Huh, miten asiallinen kirjoitus! Kiitos tästä 🙂

Anteeksi, äskeinen oli hieman epäselvästi ilmaistu. Pointti oli siis siinä, että paineet ovat aivan älyttömän kovat itselläni ainakin olleet siitä että kukaan ei vain ajattele että olen nolo ja mammautunut. Mutta nyt puit asian niin hienosti sanoiksi, etten enää pelkää ”hurahtamista”. Voi kunpa olisin tajunnut asian jo aikaisemmin (esim. ennen kuin lopetin imetyksen). Mutta ehkä koskaan ei ole liian myöhäistä tajuta että äitiydestä ja kaikesta lapseen liittyvästä saa nauttia! 🙂

Hieno hattu Minimellä! Mikä merkki?

Ihan saatanan hyvin sanottu, kiitos ja anteeksi. Tekisi mieleni näyttää tekstisi parille lapsettomalle kaverille, mutta ehkä hillitsen mieleni.

Minua on aina häirinnyt lapsen saantiin liittyvät ”minähän en sitten muutu” -ajatukset, koska jokainen täyspäinenhän tajuaa, että aika pirun moni asia muuttuu. Varsinkin vauvavuoden ajaksi. Vaikka miten seurasin esim. omaa alaani, luin muotilehtiä, kirjoja, seurasin blogeja niin sen lapsen myötä se oma kiinnostus lähti leviämään alueille josta en aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Kestovaippailua voisi kai kutsua hurahtamiseksi. Me kutsuttiin sitä miehen kanssa käteväksi tavaksi vaipattaa lapsi. Samoin minua kummasti kiinnosti vanhan pyöräilyharrastuksen ohella kasvattaa kiinnostusta perhepyöräilyn suuntaan. Kai sitä voi kutsua hurahtamiseksi, mutta kyllä niitä hurahtajia löytyy muualtakin kuin äideistä. Jokainen koiranomaistaja taitaa upota siihen oman eläimen kehitykseen. Ja itseasiassa pelottavan moni älypuhelimen tai tablettitietokoneen omistajakin hurahtaa siihen omaan elektroniseen vempaimeensa. Jos ihmiset eivät hurahtaisi niin elämä olisi aika tylsää. Sehän on parasta, että ihmiset löytävät itselleen intohimoja, liittyivät ne sitten lasten vaipatukseen tai vaikka perhokalastukseen.

Naulan kantaan. Ja juuri se, että
A) se hurahtaminen on ohimenevä ilmiö, tottahan ihmiset hurahtaa uusiin mahtaviin juttuihin elämässään – opiskeluun, työhön, rakkauteen, harrastukseen
B) jos on jo aiemmin ollut kiinnostunut asioista (toivottavasti on!), niin tottakai kiinnostuu myös niistä lapseen liittyvistä.

Se on sitten eri juttu, jos lapsen elämästä tulee oman elämän sisältö seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, silloin ollaan aika mustassa aukossa.

Aamen. Mitäpä tähän muuta enää sanoisi. Komppaan 100 %.

Kiitti kiitti ja ole hyvä!

Kiitos kiitos, kiva palaute lämmittää mieltä (ja näppäimistöä uuteen nousuun taas ehkä huomenna)!

Hyvin sanottu!

Minä en oikein loksahda mihinkään ryhmään vauvani kanssa. En ole hurahtanut lapsen pukemiseen/varusteluun/shoppaamiseen koska se ei ole ollut intohimona ennenkään. En myöskään voi sanoa olevani kuuli shampanjalounailla käyvä tyyppi, jolle äitiys on vain elämän sivujuonne. Kai mun on sanottava itseäni ihan normaaliksi tavisäidiksi. Äitiys on suurin osa mun elämää, mutta en oikeastaan pidä siitä hirveästi meteliä. Kuten en siitäkään mitä teen ilman vauvaa. Teen tosi paljon asioita perheenä ja kaksin lapsen kanssa (koska mies on paljon töissä älyttömiin aikoihin) mutta pääsen kyllä halutessani ystävien kanssa teatteriin, ulos syömään jne.

Milloin huomataan tämä äitiporukka? Joka käyttää sekä kestovaippoja että kertisvaippoja? Jonka mukula saa sekä soseita syötettynä että saa itse syödä omin kätösin? Jolla on kyllä kantoreppu ja ehkä kantoliinakin, muttei varsinaisesti -reppuile tai -liinaile. Jonka vauvalla on ihan tavalliset vaatteet eikä juurikaan kalliita uniikkeja uutuuskuoseja. Äidilläkin on ihan tavalliset Gore Tex -kengät eikä Soreleita. Joka nukkuu vauvan kanssa samassa sängyssä ihan vaan siksi, koska se on helpompaa, eikä siksi että se on kiintymyssuhdevanhemmuutta (vai mikä se hieno nimike olikaan). Joka on oman osuutensa vanhempainvapaalla ja sen jälkeen isä on hetken hoitovapaalla. Toisaalta osaan ehkä vastata tähän itse: tästä ei pidetä meteliä koska se ei ole juurikaan kiinnostavaa. Ääripäät on! 🙂

mä en jaksa edes tarttua tuohon kirjaan, koska se aihe on todellakin niin kulunut ja vaikka tää Silfversberg kirjottaakin muuten hyviä juttuja, se että sen henkilökohtainen vauhkoaminen on nyt tuttu niin monesta aikakauslehdestä ettei mua enää kiinnosta lukea samaa kirjastakin. Vähän sellanen fiilis vaan, et miten joku jaksaa hurahtaa äitiydestään tai toisten äitiydestä niin, et kirjottaa siitä kirjan. En mä vaan jaksais.

Niin, on muuten varmaan perää tuossa, että jos kymmenen vuotta sitten äitiydestä kerrottiin vain pumpulina, nyt on kyllä kaikki paska levällään blogeissa, lehdissä ja neuvolassakin. Ja se on hyvä se, sillä silti se rankkuus veti mut itseni kyyryyn ja vei välillä voimat niin, ettei luullut enää jaksavansa. Mutta siinä samalla on päässyt unohtumaan se, että siitä ajasta voi ja etenkin saa löytää myös iloa ja onnea.

Hei, mä en ollutkaan ainoa! 😉 (tosin ekan kanssa mä olin totaalisen hurahtanut ja aukossa elävä täysimettäjä-täyskestoilija-kantoliinailija-itsekeitinsoseet ja vain Saksan autoliiton hyväsymät turvalaitteet meidän lapselle -tapaus, toinen sai sit jo vähän kaupan ruokiakin ja nukkui kertiksillä ja tää kolmas, no, nyt mennään tolla sun hyvin kuvailemalla tyylillä, VIHDOIN! Nyt nautitaan ja mennään lunkisti sillä mitä on, purkkiruokaa ja itsekeitettyä samalla lautasella ja hoitolaukussa molempia vaippoja ja liina on takapaksissa aina mukana, just in case)

No mutta sä kirjoitat kahta mutsiblogia ja olet julkaissut jo yhden äitiysaiheisen kirjan, joten kyllä sussa on kuule vikaa pieneen hurahtamiseen :DD Mutta joo, tärkeintähän on just se, että antaa itselleen luvan olla onnellinen äitiydestä. Mulla näinkin yksinkertaisen asian käsittämiseen meni ihan liian kauan aikaa. Ja lopulta sitä onnea lisäsi se, että annoin itselleni luvan täpinöidä lapsiin liittyvistä asioista.

Just näin, hyvin laitettu muotoon, joka menisi läpi kalvosulkeisissakin :))) Joo se varsinainen äitiyden musta aukko on se luola, johon nainen eksyy, jos ottaa lapsen elämänsä pääsisällöksi kymmeniksi vuosiksi.

Kiitos kiitos, mitäpä muuta tähän sanoisi 😀

Mä kyllä voisin kirjoittaa montakin jollakin tavalla vanhemmuuteen liittyvää kirjaa. Mut oonkin sen verran hurahtanut :DDD

Tämä oli kyllä oikea hyvän mielen postaus. Minä olen ajatellut kantoliinoja suihkussa, silloin kun lapsi oli 3 kuukautta ja se suihkussa vietetty 10 minuuttia oli koko päivän Oma Aika. Olen nähnyt unia kestovaipoista, oi kyllä. Raskausaikana vietin lukuisia unettomia aamuyön tunteja vertaillen syntymättömän lapsen vakuutuksia ja yhdistelmävaunuja. Lapsen synnyttyä olen vertallut turvaistuimet, syöttötuolit, talvihaalarit, ja muut tarpeelliset roinat päätyen mielestäni parhaaseen ratkaisuun. Tällä hetkellä on meneillään kenkien etsintä, se jos mikä on raivostuttavaa touhua, mutta olisi vaan niin luonteeni vastaista noin vaan mennä kauppaan ja ostaa vaan jotkut kengät tietämättä, mitkä niistä olisi oikeasti hinta-laatusuhteeltaan parhaat. Mutta minäkin olen niitä tiedonjanoisia hurahtajatyyppejä. Ennen lasta olen ihan samalla tavalla viettänyt ne unettomat aamuyön tunnit zooplussan sivuilla vertallen kissanruokien tuoteselosteita yrittäen pohtia sitä parasta ruokaa kissoillemme ja metsästänyt täydellistä kattoon yltävää kiipeilypuuta. Samalla intensiteetillä kilpailutin juuri sähköntarjoajan, kun edellinen oli kallis eikä tarpeeksi eko.

Sanoin tässä nyt aika pitkälti ihan saman mitä aika moni muukin :D. Jos tämä nyt on sitten se äitiyden musta aukko, niin olen kyllä viihtynyt täällä. Alun (ja hampaidentekokausien) rankkuudesta huolimatta vauvavuosi oli mulle semmoinen ihana pumpulinen tauko kaikesta muusta elämästä, etenkin herätyskellosta (vaikka vastapainona onkin ollut se elävä herätyskello ja yhtäjaksoiset kahdeksantuntiset yöunet on edelleen joku kaukainen haave) ja sellaisista aikataulutetuista velvollisuuksista.

Niin hyvä kirjoitus, että olis niin paljon sanottavaa, mutta taidan vaan myötäillä, että ihan samaa mieltä. 🙂 Ja oon muuten hurahtanut. 😉

Iso sydän! Sulle ja sun äitiydelle. Ja tälle tekstille, ihastun sun blogiin joka kerta uudelleen ja uudelleen.

Hieno teksti!

Ihan PARAS kirjoitus, kiitos! Rentouttaa ja ilahduttaa suuresti kohta esikoisensa synnyttävää 🙂 Saa hurahtaa ja olla oma itsensä..

En ole lukenut Silfverbergin kirjaa, mutta on ärsyttänyt se, että erilaiset valinnat muka olis hurahtamista eikä vaan ilmentymää elämäntyylistä/kiinnostuksesta tai valinta samalla tavalla kuin Pirkka vai Pampers. Ja ettei luonnollisista vaihtoehdoista sais puhua kuulostamatta syyllistävältä.

Ja hyviä kommentteja etenkin ”tavisäidit”. Miks pitäis olla ”joko tai” kun voi olla ”sekä että”? Meitä mahtuu tänne niin monenlaisia.

Tekstisi oli tosi tervetullut vastaus Äitikortin herättämään keskusteluun. Jee!

No hitto. Hyvä kirjoitus!
Hurahtakaa ihmiset hurahtakaa, keneltä se on pois. Enkä tarkoita materia maailmaa, vaan sitä tunnetta joka kullekin äidille tuo hyvän fiiliksen lapsensa kanssa. Kenelle se nyt sitten on mitäkin. Sofialla muuten tosi hyvä vastaus.
Itse ennen äitiyslomaa tein töitä (lastensuojelu) äitien ja vauvojen kanssa ja NIiIN usein teki mieli sanoa, että hurahtakaa nyt edes vähäsen, yrittäkää nähdä lastenne kauneus ja ainutkertaisuus. Ken siihen pystyy, niin se on vaan ihana asia ja antaa lapselle parhaat eväät elämään. On ihan hirveän tervettä, että äiti ihailee lastaan. Ja antaa tilaa myös sille tarvittavalle muutokselle itsessään.
Toisen kanssa vedän ihan tavislinjaa, on ne kestovaipat yms.., mutta ne vaan on, koska ovat hyväksi havaittu tapa. ei siitä sen enempää 😉

Blogisi on hyvä!

eepu

Hyvä kirjoitus jälleen kerran! Seuraan näitä, vaikkei minulla olekaan lapsia itselläni. Lähipiirissä kylläkin ja mikäs sen kivampaa, kuin katsella terveellä tavalla eli juuri kirjoituksessa mainitulla tavalla hurahtaneita äitejä! Se, miten äidistä näkyy, että hän haluaa vain lapsensa parasta, ja että hänen lapsensa on maailman kaunein, on liikuttavaa katsella. Lisäksi hurahtaneiden äitien maailma avaa on avannut myös itselleni uuden maailman ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin käsitöiden tekemiselle on tullut uusi tarkoitus 🙂

Leena

Musta tuntuu että vasta nyt kun lapset ovat 3- ja 1,5- vuotiaita ja talo rakennettu jaksan hurahtaa mihinkään. Vauva-arki + taapero oli niin rankkaa!!!! Kaikki ihana meni ohi ja nyt fiilistelen sitten lastenvaatteita kun jaksan, ja samalla jaksan laittaa ripsaria, pestä omat hampaat ja käydä suihkussa….

Tosi hyvä kirjoitus! Oma lapsi on se paras mahdollinen hurahtamisen kohde. <3

Mainio! Ja tiedätkö mitä, se äitiyden musta aukko on musta aukko lähinnä niille kissakorttifanaatikoille, muodin yläkulttuurin seuraajille, skumppaa ja vietnamilaisia rullia suurimpana elämyksenään pitäville, joilla ei ole kokemusta asiasta. Uuden ihmisen syntymä on heille tapahtumahorisontti, jonka toiselle puolelle he eivät näe eivätkä pääse. Sinne pääsevät vain äidit ja isät lapsen kanssa ja siellä on kokonaan uusi maailma, josta on lupa nauttia, kun kerran sinne on päässyt.

Mainio kirjoitus. Itsekin huomaan päivittäni Facebookiin hyvin varovasti mitään vauva-aiheista, koska jotenkin sitä pelkää ihmisten ajattelevan, että nyt tuon elämässä ei ole muuta kuin vauva. niin no, kun on kotona kuusikuisen vauvan kanssa, ei siinä elämässä hirveästi muuta olekaan. Ihania asioita on enemmän kuin niitä kamalia, mutta silti Facebookiin päätyvät ne huonosti nukutut yöt ja muut valituksen aiheet.

Kiitos kirjoituksestasi (tästäkin) 🙂 En voi varsinaisesti kommentoida tuota Äitikortti-kirjaa kun en ole sitä lukenut enkä varmaan tule lukemaankaan (mun äitiysoppaiden lukuni keskittyi oman esikoisen vauvavuoteen -07, nykyään menee lähinnä ”Pelastakaa pojat” ym. opukset, joiden avulla pääsisin paremmin nuorenmiehen sielunelämään kii..). Mutta (positiivinen) hurahtaminen kunniaan! Senkin voi käsittää ainakin kahdella eri tavalla. Tässä mun yritykseni erottaa kaksi käsitystapaa, joita vähän molempia tuodaan kommentoinnissa esiin:
1) Hurahtaminen positiivisessa mielessä on sitä, että juurikin antaa itsensä kiinnostua ja innostua kaikesta vauvaan liittyvästä toiminnasta ja härpäkkeistä ihan vilpittömästi jos siltä tuntuu, ilman mitään ihme ironioita, huolimatta siitä, että joskus ehkä itsekin piti kaikkea sellaista vähän nolona.
2) Hurahtaminen negatiivisessa mielessä: Kuin kohta 1) mutta lisättynä sillä, että julistaa omia löytöjään ainoana oikeana totuutena ja paheksuu muun tien valinneita.
Jos ei tunne tarvetta hurahtaa ollenkaan, niin sekin on musta ok! Hurahtamisella tai hurahtamattomuudella ei ole mun mielestä mitään tekemistä sen kanssa, rakastaako vauvaansa vai ei. Välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus ei siis korreloi hurahtamattomuuden kanssa 🙂 Mutta ei rakkauskaan välttämättä hurahtamisen kanssa. Ainakaan tässä mun hienossa käsiteanalyysissä. Niin ja sitten: hurahtaa voi vaan ihan vähänkin ja vaan johonkin eikä kaikkeen. Ilosanoma tavisäideille, joihin itse vahvasti kuulun nyt viisiveen ja ysikuisen äitinä! Terkkuja!

Hei mää kyllä luulen, että Silfverberg ei kirjoittanut susta ja sunkaltaisista. Mun mielestä vaikuttaa, että olet edelleen kiinnostunut muistakin asioista.

Mutta on todellakin olemassa ihmisiä, jotka eivät enää kiinnostu mistään muusta kuin lapseen liittyvistä asioista. Näiden ihmisen kanssa ei voi enää puhua asioista joista on ennen puhuttu. Mulla on pari tälläistä tuttua ja vaikka kuinka koitamme pitää yhteyttä, kärsin joka kerta niin paljon, että yhteydenottokerrat harvenevat kerta toisensa jälkeen. En jaksa jauhaa loputtomiin lapsista ja ihastella toisten pilttejä eri sanankääntein, etenkään siihen malliin, että multa ikään kuin lypsetään kehuja. Ja siis mulla on itselläkin lapsia, eli kyse ei ole vastakkainasettelusta erilaisen elämäntilanteen takia.

Kiitos tästä <3 Meinasin jo pistää viestiä siun mutsi-mailiin, että heitäppäs jotain uutta kulmaa tähän äitiyden musta aukko -keskusteluun. Ehdit kuitenkin edelle. Vaikka en itse juuri materiaali- tai muotihifistele, niin monenlaiseen kasvatus- ja vanhemmuustietoon olen kyllä hurahtanut.

Minun mielestä eräänlainen ”äiti-kortti” on myös se kortti, jolla hurahtuneen mutsin mielipiteet voidaan jättää omaan arvoonsa. Kortti, jolla yli yksivuotiasta imettävä, kiintymysvanhemmuusoppaita lukeva, kestovaippailusta innostunut äiti leimataan kykenemmättömäksi minkäänlaiseen järkevään keskusteluun – jopa hieman tyhmäksikin.

Ja miksei vanhemmuuden, ja ennenkaikkea vanhemmuuteen hurahtamisen tuoma tieto ja kokemus ole yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu elämän kerryttämä tietotaito? Kyllä minä ainakin olen reilun 15 kuukauden aikan oppinut ja oivaltanut yhtä ja toista, kestovaippojen materiaaleista kehityspsykologiaan. Ei se nyt mitenkään joutavaa osaamista ole.

Sitä paitsi aika monen menestyvän liikeyrityksen tai uraauuravan tutkimuksen takana on totaalinen hurahtaminen johonkin.

mä oon kans tavisäiti, just tällanen ku Kati. paitsi että mulla on sorelit, tosin ei se kuumin malli. mut nekin hajos yhdessä talvessa saatana. niin ja mulla on kolme lasta, joten tiedän luonnollisesti kaikesta kaiken mutten kerro sitä kenellekään!

Edelliseen vielä, että en ole lukenut Silferbergin kirjaa enkä siis tiedä, kirjoittaako hän oikeasti vain äitiyden huonoista puolista. Pikemminkin luulen, että hän haluaa vain vapauttaa naiset ”hurahtamisen” paineesta. Siitä, että pitäisi miettiä yöt pitkät niitä neppareita, jos ei huvita. Että saisi olla ihan vain tavisäiti. Mutta sellainen vapautumisvaadehan taas vuorostaan luo paineita ”hurahtaneille”! Että turha ehkä kenenkään lukea mitään kirjoja.

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

Hei Rouva K, tykkäsin! Etenkin tämä: ”Hurahtamisella tai hurahtamattomuudella ei ole mun mielestä mitään tekemistä sen kanssa, rakastaako vauvaansa vai ei.”

Eiköhän hurahtuneisuus liity enemmän hurahtaneeseen itseensä kuin hurahduksen kohteeseen. Me kun ollaan kaikki omanlaisiamme – toiset hurahtelee, toiset ei, eikä kumpikaan tee yhdestä toista parempaa tai huonompaa.

Ja kun ei tullut varmaan tarpeeksi noita hurahdus-sanoja tässä niin sanotaan vielä kerran, että hur-hur-hurahdus! 😀

Joo, sama, pakko ottaa selvää ja tietää kaikesta heti ja nyt! Liittyi se sitten mihin tahansa uuteen ja mielenkiintoiseen asiaan – kuten nyt vaikka lapseen.

Voi ihana kommentti! Mä olen kans jaksanut hämmästellä tuota statuspäivitysten eriarvoisuutta Facebookissa, vaikka itse lapsettomana olin niin typerä, että itse harrastin myös hiljaista ”lapsiperhepäivitys-rasismia”. Siksi en kai ole uskaltanut syntymäuutisen jälkeen muistaakseni kirjoittaa henkilökohtaiseen Facebookiini mitään lapsesta. Sairasta suorastaan. Että voi ihanuus, jos sain olla edes vähän vaikuttamassa siihen, että sä uskallat heti päästää onnellisuutesi valloilleen ilman pelkoa siitä, että nyt muut pitävät nolona ja mammautuneena.

Kiitos kehuista, tuli hyvä mieli!

Ollos hyvä! Ja kiva, että olet löytänyt tiesi Lähiöön – ja lapsiperheellisten maailmaan! Mä toivon, että olisin itsekin osannut vapautuneemmin nauttia vauva-ajasta, sillä vaikka välillä tuntui, että se hirveys / ihanuus ei lopu koskaan, nopeasti se vuosi sujahti ohi.

Joo, kirjan esimerkein puhuin ehkä hurahtamisesti liikaakin materiana, vaikka tosiaan sehän on pääasiassa se tunnetila, käsittämätön ilo ja hurja täpinöinti omasta äitiydestään ja lapsestaan. Ja toivoisin, että kukaan muu ei joutuisi sitä itseltään kieltää ulkopuolisten paineesta ja mammautumisen pelossa, kuten minä aluksi.

Tää tavismutsius on jännä termi. Kun eiköhän suurin osa mutseista tunne siihen kuuluvansa, jos omaa äitiyttään pitää ruveta lokeroimaan. En mä nyt ainakaan tiedä muita lokeroita, joihin itseni laittaa.

Huuh, voin kuvitella! Ja sen taas tiedän, miten ihanaa on nyt fiilistellä lapsiasioita, kun ehtii ja jaksaa pitää huolen myös omasta hyvinvoinnistaan.

Joo, jos on muutenkin tapana hurahdella, olisi huolestuttavaa, jos oma lapsi ei saisi samaa innostusta aikaan.

Joo, mä luulen myös niin. Itse joudun häpeillen myöntää olleeni juuri sellainen. Mulla kesti ulkopuolisten paineiden takia, osa niistä oli varmasti itseni luomia, kauan aikaa päästää irti noista käsityksistä ja antaa itselleni lupa olla onnellinen äitiydestä juuri sillä tavalla kuin tunnen.

Ja siksi musta tuntuu kamalalta, että jotkut äidit ajattelevat edelleen, sanotaanko vaikka taaperoikäisenkin kanssa, että äitiyden musta aukko on kamala, pelottava ja vaarallinen. Silloin kun tulee heti mieleen, että heillä on kestänyt vielä kauemmin kuin itselläni päästä irti ennakkokäsityksistään ja heittäytyä nauttimaan vanhemmuudesta.

Joo, sama mulla. Raivostuttavaa käyttäytyä niin hölmösti. Tulee mieleen äitiytynyt ystäväni, joka lukee paljon vanhemmuusblogeja, mutta sanoo, että ei koskaan voisi kommentoida niihin mitään edes nimimerkillä, koska ei halua tulla leimatuksi ihmiseksi, joka lukee vanhemmuusblogeja. Että on ok lukea esimerkiksi hyvinvointiblogeja, fillariblogeja, ruokablogeja, mutta vanhemmuusblogien lukeminen on sosiaalisen hyväksynnän alapuolella.

Juu, Rouva K. Juuri näin mäkin asian näen. Siksi kirjoitin postaukseen olevani Silfverbergin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että lapsi ei saa olla elämän ainoa sisältö seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan syntymästä. Silloin kun saattaa olla vaarana paasaus.

Ja joo, hurahtamattomuus ei tarkoita samaa kuin rakkaudettomuus, tietenkään. Tuskin kukaan nyt niin vinksahtaneesti ajattelee. Mutta jos tykkää innostua asioista, liittyi niiihin sitten kissa, tietokoneet, luomuviinit tai lapset, pitäisi antaa mennä vaan ilman paineita ulkopuolisten tuhahteluista. Sen ymmärtäminen ja omien äitiyttä kohtaan kokemieni ennakkoluulojen selättäminen saivat oman onnellisuusprosenttini nousemaan sadalla. Ja kun on onnellinen, rakkauskin tuntuu vielä pakahduttavammalta kuin ennen. Jos ei tykkää hurahdella yleensäkään mistään, ei tarvitse. Mutta jos tykkää täpinöidä, itselleen pitäisi antaa lupa tehdä sitä myös lapsen kanssa.

Tavisäitiys mua vähän naurattaa, kun eiköhän ainakin lähes jokainen meistä mutseista koe olevansa ihan tavallisia. En mä nyt ainakin muutakaan laaria keksisi, johon itseni laittaisin. Vai onko mulle joku karsina, josta en ole tietoinen?

Pikku Paksu. Hur hur hurraa hurahdus! Mun pointti olikin juuri se, mitä sanot. Toiset hurahtelee, toiset ei, eikä kumpikaan tee yhdestä toista parempaa tai huonompaa. Siksipä ihmisten, jotka kokevat sosiaalisen paineen estävän täpinöintiään, pitäisi vaan päästää irti ja nauttia elosta lapsensa kanssa just niin paljon täpinöiden ja fiilistellen kuin haluaa. Koska en kommenttien perusteella ole näemmä ole ainut, jolla tämän oivalluksen puuttuminen on ollut hidastamassa omaa onnellisuutta.

Joo, en mäkään usko, että hän on mun ikkunan takana istunut ja tehnyt havaintoja meidän elämästä kirjaansa varten 😀 Mutta siinä samalla kun pyrkii asettamaan omat valintansa oikeiksi ja parhaiksi, hän pyllistää monen muun vanhemman suuntaan. Kuten vaikka mun. Hän on kyllä ottanut toimittajamaiseen tapaan paljon asioista selvää ja on kiinnostunut muidenkin valinnoista ja ajatuksista. Se on mahtavaa ja soisin sitä kaikille, itselläkin on sen asian kanssa puurtamista. Mutta jos itse kokee vaikka juurikin ne kestovaipat hörhöilyksi, miksi se häntä niin kovasti harmittaa. Ei luulisi olevan häneltä pois. Päinvastoin. Vähemmän maatumatonta jätettä sille maapallolle, jossa hänenkin jälkeläisensä tulevat majailemaan.

Kirja kokonaisuutena on loistava ja suosittelen sitä kaikille, myös vanhemuuden ulkopuolisille. Mutta kuten postauksessa sanoin, mielenkiintoisempaa on vitutus, joten keskityin siihen keskikokoiseen vitutuksenjyvään, jonka Äitikortti-kirjasta löysin.

Joo, pyritään muuttamaan asenne, niin että se vastaa todellisuutta. Lapsiperhearki on kutkuttavan ihanaa, mutta välillä myös ihan hirveetä paskaa. Ja niistä molemmista saa kertoa ja niistä molemmista saa kokea tunteita.

Hyvä – meinasin tulla sanoo ”moi!” mut mietin että jos sit menis väärin niin ei kuulostais kovin hyvältä että kysyisin että ”anteeks, ootsä lähiömutsi?”.
Mä olin se tunnin toiseksi pisin osallistuja :D.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Mä en ole lukenut tuota kirjaa enkä jaksa lukeakaan. Jotenkin huvittavaa että ihminen joka kirjoittaa äitiydestä kirjan samalla varoittelee ettei äitiydestä kannata tehdä identiteettiä. Siis miksei kannata? Musta on ainakin hienoa, jos ihminen löytää oman juttunsa elämässä ja jos se on äitiys niin hieno homma!

Mä hurahdin jo pikkutyttönä kotileikkiin ja nyt äitinä oon edelleen intona tästä.

Hmm, kyllä mäkin olen enemmän sen kultaisen keskitien kannalla. On tietysti aivan naurettava ajatus, että elämä jatkuisi lapsen saamisen jälkeen täysin samanlaisena kuin aiemmin, mutta kyllä vanhemilla saa olla elämässä myös asioita, jotka eivät liity lapseen, ja kaikkea ei tarvitse tehdä lapsen ehdoilla.

Itse puhun (ja kirjoitan) lapsesta ja lapseen liittyvistä asioista enemmän kuin kukaan tuntemani mies ja moni tuntemistani naisista. Ehkä joku pitää myös minua hurahtaneena, vaikka yritänkin osoittaa omalla esimerkilläni, että voi olla omistautunut ja rakastava vanhempi, vaikka säilyttäisi myös joitain paloja entisestä elämästään. Poistumme välillä lapsen luota harrastamaan omia asioita, mutta sitten on myös kestovaipat ja legot. Fiilistelen onnistunutta soseruokailua tai onnistunutta pottareissua mutta voin seuraavaksi kehua hyvää viiniä ja Farangissa nautittua illallista.

Inhoan ylipäänsä mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta, ja moni äitiyteen hurahtanut tuntuu näkevän asiat nimenomaan joko-tai-tyyppisinä. Ja mikä pahinta, haluaa syyllistää ja arvostella toisten valintoja. Jos haluat käydä vaikkapa kuntosalilla ja jättää lapsen lapsiparkkiin, kuulet olevasi itsekäs. ”Miksi niitä lapsia tekee, jos niiden kanssa ei halua olla”-tyyppinen retoriikkaa saa vereni kiehumaan.

Että hurahtakaa vaan, mutta please, vain sillai semisti.

Joo, olisi haastavan vauvan kanssa ollut ilot ja täpinöinnit aika vähissä, jos ei olisi repinyt lapsestaan. Nyt taaperon kanssa onneksi ehtii taas hurahdella myös muilla elämän osa-alueilla!

Ei ei toki puhu, enemmänkin ehkä äitiyden haasteista. Ja suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille. Musta on vain kivakin lukea täysin erilaisia käsityksiä elämästä. Siinä on mahdollisuus oppia ja ymmärtää, vaikka ei samaa mieltä olisikaan. Ja Silfverbergin kanssa olen suurimmasta osasta kirjan ajatuksia ihan samaa mieltä, mutta kuten postauksessa sanoin, nyökyttelyä mielenkiintoisempaa on tarttua siihen pikiriikkiseen kalikkaan, joka koiraan kalahtaa.

Tavisäititermi mua taasen hämmästyttää. Että vaikka olen pohtinut vaippojen neppareita siinä missä joku muu on pohtinut ostaisiko Liberoa vai Muumia, koen olevani ihan tavallinen äiti. Mikäs muukaan, en ainakaan itse keksi mitään muutakaan lokeroa, johon itseni paiskata.

Olipa hyvä kirjoitus, jaan ajatuksesi täysin. ”Hurahtamisen”voi mielestäni hyvinkin nähdä myös rohkeutena heittäytyä ja nauttia harvinaisen ja lyhyen ajan suomista mahdollisuuksista. Rohkeaa siitä tekee sen, että luottaa että elämään vielä palaavat intohimot kenties entisissä, tai ehkä uusissa muodoissaan – sitten kun niiden aika koittaa. On ainoastaan ihanaa jos mainitsemasi harrastuneisuus voi tuoda mielekkyyttä ja iloa. Silfverbergin jossain haastatteluissa manitsema syyllistäminen sen sijaan on mielestäni jo toinen juttu ja erittäin epäkannatettavaa.

No mutta sehän tässä juurikin on pointtina – se sinne tänne mutkitteleva keskitie! Se että voi vaikka minuus ei äitiyden myötä ole muuttunut, vaan on ainoastaan saanut päälleen kerroksen uudenlaista minuutta, voi lapsesta ja lapsiasioista iloita ja täpinöidä siinä samalla. On ihan luvallista hurahtaa ja innostua asioista samalla tavalla kuin innostuu lapsiperhemeininkien ulkopuolisistakin asioista.

Joo, nämä tekemämme hörhöilyvalinnat ovat niin luonteva osa arkea, että ei niitä tule edes ajattelleeksi vasta kun joku muu niistä jotain sanoo. Sama kuin kierrättämisen kanssa. Sitä pitää niin luontevana ja normaalina, että kuvittelee kaikkien tekevän niin. Ja sitten välillä sitä hätkähtäen herää vaikka yhden roskiksen kyläpaikassa tajuamaan, että niin ei olekaan.

No jos munkin pitäisi itseni lokeroida, kyllä se olisi tavisäiti. En nyt ainakaan muuta lokera itselleni keksi, sillä en muita vanhemmuustyyppejä tunne kuin ihan tavallaisen. Mitä ne muut oikein ovat? Jos Pikku Paksu tarkoittaa metelin pitämisellä sitä, että kertoo mutsilandiassa kokemistaan asioista niin joo, mä kirjoitan niistä blogia. Tänne kuitenkin ihmiset ihan itse hakeutuvat näitä jabatuksia lukemaan ja sosiaalisissa kanssakäymisissä en jaarittele sen enenpää tai vähempää lapsiperheasioista kuin muistakaan elämääni koskevista jutuista. En siis käy koputtelemassa oville ja kysymässä, saanko kertoa hurahtamisen onnesta.

Mä toivoisin, että tämä postaus vähentäisi kummallista mustavalkoisuutta näissä asioissa. Että olet joko hurahtanut, välinpitämätön tai no sitten tämä tavis. On maar melkoisen pöljää ajatella niin. Katsokaas kun on ihan mahdollista olla innoissaan sekä lapsiperhe-elämästään ja siinä samalla vaikka hiihtämisestä, juustotiskillä hifistelystä, stand up -keikoista ja meksikolaisista kasvisruuista, Olla omalla tavallaan ihan tavallinen.

Ja ano. Tämä on siksi dialogia Silfverbergin kirjan kanssa, että siinä kuvataan hurahtaminen jotenkin negatiivisena asiana, hommana joka imaisee äitiyden mustaan aukkoon. Vaikka on mahdollista nauttia äitiydestä myös hurahtamalla ilman, että menettää siinä oman minuutensa. Sivumakuna hyvästä kirjasta kun jäi se, että Silfverberg itse ei nyt ihan salli omasta ajatusmaailmastaan poikkeavia näkemyksiä.

Kissa- ja koirakortit eivät todellakaan ole söpöjä. Päinvastoin! Hurahtamisen huippu on lähettää kortti, jossa on sekä lemmikkieläin että lapsi.

Semisti siksi, että koen kaikenlaisen äärimmäisyyden huonoksi.

Jos on kiinnostunut lapseen liittyvistä asioista ja haluaa ottaa niistä selvää, en koe sitä hurahtamiseksi. Täpinöinti lapsiasioista on minusta ihan normaalia käytöstä uusille vanhemille, ei hurahtamista. Minulle sana tarkoittaa juuri sitä, että maailmasta kaikki muu menettää merkityksensä ja pahimmillaan vielä oikeuttaa arvostelemaan toisten kasvatus- ja lastenhoitotapoja. Ehkä tällainen äärimmäisyys on myytti, mutta kyllä blogikommenteissa joskus näkee siitä häivähdyksiä.

Heh, tuntuu, että olemme samaa mieltä asiasta ja loppu on semantiikka. Enkä pidä sinua hurahtaneena kuin semisti, samalla tavalla kuin olen itsekin 😀

Pitäisi selvästi hankkia tuo Silfverbergin kirja käsiini ja muodostaa oma mielipide sen sisällöstä. Palaan ehkä aiheeseen toisaalla. Katsellaan.

😀 Älä unohda sydämiä, sydämiä pitää olla. Vähän niinkun tähtiä sisustuksessa.

Heips! kivasti kirjoitettu 🙂 Mistä saa noin upean haalarin? 🙂

Kiitos Rouva K, loistava käsiteanalyysi! Kovasti nyökyttelen myös sille että hurahtamisella ja hurahtamattomuudella ei ole mitään tekemistä rakastamisen määrän kanssa. Juuri näin. 🙂

Ihana kirjoitus. KIITOS! Itse olen hurahtanut kestovaipoihin, kauniisiin lasten vaatteisiin ja aika moneen muuhunkin vauva hömppään. Suurimman ilon saan kuitenkin siitä, että löydän näitä tuotteita EDULLISESTI käytettynä tai tosi halvalla. Sallin tämän itselleni, jos se saa minut nousemaan kahden tunnin kahdessa pätkässä nukutun yön jälkeen, vaihtamaan sen vaipan, pukemaan lapselleni vaatteet päälle ja viellä lähtemään ulos kodistamme.

Miksi lapsi kymmenien vuosien pääsisältönäkään olisi musta aukko? Jos asian on itse, tietoisesti ja täyspäisesti valinnut ja halunnut.

Biologisessa mielessä on luontevaa, että suvun jatkaminen on elämän pääsisältö. Nykymaailmassa tämä ei sovi kaikille, eikä valtaosa tätä itselleen halua, ja se on jees. On kuitenkin niitä, jotka haluavat ja taloudellisesti osaavat omistautua perheelleen ja se on IHAN HYVÄ valinta siinä missä muutkin. Se ei ole minun valintani, mutta voisi olla ja sen pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttävää aivan samoin perustein kuin vauvavuoden hurahtaminen.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Laajentaisin vain tuon hurahtamisen ja omien valintojen sallimisen myös vauvavuoden jälkeiseen aikaan :).

Täällä yksi uraäiti, joka pisti pilttinsä hyvällä omalla tunnolla 1-vuotiaana päiväkotiin, ja siitä huoliamtta taaperoimetti, kantoliinaili ja muutenkin hurahti ihanaan lapseensa – ja omn ihan hurahtanut ihanaan työhönsäkin ja ihanaan työmatkapyöräilyyn. Ja lakkasi nyt potemasta huonoa omaa tuntoa kaikista hurahtamisista – ja samalla pyhästi lupaa, että kuuntelen jatkossa kärsivällisellä ymmärryksellä ystävieni hurahduksia milloin mihinkin asiaan.

Kiitos mahtavasta tekstistä.

Ei ehkä pitäisi kommentoida, kun en ole lukenut kirjaa. Näin sen sijaan Silfverbergin haastattelun, jossa hän puhui just hurahtamisesta ja muusta. Olen aivan samaa mieltä siitä, että on outoa, jos tavallisista hoitotoimenpiteistä tehdään jotain ideologioita niin kuin Anonyymi mainitsi. Mutta entä sitten, jos niitä vaan pitää kätevämpinä, käytännöllisempinä ja helpompina itselle? Miten välttyä fanaatikon leimalta? Koska itse käytän kestovaippoja, nukun lapsen kanssa samassa sängyssä ja imetän yli 1-vuotiasta, tuntui pahalta, että juuri nuo hoitovalinnat leimattiin fanaattisiksi. En ole tähän mennessä kokenut kritiikkiä imettämistä kohtaan, mutta pelkään kovenevia asenteita nyt, kun lapsi on taapero. Lisäksi surettaa, jos ihmiset jättävät tutustumatta tosi käteviin vaihtoehtoihin – kuten vaikka kantoliinoihin – siitä pelosta, että heidät heti leimataan fanaattisiksi hipeiksi tai milloin miksikin. (Silfverberin haastattelussa nimenomaan kantoliinailevat hippivanhemmat tuntuivat olevan fanaattisempia kuin muut vanhemmat.)

Terv. Kaikkeen hurahtanut

On kiinnostavaa seurata mitä sanoja ja ilmauksia näissä äitikeskusteluissa käytetään!

Uutena on tullut tää ”kovisäiti” jolla ”hurahtaneet äidit” tai ”kiintymysvanhemmuuden” harrastajat viittaavat ”keskivertoäiteihin”. Ja nyt tässä ristitulessa moni haluaa sanoutua irti näistä arvolatautuneista termeistä ja sanoo itseään ”tavisäidiksi”. Tavisäitiyden tietysti määrittelee jokainen ihan itse > omista tavoista poikkeavat edustavat sitten tietty enemmän tai vähemmän epäilyttäviä äärilaitoja. (Disclaimer: tää oli kärjistys. Todellisessa elämässä on ihan oikeasti niitäkin jotka eivät tuomitse muiden valintoja.)

”Kiintymysvanhemmuus” on kyllä kaikkein kummallisin äitiyteen liittyvä sanahirviö. Ettäkö ilman taaperoimetystä ja luomupuuvillaisia kantoliinoja en olisi lapseeni kiintynyt? Disagree! (”Rakkausvanhemmuutta” ei ole tainnut mikään lahko vielä omia, taidanpa napata sen tarkoittamaan just mun tapaani olla vanhempi, hah! xD )

Project Mamassa aikoinaan lanseerattu ”improvanhemmuus” on ihan liian vähälle huomiolle jäänyt äitiyden laji! Se tuntuu mulle omimmalta vanhemmuusfilosofialta; semmoiselta missä ollaan fiiliksen ja arkijärjen vietävänä ja napataan omaan elämään rusinat pullasta kaikista muista äitikategorioista. 🙂

Kiitosta heruu täältäkin! Ihana teksti.

Aivan huippu teksti! Nimim. Kaikkeen vauvoihin liittyvään hurahtanut kahden huligaaninonnellinen äiti. 🙂

siis tarkennuksen vielä että jos aikoo ”hurahtaa” äitiyteen niin sen aika on sillon kun on niitä lapsia, eikä vasta sitten kun on lapsen lapsia. (sillon on aika hurahtaa sitten siihen isovanhemmuuteen) 🙂

Kestovaippoja Anu kritisoi siinä tapauksessa, jos niistä tulee identiteetti. s.96 Hän mainitsee jossain kohtaa kirjaa pitävänsä kestovaippoja sinänsä hyvänä asiana. Tässä näkee miten monenlaisia johtopäätöksiä kirjasta voi vetää. Kannattaa siis lukea itse.

Ymmärsin myös niin, että hän peräänkuuluttaa valintojen todellisia perusteita ”lapsen paras” -hokeman sijaan ja kannustaa pohtimaan kenen ehdoilla valintoja tehdään.

Uskallanpa lisäksi väittää, että Silfverberg kuului nuorena aikuisena niihin, jotka vannoivat, etteivät koskaan tule tekemään mitään niin ankeata ja tylsää kuin hanki lapsen, hanki autoa, taloa jne. Tuota samaa hoki muodikkaasti puoli Kallion lukiota ja kaikki Sodassa istuvat coolit ihmiset 🙂
Nyt on muoti muuttunut (vastakkaisia arvoja kannattavan nuoremman polven ansioista) ja kappas vain lapsia on alkanut tupsahtelemaan monille vannoutuneille lapsettomille.
Mietin vain, onko oikea motiivi hankkia lapsia: kun kaikki muutkin… Vaarallista, etenkin silloin, jos ei ympäristön vaikutusta omiin ajatuksiin näin isossa asiassa pysty lainkaan näkemään. Onko sitten ihme jos lapseen ei hurahda, jos lapsi on hankittu ilman sen syvempää halua?

Hehe, kaikkien kommenttien perusteella minä taidankin olla sitten aivan umpihullu. En nimittäin ole äiti ollenkaan, eikä minulla ole suunnitelmissakaan saada perheenlisäystä vielä useampaan vuoteen (haluan opiskelut pois alta, että voin keskittyä äitiyteen täysin siemauksin). Olen siitä huolimatta tehnyt jo vaatteita, leluja ja käyttöesineitä lapsilleni. Itse tekemisen lisäksi olen myös ostanut yhtä sun toista vauvantarviketta ja parhaillaan sisustan lastenhuonetta. Sieltä löytyy jo kivan lapselliset tapetit, hoitopöytä, vaatekaappi, pinnasänky ja yhtä sun toista pikkujuttua. Puutarhanikin suunnittelen pitkälti miettien pieniä lapsia eli missä ja millainen aitaus pihassa on, ovatko kasvit myrkyllisiä yms. Minulla on jo laadukas valikoima lastenkirjoja ja dvd:itä, jotka ensin katselen/luen ja sen jälkeen luokittelen oman harkintani mukaan eri ikäluokkiin kuuluville lapsille. Minä myös yön unettomina tunteina pohdin pitkään mistä materiaalista, minkälaiset ja millaisella kiinnityssysteemillä olevat kestovaipat hurautan ompelukoneella tulevaisuudessa. Mietin jo, millaiset vaunut olisi fiksuinta ostaa, kuinka kauan tahtoisin imettää, millaista ruokaa ja missä muodossa aion sitä syöttää lapselleni täysimetyksen loppuessa. Ja siis minulla ei todella ole lapsia, vain koira ja lapsenmielinen mies. Edes ystäväpiiristäni ei löydy lapsellisia ihmisiä.

Tiedän toki touhuni olevan absurdia monen mielestä ja monien suunnitelmieni muuttuvan lapsen tullessa, mutta ei niistä suunnitelmista ja hankinnoista haittaakaan ole. Ja vaikka itselläni on paljon hyvin selkeitä suunnitelmia ja päätöksiä, en tuomitse vanhempia, jotka toimivat eri tavalla. Minulle on yhdentekevää käytetäänkö naapurin Irmalla kertiksiä ja syötetäänkö hänelle kaupan purkkiruokaa. Ihan yhtä hyvä ihminen siitäkin tulee kuin kestovaipatetusta ”ekohippivauvasta”, joka kulkee kantoliinassa ja sormiruokailee. Jos minä tahdon kasvattaa ekohippivauvoja, se on minun asiani.

Pointti omassa ajatuksenjuoksussani tässä on se, että tiedostan olevani erittäin hurahtanut, mutta olen tällä tavalla onnellinen. Ja niin näyttää olevan miehinikin (hän tosin ei kummemmin osallistu intoiluuni, mutta auttaa välillä ideoideni toteutuksessa).
Jos joku ahdistuu minun hurahtamisestani, niin siitä vain, ei se ole minun vastuullani. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. En toki ole tyhmä, enkä rupea jauhamaan vauva-asioista sellaisen kanssa, joka ei siitä varmasti ole kiinnostunut. Ihan niin kuin toivon, ettei kukaan rupea paasaamaan minulle jääkiekosta tai viinilaaduista, joista en voisi vähempää olla kiinnostunut.

Näissä asioissa monesti taitaa vain olla, että jotkut henkilöt kokevat ne omista valinnoista eriävät päätökset loukkauksina ja syytöksinä, joita ne eivät ole. Olen törmännyt samaan ilmiöön oman kasvissyöntini suhteen. Olen tavannut muutamia ihmisiä, jotka kuvittelevat minun olevan ylpeä, nokka pystyssä kulkeva hienostelija, joka luulee olevansa parempi kuin lihaa syövät ihmiset. Asia ei kuitenkaan ole niin. Oma miehenikin, jota rakastan, syö leivän päällä kinkkua ja grillaa makkaraa. En minä ole hänen ruokavalioonsa koskaan puuttunut, enkä häntä arvostellut sen perusteella. Aivan samalla tavalla suhtaudun näihin vauvaan liittyvissä päätöksissä.

Jos joku kuitenkin pitää minua nolona, kun ilman lastakin olen todella ”mutsiutunut” ja hiton tylsä, niin ehkä minä olenkin. Minulle se on kuitenkin ihan ok ja sopii oikein hyvin. Kannattaa vain opetella nakkaamaan ventovieraiden mielipiteillä vesilintua ja vetää tasan sitä linjaa, joka sopii itselle. 😉

Ihanan viisaasti kirjoitettu! 🙂

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

Anun tarkoitus lieni vain saada kirjaa myytyä. Ihmiset miettii liikaa omaa statusta ja imagoa, vertailee muihin ja haluaa kategorisoida ja analysoida kaikkea… Multa puuttui intohimo ennen vauvaa, olin halunnut perheen jo kauan. Vauvan synnyttyä tunsin kerrankin olevani vapaa kaikesta turhasta, kuten oman äiti-identiteetin luomispaineesta. Mulle on sanottu, että olen nyt tasapainoisempi kuin koskaan, ja kaikki tapahtuu melko luonnollisesti ja itsestään.

Vauvan makuupussin tuunausohjeen kautta klikkailin tähän tekstiin. Kiitos ja kumarrus! Mikään blogiteksti ei ole vielä kirvoittanut tarvetta kommentoida, mutta sä puit sanoiksi. Mammautumista vältellen pysyin kotona hiljaa, siellä sai antaa itselleen luvan nauttia..kunnes yhtäkkiä tuli ystävältä viesti, että missä ne tuhannet vauva-kuvat viipyy. Sitten toiselta. Ja kolmannelta. Neljäs kutsui itse itsensä kylään ja toi ison porukan mukanaan. Siiitä lähtien on nautittu hurahtamisesta, myös miesvahvistuksilla. Parhautta.