toiseen maahan, johonkin lämpimään? Arkea erilaiseen maisemaan maalattuna se tietenkin on, olkoon taustana Herttoniemi tai Riviera. Toisaalla home mustaa kodin seinät ja leikkipuistoon lapsille puetaan juhlamekot, kun toisaalla patterit sekoavat talvipakkasten aikaan ja kurahousuralli on loputon. Minä kipuilen äitiyteni kanssa tutussakin kulttuurissa, Helena saa mausteeksi vielä kulttuurin, jossa päiväkodissa tarjotaan kolmen ruokalajin aterioita ja kouluun mennään kolmevuotiaana.

Kirjan myötä tajuan, miten paljon samanhenkiset ja samaa elämäntilannetta elävät kanssamutsit itselleni merkitsevätkään. En oikein halua edes kuvitella, minkälaisia vauvavuodet olisivat olleet itselleni vieraassa maassa ja kulttuurissa, kun alkuun päivän ainut aikuiskontakti on leipäkaupan tiskin takana oleva myyjä. Samalla voin fiilistellä yhdessä Helenan kanssa sitä, miten lopulta kaikki alkaa lutviutua – vaikka aina on vähän ikävä jonnekin – ja miten suuri rikkaus perheelle on voida kasvaa erilaisten kulttuurien ja tapojen keskellä.

Omaa nimeään kantavaa ja suomenruotsalaista blogia kirjoittavan Eva Frantzin Sininen huvila -kirjan sain arvostelukappaleena kustantajalta. Muuten tuskin olisin siihen tarttunutkaan, sillä sen takakansi lupailee dekkaria, joiden ystävä en oikein ole. Mutta Sininen huvila on cozy crimeä, mikä on kuulemma maailmalla kovassa nosteessa oleva lajityyppi. Agatha Christien kirjat ovat lajityypin klassikoita, eli lämminhenkisiä ja kotosia dekkareita, joissa välivallan ja lentelevien suolenpätkien sijaan tilaa annetaan nokkeluudelle ja murhan sijaan keskitytään teon motiiveihin ja ihmismielen kiemuroihin.

Sininen huvila -kirjan päähenkilö on poliisi Anna, joka päätyy tutkimaan supersuosittuun lifestyle-bloggaajaan Beccaan kohdistunutta murhayritystä. Kirjan edetessä selviää, että Beccan täydellisen blogielämän taakse kätkeytyy tarinoita, joita blogin kiiltokuviin ei tallenneta. Selviää myös, että Becca on saanut blogiinsa tukoittain vihakommentteja, joissa osassa hänen henkeään uhataan.

Kirja on käännös ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta, mikä varmasti osittain näkyy dekkarin pieninä kompasteluina sekä tarinaan paikoittain jääneinä löysyyksinä. Yksi lisäeditointikierros kustannustoimittajan kanssa olisi voinut siivota nämä häiritsevyydet, mutta noin muuten nautin kirjasta yllättävän paljon. Monina päivinä ihan odotin, että olisi jo ilta, että pääsisin lukemaan, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu!

Tähän se dekkareiden voima kai perustuukin; jännitys saa ahmimaan kirjaa ja melkein, mutta onneksi vain melkein, unohtamaan sen, että on luvannut itselleen tästä lähin nukkua kunnon yöunet aina kun se vain on mahdollista.