<!– /* Font Definitions */ @font-face {font-family:Cambria; panose-1:2 4 5 3 5 4 6 3 2 4; mso-font-charset:0; mso-generic-font-family:auto; mso-font-pitch:variable; mso-font-signature:3 0 0 0 1 0;} /* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal {mso-style-parent:””; margin-top:0cm; margin-right:0cm; margin-bottom:10.0pt; margin-left:0cm; mso-pagination:widow-orphan; font-size:12.0pt; font-family:”Times New Roman”; mso-ascii-font-family:Cambria; mso-ascii-theme-font:minor-latin; mso-fareast-font-family:Cambria; mso-fareast-theme-font:minor-latin; mso-hansi-font-family:Cambria; mso-hansi-theme-font:minor-latin; mso-bidi-font-family:”Times New Roman”; mso-bidi-theme-font:minor-bidi; mso-fareast-language:EN-US;} @page Section1 {size:595.0pt 842.0pt; margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm; mso-header-margin:35.4pt; mso-footer-margin:35.4pt; mso-paper-source:0;} div.Section1 {page:Section1;}
–>
Päivä päivältä paisuva pötsi on takuuvarma todiste siitä, että vatsassa kasvava tyyppi ei enää kauaa mahdu pesäänsä. Eli pötkylä on synnytettävä. Melkein ihmeekseni en pelkää synnytystä, vaikka melkein kaikki muut vauvan mukana tulevat vastuulliset aikuiselämäjutut saavat melkein hätäkakkimaan housuun. Mutta edessä vääjäämättömänä oleva suoritus kuitenkin tuntemattomuudessaan jännittää.
Koska käytäntöä on hiukan hankala harjoitella, aloin ottaa synnytystä haltuun teoriapuolella. Heti kahden viivan jälkeen syöksyin kirjaston mitä helvettiä minussa tapahtuu -osastolle, ja kirjapinojen ahkerasta vaihtuvuudesta huolimatta sängyn vieressä on kuukausin ajan kohonneet vauvafaktapinot. Itselleni tieto ei lisää tuskaa, vaan olen imenyt herkutellen itseeni myös kaikki lähipiiristä irtoavat synnytystarinat. Mitä tuskaisempaa, verisempää ja paskaisempaa, sitä parempi. Vinksahtanut mieleni on tyynempi, kun tiedän, mikä kaikki voikaan mennä pieleen.
Tällä viikolla pääsimme vihdoin turisteina ihmettelemään paikkaa, jossa Minime toivoaksemme putkahtaa maailmaan. Kaikki muut vanhemmuuteen liittyvät valmennukset ovat tuntuneet lähinnä ahdistavilta, mutta synnytysvalmennusta olin odottanut malttamattomana kuin kesän ensimmäisiä mansikkaövereitä. Valitsimme maagisen tapahtuman näyttämöksi Helsingin Kätilöopiston ”Kättärin” Haikaranpesän, jossa synnytystä lähestytään luonnonmukaisesti ja vauvalähtöisesti. Myös mahdollisuus perhehuoneeseen Minimen saapumisen jälkeen nosti peukkua Haikaranpesän puolesta.
Synnytyssalit näyttivät Haikaranpesässä kolkosta nimityksestään huolimatta melko viihtyisiltä. Kaikissa saleissa on oma vessa ja suihku ja lisäksi yhdessä salissa on iso kiinteä amme. Saatavilla on myös pienempi pumpattava amme. Vaikka salin sänky näytti juuri niin kamalalta piinapenkiltä kuin missä muualla tahansa, salin seinien pilkullinen tapetti pehmensi tunnelmaa. Nuuskintakohteeksi päätyneessä salissa oli synnyttäjien käytettävissä normaalien pelien ja vehkeiden lisäksi ainakin keinutuoli, säkkituoleja, jumppapalloja, cd-soitin, kauratyynyjä, puolapuut, synnytysjakkara ja tuskissaan huutavan mutsin hierontaan tarkoitettuja härpäkkeitä.
Turistikierroksen jälkeen tunsin jopa riehakasta odotusta; mä haluan jo synnyttämään! Homma tulee luultavasti olemaan hirvittävämpää kuin missään kehittelemissäni kuvitelmissa, mutta silti. Onhan se nyt ihan hiton mahtavaa päästä kokemaan jotain, mitä esiäiditkin ovat läpikäyneet vuosituhansien ajan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia tuntemuksia synnytys tuo mukanaan kroppaani ja mieleeni. Löydänkö nykynaisen kehostani alkukantaisia vaistoja, jotka kertovat, miten homma parhaiten etenee?
Synnytyksessä pelkään eniten kontrollin menettämistä, sitä että en tiedä, mitä kehossani tai ympärilläni tapahtuu. Olenkin vannottanut Lähiöjepen toimimaan tiedottajana, jos jostain syystä kätilön ja minun välinen tiedonvälitys takkuaa. Nyt joku viisitoista muksua pyöräyttänyt mutsi voi tietenkin naljailla, että kontrolli menee joka tapauksessa. Itse pyrin kuitenkin välttämään sen miettimällä, miten kuvittelisin synnytyksen etenevän. Nyt taas jok’ikinen mutsi naureskelee tietäväisesti, että hah, mikään synnytyksessä ei koskaan mene niin kuin kuvittelee. Ei varmasti, mutta itselleni luo turvallisuuden tunnetta, että olen valmistautunut koitokseen käymällä sen läpi mielessäni – olkoonkin että lopulta homma menee juuri toisinpäin. Painajaisissani joutuisin synnytykseen ilman valmistautumista ja joutuisin olemaan kiireisen kätilön armoilla ilman, että itselläni olisi hajuakaan, mitä tapahtuu ja miksi.
Kontrollin menettämin estämiseksi pyrin pärjäämään synnärikeikan mahdollisimman luonnonmukaisilla kivunlievityksillä. Joiltakin äideiltä olen saanut synnytysneuvoksi ainoastaan sen, että vaadi heti salin ovien avautuessa epiduraalipuudutusta. Näen sen hyvänä vaihtoehtona siinä mielessä, että vauva voi hyvin, kun mutsikin voi. Ja jos synnytys on kestänyt viisi päivää, äiti saattaa tarvita voimaunensa, jotka epiduraali mahdollistaa.
Itselleni kuitenkin ajatus siitä, että en tunne kroppaani synnytyksen aikana, on yhtä riemukas, kuin jos minut heitettäisiin mereen uimaan alakroppa tunnottomana. Kontrollin menetys toisin sanoen. Puudutusaineet myös kulkevat istukan läpi ja saattavat hidastaa Minimen sydämen sykettä ja huonontaa kohdun ja istukan verenkiertoa, joka taas altistaa vauvan hapenpuutteelle. Mutsin kannalta paskamaista on taas, että epiduraali sitoo synnyttäjän sänkyyn, mikä on kohdallani toinen
no no. Tahdon ehdottomasti olla mahdollisimman paljon irti piuhoista ja vapaa liikkumaan. Haikaranpesässä sikiön sydänääniä seurataan tunnissa 20 minuutin ajan, jos kaikki on hyvin. Saatavilla on onneksi myös johdottomia härveleitä tätä tehtävää varten, mutta ne kuulemma ja valitettavasti ovat vähänväliä rikki. Ja tippa laitetaan vain jos sitä tarvitaan.
|
Ja minä kun luulin, että pömppö mallia raskausviikko 28 on iso. |
Miten sitten aioin homman hoitaa, jos pyrin pyllistämään osalle nykylääketieteen saavutuksista? Ensinnäkin asennoitumalla niin, että kipu kuuluu synnytykseen. Se kertoo siitä, että homma etenee ja mukula tahtoo pullahtaa maailmaan. Pyrin elämään supistusten tahtiin, heittäytymään niihin, sen sijaan että pistäisin koko kropallani vastaan ja jännittämällä vain pahentaisin kipua. Mulla on hullu luotto siihen, että mun keho kyllä tietää, miten homma etenee. Ja kivunkin sumentavat aivot seuraavat perästä. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Toiseksi olen varannut
Aktiivinen synnytys ry:ltä vuokrattavaksi TENS-laitteen, jonka avulla toivon pystyväni hengailemaan kotona mahdollisimman pitkään supistusten käynnistyttyä. Masiina perustuu sähköimpulsseihin, joita ohjataan selkään laitettavien elektrodilappujen kanssa. Sähkötujaukset estävät kipuviestien etenemisen hermoista aivoihin asti. Meininki on täysin vaaratonta mutsille sekä Minimelle.
Pelkkien ennakkosupistusten perusteella olen huomannut, että kipu helpottaa liikkeellä ollessa tai kyykyssä, kun taas makuuasennossa vatsa on pahiten tulessa. Sairaalassa pyrinkin sängyllä tuskissaan kärvistelyn sijaan oleilemaan konttausasennossa takapuoli pystyssä säkkituoleilla ja vatkaamaan lantiota Lähiöjepessä tai puolapuissa roikkuen. Lämmitetyt kauratyynyt helpottavat vatsakipua, joten ei niistä varmaan haittaa ole supistushelvetin läpikäymisessäkään.
Ja hei, hierontaa mutsin komentaessa ja heti! Haikaranpesässä joillakin kätilöillä on myös akupunktiokoulutus, mutta tätä kikkaa en koe itselleni läheiseksi. Sen sijaan, jos heillä on tarjota vinkkejä akupainantapisteistä, ne otetaan riemusta (ja tuskasta) kiljahdellen vastaan.
Pistän paljon kirjaimellisesti likoon myös veteen. En valitettavasti aio ajatella Afrikan janoisia lapsia, kun valelen suihkussa juomakelpoisella vedellä polttojen keskellä kärsivää kroppaani. Toivottavasti Minime ajoittaa tulemisensa niin, että saan käyttööni vesiammeen. Veden kannattelulla on järisyttävän rauhoittava vaikutus, jonka uskoisin toimivan myös synnytyksen tiimellyksessä. Ponnistusvaiheessa en kuitenkaan enää tahdo olla altaassa vaan ihan kuivalla maalla.
Musiikilla voi vaikuttaa fiilikseen, joten miksipä sama kikka ei toimisi myös synnytyksessä. En ole vielä hahmottanut, minkälainen melodia tsemppaa huippusuoritukseen synnytyssalissa, joten onneksi puhelimen Spotify mahdollistaa synnytyssoittolistan laatimisen myös paikan päällä. Saattaa myös olla, että pauhaava musiikki alkaa vituttaa, mutta onpahan ainakin pelit ja vehkeet, jos synnytysdisco tuntuu houkuttelevalta.
Hengitystä en ole tietoisesti harjoitellut sitten vatsan kanssa mahdottomaksi käyneiden pilatestuntien. Mutta toisin kuin jenkkisarjoista voisi ymmärtää, tärkeintä kättäriläisten mielestä hommassa onkin vain se, että ylipäätään muistaa hengittää. Puhinan lisäksi tulen varmasti käyttämään ääntäni myös voimakkaammin, eikä se tule olemaan nättiä kuultavaa se.
Olin miettinyt aquarakkuloiden, vesirakkuloiden käyttöä, mutta viimeistään vierailu Haikaranpesässä sai minut täpinöimään niiden mahdollisuudesta kivunlievittäjänä. Homma menee niin, että kätilö ruiskuttaa pienen määrän steriiliä vettä ihon alle niihin kohtiin, joissa kipu pahiten tuntuu. Pistos tuntuu kuulemma vähän samalta kuin ampiaisenpistos ja kirvelee muutamia sekunteja. Ne lisäävät äidin endorfiinin tuotantoa ja tavallaan saavat kaikki sillä hetkellä muualla kropassa vapaana olevat kipua lievittävät hormonit kulkeutumaan pistosten kohdalle helpottamaan tuskaa. Korviini kantautuneiden kokemusten perusteella aquarakkulat toimivat parhaimmillaan kuin kirnuvoi tuoreen ruisleivän päällä. Vaikutus saattaa kestää parikin tuntia, jonka jälkeen rakkuloita voi laittaa aina uudelleen.
Jos näiden keinojen jälkeen tuntuu siltä, että kehon sahaaminen keskeltä kahtia on liikaa kestettäväksi, voisin miettiä pienen ilokaasuhömpsyn ottamista. Ilokaasun tuoma pöhnätaivas on lyhytaikainen ja kaasu poistuu hengittäjän ja vauvan elimistöstä heti, kun mutsi vetää keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Se on tärkeää, sillä vaikka pikkuhuppelit silloin tällöin ovatkin poikaa, en tahdo synnyttäessäni olla tillintallin. Olen tosin kuullut kauhutarinoita liikaa ilokaasua napanneista synnyttäjistä, jotka ovat kokeneet ruumiista irtautumisia ja valoa pimeän tunnelin päässä. Että toivottavasti vain Lähiöjeppe tarvitsee kaasullista iloa koettelemuksesta selvitäkseen.
|
Talk to the hand, mä synnytän nyt. |
Kun varsinaiseen ponnistusvaiheeseen lopulta päästään, toivon könöttäväni synnytysjakkaralla. Silloin painovoima auttaa hommassa ja pallopään pukertaminen tuntuu siinä asennossa kaikista parhaalta ratkaisulta. Toinen vaihtoehto on myös nelinkontin ja tyynykasaan nojaten. Ihan mitä tahansa muuta kuitenkin kuin selällään röhnöttäen. Se asento tuntuu hankalalta ja tuskaiselta jo nyt, entäs jos silloin vielä pitäisi punnata itsestään nelikiloista lähetystä.
Episiotomiaa, eli välilihan leikkausta ei käsittääkseni onneksi enää tehdä juuri missään Suomen synnytyssairaaloista normitoimenpiteenä. On todettu, että pienet repeämät hoituvat paremmin kuin leikkaushaava. Ja onhan ihan mahdollista, että paikat venyvät sen verran, että mitään repeämiä ei edes tule. Kättärillä väliliha nirhaistaan ilman vaihtoehtoja vain, jos vauvan saamiseksi ulos tarvitaan imukuppia. Mä toivottavasti saan ja jaksan pakerrettua Minimen ulos ilman ylimääräistä vetovoimaa.
Ai niin, pakertamisesta puheen ollen. Vaikka lääkkeistä pyrin muuten kieltäytymään, sen peräruiskeen voin mielelläni ottaa, jos kroppa ei ole hoitanut tyhjennystä omatoimisesti jo aikaisemmin. Mutsilandian ulkopuolisille tiedoksi: synnytyksen aikana vauvan lisäksi maailmaan lävähtää yleensä myös paskaa. Ei lasta ilman paskaa katsokaas. Mä olen kuitenkin sen verran hienoperse, että mieluummin hoitaisin homman alta pois jo ennen ponnistusvaihetta.
Mä tiedän, että synnytyksen kulku on maraton, mutta ei silti mikään kilpailu. Täytyy silti myöntää, että tulen olemaan pettynyt, jos en toimikaan kuin suunnitelmieni teräsmutsi. Paniikki iskee, jos en jostain syystä pääsekään Haikaranpesään. Sinne pääsee vain, jos raskaus sujuu normaalisti, joten turhan aikaisin kiusakseni tulleet supistukset voivat olla paha enne. Haikaranpesän ovet kun kiskaistaan nenän edestä kiinni, jos synnytys käynnistyy ennen raskausviikkoa 37. Eli ainakin kolme viikkoa pitäisi vielä istua jalat ristissä.
Täysin vituiksi homma menee, jos joudun sektioon, pahiten homma kusee jos edessä on hätäsektio. Tahdon kokea synnytyksen, kun nyt kerran tähän tilanteeseen on jouduttu. Uskon naisen eläimellisiin vaistoihin, jotka ottavat alateitse synnyttäneen mutsin valtaansa. Vähän samalla tavalla kuin eläimet osaavat nuolla pentueensa puhtaiksi ilman, että temppua on heille opetettu. Rintamaidon nousuunkin alateitse synnyttäminen vaikuttaa positiivisesti.
Luultavasti synnytys tulee kuitenkin menemään ihan toisin kuin kuvittelin ja kiljun epiduraalia jo taksissa matkalla sairaalaan. Kommenttiosiossa kaikki ovat vapaita ennustamaan, miten Lähiömutsin käy tai jakamaan omia kauhukokemuksiaan. Parhaalle vastaajalle palkintona pala istukkaa.
Pari lasta alateitse päkertänyt vanha nauta neuvoo: ”Älä mieti ja suunnittele liikaa (parempi kun et ollenkaan), ei ne esiäiditkään miettineet.” Ja vakuudeksi: hyvin se sujuu. 🙂
Ajattelin ihan samalla tavalla esikoista odottaessani ja se toimi hienosti! Anoppi totesi huvittuneena, että jos synnyttämistä voi oppia kirjoista, olen siinä varmasti loistava. Tieto ei todellakaan lisännyt tuskaa vaan halusin tajuta, mistä synnytyssalissa puhutaan, vaikka tapahtuisi jotain odottamatonta.
Kivunlievityksessäkin olin kanssasi samoilla linjoilla. No, meille kävi sitten niin, että ensimmäinen synnärireissu loppui lyhyeen, kun edistystä ei kuulemma tapahtunut. Tunteja myöhemmin matkalla takaisin sairaalaan ajattelin, että hittoon epiduraalit ja puudutus suoraan aivoihin, kiitos!
Oltiinkin niin pitkällä, että puudutus jäi haaveeksi. Ilokaasumaski oli rakkain ystäväni, hänestä en olisi ponnistusta varten halunnut luopua. Koko homma tuntui ihan hirveältä, mutta fiilikset eivät silti olleet missään vaiheessa epätoivoiset. Päinvastoin, olin sisukas ja voimaantunut, jälkeenpäin toki aika järkyttynyt.
Yllätyksiä tuli – oma epiduraalitakinkääntöni niistä ensimmäisenä. Ehkä siksi oli helpompi suhtautua seuraaviin, minusta riippumattomiin muutoksiin suunnitelmissa. Supistukset kaikkosivat jakkaralla ja jouduin sydänäänien notkahdettua selälleni sänkyyn, jolloin minut myös kytkettiin ei-toivottuun oksitosiinitippaan. Ponnistuksen jatkuessa alkoi tulla jo kiire, joten pieni episiotomiakin tehtiin. Ei se mitään.
Toisen suunnittelin synnyttäväni samalla reseptillä, mutta suuremmalla itsevarmuudella. Synnytys alkoikin 7 viikkoa etuajassa ja synnytystä hidastaakseni jouduin kärvistelemään paikallani sängyssä. Painoeroa esikoiseen oli miltei kilo, ihan yhtä kamalalta tuntui.
Eka syntyi Haikaranpesässä, toinen Naistenklinikalla ja häntä hoidettiin Lastenklinikalla ja Kättärillä kolmisen viikkoa. Henkilökunta oli joka puolella ihanaa ja hoito laadukasta. Erityisesti Kättärin kätilöillä ja sairaanhoitajilla on paikka sydämessäni aina.
Apuvälinevinkkinä jumppapallo – sen päällä on mukava pomppia tai roikkua lantiota keinutellen. Me ostimme sellaisen matkalla kotiin sairaalasta silloin, kun muut eivät uskoneet, että vauvani syntyy, vaikka minä kyllä tiesin.
Tsemppiä naapurilähiön mutsilta!
Heh, sattumusten summaa 😀 Kirjoitin itsekkin juuri aiheesta ja meillä oli kanssa Haikaranpesässä tutustuminen tällä viikolla 🙂
Aika samoilla linjoilla olen kanssasi, ainoastaan ajatus aquarakkuloista puistattaa neulakammoista. Yritin vähän vilkuilla,e ttä oliko siellä minkälaiset äänentoisto vermeet siellä synnytyssalissa, mutta omaan silmään pisti ainoastaan se perinteinen cd-soitin. Onneksi itsellä valittu synnytysmusaakki on vielä vanhanaikaisesti cd:llä tallessa 🙂
Oletko muuten (veikkaan, että varmasti olet) törmännyt siihen, että jos haluaisi yrittää lääkkeetöntä synnytystä, niin jostain kumman syystä tätä toivetta täytyy selittää ihmisille? Omalla kohdalla ainoastaan täys itu-hippipuolisko kavereistani ja epiduraaliin itse turvautunut äitini ymmärtävät jos toivon, ettei minun tarvitse heti synnärille päästyäni ottaa pilleriä poskeen ja piikkiä pakaraan. Kaikki muut tuntuvat vain naureskelevan hyvän tahtoisesti, että ”odotappa vaan”. Varsinkin viimeisinä kuukausina olen itse alkanut kokea tällaisen asennoitumisen hieman loukkaavana.
Toivottavasti menee synnytys (ennen kaikkea) niin, että jää itselle hyvä mieli ja lämpimät muistot! 🙂
Ehdotan, että ihan ensi töiksesi laitat Lähiöjepen käsiraudoilla kiinni vaikkapa sängynpäätyyn. Sitten annat hänelle sopivin väliajoin ilokaasutujauksia ja rauhoittelet häntä silittelemällä päätä. Entisaikojen luolamiehetkin olivat raakoja metsästäjiä, mutta oman vaimon veren näkeminen sai heidät lähtemään peloissaan lipettiin.
Mukavaa lukea hyvin samankaltaisista suunnitelmista kuin itselläni! Haikaraanpesään ollaan (toivottavasti) menossa tammikuun aikana, sulkuja on vaan kuulemma usein eli tupa täynnä ja käännyttävät muualle. Haikaranpesä oli hyvä paikka ensimmäisen kanssa, päästiin suunnitellun sektion jälkeenkin sinne, nyt siis aikeissa myös synnytyssaliin tutustuminen. Kiinnostavaa nähdä miten synnytyssuunnitelmien kanssa käy!
Tsemppiä vaan! Kunhan muistat olla masentumatta, jos kaikki ei menekään noin – tärkeintä on terve vauva ja äiti.
Itse kuvittelin, etten ehkä halua epiduraalia, mutta käynnistetty synnytys – jossa mukelon sydänääniä monitoroitiin koko ajan, mutsinsa liikkumavapautta rajoittaen – johtivat siihen, että jo kuuden tunnin jälkeen puudutus tuntui parhaalta idealta ikinä. Ja olikin, sain hetken levättyä. Lepo tuli tarpeeseen, ja toukka autettiin silti ulos imukupin ja episiotomian avulla (ei sillä jaksamisen kanssa ollut tosin mitään tekemistä). Vauva lähti siitä sitten S
suoraan Lastenklinikan teholle – olikin kiva, että oltiin Naikkarilla.
Mutta hyvä siitä silti tuli ja niin tuli mustakin, ja imetyskin käynnistyi mainiosti. Ja jälkikäteen olin vain onnellinen pätevistä kätilöistä ja lekureista.
Mä pelkään tällä hetkellä epiduraalia enemmän kuin synnytystä (ensimmäisen olen kokenut, jälkimmäistä en), ja odotan kyllä innolla, muuttuuko mieli sitten jos/kun tosipaikka koittaa. Aika raastavat kivut saa kyllä olla, ja pirun monta hoitsua pitämässä kiinni kun piikki lähestyy (viimeksi tarvittiin esilääkityksestä huolimatta neljä käsiparia pitelemään mut pöydällä).
Tsemppiä, kyllä se siitä. Tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän suunnitellusti… 🙂
Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta 🙂
Mulla oli aika samanlainen. Ei toteutunut.
Et ehkä voisit vielä hankkia selllaisen kirjan, jossa kerrotaan kuinka pettymys kestetään, kun plan a, b ja c kusevat. Mulle ainakin oli aika raskasta myöntää, etten olisi saanut lasta itse ulos.
Perhehuone on muuten parhautta 🙂 Meillä meni viikko perhehuoneessa, kun mutsi oli vähän riekaleina, ja uskon vakaasti et tuon kolmisin vietetyn viikon ansiosta olemme onnistuneet aika hyvin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa.
Ihanaa loppuraskautta!
Suvi
Just noin! Hienoa!
Oikeastikin, ihan kaiken muun voi lapsen kanssa ottaa uusiksi lukuisia kertoja, kokeilla ja harjoitella, paitsi synnytystä. Se on ainutlaatuinen kokemus jota ei voi suunnitella, mutta ehdottomasti kannattaa.
Kaksi tärkeää asiaa:
Kirjoita toiveesi, pienetkin, ylös.
Anna kopio tukihenkilöllesi ja käy se tarkkaan läpi.
Se kontrolli katoaa synnytyksen aikana, niin sen kuuluukin tehdä. Silloin on tukihenkilösi käsissä katsoa, että homma tehdään toiveidesi mukaan.
Ihanaa synnytystä!
Minna
Minulle neuvottiin, että pysy mahdollisimman kauan liikkessä. Se vain oli kaikista pahimmalta tuntuva vaihtoehto, joten olin lähinnä sängyllä. Kontallaan oleminen oli pitemmän päälle yllättävän raskasta jaloille, joten välillä piti kääntyä kyljelleen tai selälleen.
Mua ei olis voinu vähempää kiinnostaa musiikki, joten ei haitannut vaikken ollut sellaista mukaan varannut. Sen sijaan miehellä oli kirja, jota lukemalla mies pystyi vähän rauhoittumaan suvantovaiheiden aikana 🙂 Se myös harhautti miehen niin, ettei tsempannu rasittavasti: kerran piti sanoa että kulta pidä vain kädestä kiinni, älä puhu mitään 😀 (yllättävän rakentavasti onnistuin ilmaisemaan asian, olen siitä ylpeä)
Piikkikammoisena ajattelin, että epiduraalia en ole vailla ensimmäisenä saliin saapuessani. En ollutkaan, mutta siinä vaiheessa kun salissa oltiin kuudetta tuntia ja ilokaasumaski oli turha kapistus (ei muuten mennyt pää ollenkaan sekaisin – onneksi) ja tajunnan rajamailta kuulin kun mies sanoi kätilölle että nyt sattuu tosi paljon, kätilö ehdotti epiduraalia. Sanoin kyllä. Ei muuten hidastanut piikkikammo yhtään, vaikka olen lukuisia kertoja pyörtynyt esim. hemoglobiinia otettaessa. Oksitosiiniakin jouduttiin vähän antamaan vauhditukseen.
Eräs vanhempi kolme lasta synnyttänyt nainen sanoi, että on vähän voimien tuhlausta huutaa synnytyksessä kauheasti, kun sen saman voiman voisi käyttää ponnistamiseen. Ihmiset kokevat varmasti kipua eri tavoin, ja ilmaisevat sitä eri tavoin. Itse en huutanut ollenkaan, pakersin vain keskittyneenä ja yritin muistaa ylipäänsä hengittää.
Terve vauva syntyi, enkä tarvinnut yhtään tikkiä.
Kun raskausaikana eräässä naisseurueessa muut kertoivat synnytys(kauhu)kokemuksiaan, joku sanoi että nyt varmaan kuuntelet aivan kauhulla että tuollaistakin voi tapahtua. Sanoin vain, että ei se kaikki voi yhdelle ihmiselle tapahtua. Pidin sitä lohduttavana ajatuksena. Kamalia voi tapahtua tai olla tapahtumatta, mutta kaikki kauhutarinat eivät vain voi tapahtua yhtä aikaa.
Ja kyllä: naisesta löytyy aika tavalla voimaa.
Heh, meillä kakkonen syntyi (vahingossa) kotiin.. onneksi olin lukenut aktiivisesta synnytyksestä, niin kestin tuskat ilman läätetieteen tuomia helpotuksia. Mies joutu kätilöksi 🙂
Tuuthan pian kertomaan,että miten teillä meni!
Minä ajattelin synnyttää kaikkien mahdollisten troppien avulla, mutta toisin kävi. VAuva päätti tulla maailmaan niinvauhdilla, että hyvä kun saliin asti ehdittiin. Selvisin hengissä, eikä tuloskaan ollut hullumpi. 🙂
Heippa!
Ihan kuin omia ajatuksia olisin lukenut! mutta..
kaikki ei mene niin kuin strömsössä..
synnytin esikoiseni 1,5 viikkoa sitten haikaranpesässä. amme ei tullut kuuloonkaan, sillä veden menosta oli minulla jo vuorokausi synnytyksen käynnistyessä, eli se siitä.. aqua-rakkuloita tai akupunktiota ei tarjottu vaikka olin niitä erikseen toivonut, eli se siitä.. ainoostaan ilokaasua ja epiduraalia tarjottiin. syynä oli se että kahdella kätilöllä oli kolme synnytystä samaan aikaan, eli kannttaa ottaa myös huomioon se etteivät he todellakaan ehdi tuollaisessa tilanteessa tökkimään joillain neuloilla..
MUTTA: ilokaasu oli mahtava juttu mulle ja epiduraali vielä mahtavampi! ei kannata uskoa kaikkea paskaa mitä epiduraalista sanotaan. mulla esim ei vaikuttanut luonnilliseen ponnistustarpeeseen muuten kuin voimistavasti! ja siinä vaiheessa kun oli valvonut yli 2 vuorokautta putkeen oli ilokaasun tuoma hetkellinen apu ihanaa.
Ajattelin itse myös synnyttäväni jakkaralla, mutta päädyin tavalliseen sänkysynnytykseen, koska ei vaan siinä vaiheessa jaksa tollaseen kiinnittää huomiota. kokonaisuudessaan olin hereillä noin 50 tuntia ja synnytys kesti 17 tuntia, joten en jaksanut paljookaan välittää ennakkoon tehdyistä suunnitelmista. kivut nimittäin ainakin minut yllätti.
kätilöt olivat ihania, vaikkakin heillä oli todella kiire! ponnistusvaihe kesti vain vajaa puolituntia ja selvisin parailla tikillä. nekin sen takia että muksu tuli maailmaan käsiposkella ja napanuora kaksi kertaa kaulan ympärillä..
mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois!!! kun sen käärön saa rinnalle, ei voisi paskaakaan kiinostaa se tuliko vauva ulos lääkkeellisen vai ns.luomu kivunlievitysten avulla, kunhan tuli! <3
tsemppiä!
Itselläni on kovat toiveet synnytyslaulun helpottavasta voimasta supistuksia vastaanottaessa. Kannattaa perehtyä asiaan! En vielä omakohtaisesti voi sanoa auttaako, kun vasta maaliskuussa ”pääsen” testaamaan, mutta olen kuullut pelkkää hyvää.
Samalta kuulosti omatkin toiveet viime toukokuussa… Loppujen lopuksi kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan noin. Tens-laitteen kanssa jaksoin olla pitkään kotona ja sairaalaan mennessä olinkin jo 5cm auki. Kätilöopistolla oli sulku, joten jouduimmekin Naistenklinikalle.
Siellä otin kuitenkin epiduraalin kun en uskonut jaksavani loppuun asti ilman sitä. Minäkin pelkäsin, että se sitoo sänkyyn mutta kätilö antoi luvan kävellä. Niissä kivuissa vaan mielummin pysyin sängyssä 🙂
En tuntenut menettäneeni kontrollia missään vaiheessa ja epiduraali oli minun tapauksessa hyvä vaihtoehto. Sain lääkettä vain yhden annoksen ja voin kertoa että ei siinä kroppa tunnottomaksi pääse kun lapsi puskee ulos 🙂
Haikaranpesässä oli parasta perhehuone ja oma rauha mutta kuitenkin apu lähellä. Ihmettelin kyllä silloin jo kätilökeskustelussa kun kysyttiin, että minkälaisen synnytyksen haluan kokea. Sanoin vain, että itse säilyn hengissä ja samoin vauva. Ajatus hätäsektiosta kyllä kammotti. Aguarakkulat toimivat minulla lähinnä ajanvietteenä mutta kipua eivät vieneet minnekään. Olipahan jotain tekemistä. Ilokaasusta kipu ei myöskään lähtenyt vaan tuli perskänninen olo. Epiduraali ei myöskään vienyt kipua eli en sitten tiedä oliko ajoitus väärä. Jakkaralla ponnistin sitten sellaisen 57 minuuttia.
Kannattaa varautua siihen, että olette aika kaksistaan siellä salissa, jos osastolla on kovin täyttä. Kätilöt käyvät kääntymässä eli jos jotain tarvitsee tai haluaa niin pitää ponnekkaasti muistaa ilmoitttaa. Kaikista tärkeintä on olla armollinen itsellesi.
Yksi tuttu palkkasi itselleen doulan, joka antoi synnyttäjälle olikosenyt vyöhyketerapiaa tai vastaavaa, mikä kuulostaa ihanalta. Ei tarvinnut kivun lievitystä. Sitä vois ehkä ottaa jo ennen synnytystä: mulla ainakin menkkakivut väheni, kun kävin säännöllisesti vyöhyketerapiassa. Ja mitä tulee repeämisriskiin, niin ehkä ihoa voisi venytellä päivittäin jo etukäteen, jotta se tottuis joustamaan. Tota ei varmaan kyllä itse ylety raskaana tekemään =D.
Olen samaa mieltä kuin Liina tuolla aikaisemmin eli tärkeintä on terve vauva ja äiti. Itselläni oli myös samanlaisia toiveita synnytyksen suhteen kuin sulla. Oltiin menossa Haikaranpesään ja käyty valmennukset ja synnytyslauluharjoitukset Kättärillä. Synnytyssuunnitelma oli lyhyt, koska ajattelin että en halua suunnitella sitä liian tarkkaan. Haikaranpesän kätilö kertoi kauhuissaan kuinka joskus sinne tulee synnyttäjiä 5 sivuinen käsikirjoitus kourassa jossa on jopa laadittu mitä kätiö voi sanoa tulevalle äidille.
Synnytyksestä ei tosiaan tiedä miten se etenee. Ehkä voi hieman arvella tulevaa jos tietää miten esim. oman äidin tai sisaren synnytys on edennyt..voi olla että oma synnytys voi olla samankaltainen (esim. pitkä tai nopea) tai sitten ei.
Itselläni ainakin taisi olla noi perintötekijät messissä synnytykessä sillä sen verran pitkäksi se venyi. Äitini oli synnyttänyt mua kaksi vuorokautta ja siskoni kaikki kolme synnytystä ovat olleet tooooodella pitkiä.
Niin, Haikaranpesään ei päästy, koska vauva päätti tulla maailmaan vasta 15 päivää yli lasketun ajan. Eli synnytys käynnistettiin, ensi mekaanisesti ja sitten mut laitettiinkin kaikenmaailman piuhoihin kiinni ja oksitosiinitippaa tuli lopulta niin että se oli täysillä. Olin kättärillä 38 tuntia (joista 30 synnytyshuoneessa) ennen kuin vauva saatiin savustettua ulos. tai oikeastaan se meni siis vituiksi kuten sanoit ja vauva syntyi kiireellisellä sektiolla.
Supistuksia tuli koko tuon 30 tunnin aikana ja aika rajuina. Kroppani ei vaan jotenkin toiminut ja aukesin vain 5 cm. Mulla oli koko ajan käytössä vuokraamani TENS ja se oli huippuhyvä! Pärjäsin suppareiden kanssa vuorokauden pelkästään sähköiskujen avulla, sitten kivut menivätkin aivan mahdottomiksi ja otin epiduraalin. Tässä vaiheessa se oli helpotus ja pystyin lepäämään. Olin ajatellut että epiduraalin aikana rentoudun ja kohdunkaula avautuu (kuten siskollani oli käynyt). Mulla kävikin sitten toisin eli synnytys pysähtyi. Sitten olikin jo tulehdusarvot niin korkealla (lapsiveden menosta jo yli vuorokausi) joten lääkäri teki päätöksen sektiosta. Itkin kun sain kuulla tämän. Olin niin asennoitunut synnyttämään lapseni alakautta ja omilla lihaksilla ulos maailmaan. Onneksi lapsella oli kuitenkin kaikki hyvin ja ihana pieni poika syntyi terveenä maailmaan!
Melkein heti sektion jälkeen haaveilin siitä, että olisin pian taas synnyttämässä uutta vauvaa. Luulen, että se johtui juuri siitä, että olisin halunnut ns. korjata synnytyskokemukseni ja saada synnyttää alakautta hieman luonnonmukaisemmin. Ehkä vielä joskus pystyn siihen 🙂 Kelasin synnytystä tosi kauan (niinkuin varmasti jokainen) ja olen nyt onnellinen että kaikki meni hyvin ja vauva syntyi terveenä maailmaan. Jos sektiota ei olisi tehty olisi lapseni voinut vammautua hapenpuutteesta.
Sektiossa menettää varmasti jotain mitä alakautta synnyttäneet kokevat. Esim. se, etten saanut lastani heti syliini kuin minuutiksi, oli jälkikäteen ajateltuna surullista. Makasin heräämössä ihan tokkurassa, ja muistan, että vauva oli ajatuksissa jossain taka-alalla, kun keskityin vaan kipuihin ja janoon.
Tsemppiä sulle ja muista syntymätavalla ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi mitään väliä, tärkeintä että sinä ja vauva voitte koitoksen jälkeen hyvin!
Mahtavia ajatuksia, kertomuksia ja neuvoja. Eikä yhtään näsäviisastelua kokemattomalle, ohhoh! Nyt tosin ollaan siirrytty synnyttäneiden naisten salaperäiseen maailmaan – palailen siis kommenteihin jahka saan kirjoitettua avautumiseni synnytyksestä.
Mun etukäteisajatukset kuulosti tosi samoilta kuin sun, ja tosi hyvin synnytys sitten menikin. Itsekin sain törmätä etukäteen näihin ”kuules tyttö”-asenteisiin, mutta en kokenut synnytyskipua missään vaiheessa hirvittäväksi. Juuri ennen epiduraalia tuli tosi kovia supistuksia, mutta niissäkin oli pahinta se, että tulivat niin päällekkäin ilman taukoa, ei se itse kipu. Ja mullakin epiduraali vei kivun terän pois, mutta ei ponnistustarvetta (tai ponnistusrefleksiä).
Minusta ei olisi kokemaan, että ihansama miten synnytys meni, kunhan lapsi on kunnossa. Halusin itsekin olla kunnossa!!
Ja kiitos blogista. Tykkään sun käyttämästä kielestä ja sun ajatuksista muutenkin.
Kiva kun ”eksyin” tänne sinun blogiin. Oli mielenkiintoista lukea sinun synnytyskertomus. 🙂 Yllä olevia kommenttejakin oli kiva lukea.
Niistä tulikin mieleen… Toki on tärkeää, että vauva ja äiti voi synnytyksen jälkeen hyvin. Silti ei voi vähätellä synnytyskokemuksen merkitystä! Se miten synnytys on mennyt ja mitä sen aikana on tapahtunut, kulkee meidän naisten mielessä ja kehossa lopun elämän ja se vaikuttaa myös tulevien sukupolvien synnytyksiin! Siksi on ihanaa huomata kuinka yhä useampi nainen haluaa etsiä oman tapansa olla raskaana ja synnyttää ja tekee voitavansa sen eteen! 🙂
Kaikkea hyvää perheellesi!
Ihana kuulla, että synnytys meni sullakin hyvin. Nyt sitä vasta tajuaa, miten suuri merkitys onnistuneella synnytyskokemuksella on. Mä luulen, että ainkain mulla paska ja hirvittävä kokemus olisi myös vaikeuttanut kiinnittymmistä vauvaan. Että joo todellakin, pitää pyrkiä siihen, että mutsinkin on pukerruksen jälkeen kunnossa.
Kiva kun eksyit! Synnytyskokemuksella on todellakin merkitystä, nyt vasta tajuan, miten paljon. Saan olla niin kiitollinen, että kohdalleni sattui upea kätilö, joka teki hommasta niin ”miellyttävää” kuin se siinä takapuoli paljaana hemmetillisissä kivuissa vaan voi olla.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Pitää sanoa, että kun synnytti ekaa kertaa (ja tokaa en haluaisi!), niin ei ollut kyllä synnytyksen suhteen mitään pelkoja. Ajattelin vaan, että kaikki menee hyvin. Ja kaikkihan siis meni hyvin ja olisin mielelläni lähtenyt vaikka heti samana päivänä kotiin, mutta kyllä minua jäi se karmea supistustuska kummittelemaan takaraivoon, että ”ei enää koskaan”, mutta saapa nähä. Neiti 9kk ja ei tee mieli toista, vaikka ihanin ja rakkain onkin.
-Minna
Toivottavasti menee synnytys (ennen kaikkea) niin, että jää itselle hyvä mieli ja lämpimät muistot! 🙂
Harmi kun ei mennyt. 🙁 Luomusynnytysten aikaan äitejä ja lapsia kuoli vielä paljon enemmän. Nyt nämä tapaukset päätyvät oikeuteen ja iltapäivälehtien palstoille, vaikka vaikka varmasti hoitohenkilökunta haluaa auttaa jokaista synnyttävää äitiä parhaansa mukaan.
Tämä postaus sai minut muistelemaan omaa synnytystäni. Minullekin tuo selällään oleminen oli ihan vihoviiminen juttu. Paljoa en itse synnytyksestä muista, sillä olin aika horteessa, mutta sen muistan kun pahimpien supistusten aikaan kätilö yhtäkkiä päätti että lapsi ei nyt tule tässä asennossa ja väkisin käänsi minut selälleen kun itse en kivultani kyennyt liikkumaan (enkä halunnut). Lopulta lapsi tuli imukupilla avustettuna ja ilmeisesti ongelmana oli niin lyhyt napanuora että se veti tytön aina takaisin, mutta tuossa kohtaa jäi mieleen se että minua heitellään kuin kinkkua lihatiskillä. Toivottavasti toisella kierroksella saisin synnyttää jossain itselleni hyvässä asennossa enkä kätilölle hyvässä asennossa. Kai heidän oli toimittava näin, mutta minulle jäi siitä tosi paha maku.