Minimestä eläimet ovat vieläkin suloisempia kuin minusta. Kissoja nähdessään hän ryhtyy pitämään ääntä, jota tekee myös haliessaan meidän kissojamme tai vaikka pehmolelua, aiiii aaiiii aiiii. Koirian nähdessään repeää riemu, jota vauhditetaan heiluttamalla molempia käsiä ylös ja alas sekä kiljahtelemalla kovaa ja korkealta innostuksen merkiksi. Lenkkipolun varressa laiduntavat lehmät ovat niin upeita, että niille pitää taputtaa tai ehkä jopa ihan täristä, kun ovat niiiiiin kertakaikkisen ihania.
Teimmekin tovi sitten retken Vantaajoen varrella sijaitsevalle Haltialan maatilalle, jotta perheen nuorimmainenkin pääsisi moikkaamaan lähietisyydeltä lehmien lisäksi myös lampaita, sikoja ja kanoja. Haltiala on Helsingin kaupungin omistama maatila, joka on tarkoitettu virkistys- ja opetuskäyttöön ja samalla pitämään yllä viljelyä vuosisatoja vanhoilla pelloilla. Näin kesäisin elukat köllivät pihalla, mutta niiden luona voi käydä kylässä myös talvisin tilan sisätilojen aukioloaikojen puitteissa.
Kun sade vaihtui pilviverhon takaa pilkisteleväksi auringoksi, me ja eläimet ryömimme koloistamme takaisin taivasalle. Omasta minikanalasta haaveilevana mä fiilistelin eniten kanoja ja kukkoja, Minimestä taas etenkin aitauksessaan löntystelevä vuohi oli erijännä otus.
Vaikka Haltialan tila antaa silotellun kuvan tuotantomaatilan oikeasta elämästä ja on täten opetuskäytössä sama kuin elokuvien synnytyskohtauksien katsominen synnytysvalmennuksessa, ei se mitään. Virkistystehtävässään tila onnistuu erinomaisesti. Kun on katsonut lehmän märehtivän hartaudella ruohotukkoa ja kanan kuopsuttavan tarmokkaana hiekkaa, stressitaso laskee huomaamatta. Harmi, että Haltialaan ei voikaan mennä luuhaamaan aina kiukkupäivien jälkeen. Onneksi meillä täällä kotona on kaksi pörröistä kissaa, joiden silitys toimii pikaterapiana silloin kun takana on kokonainen päivä hampaiden kiristelyä.
me ollaan menossa huomenna haltialaan 🙂
Meidän piti tehdä pyöräretki tuonne tänään! Äitini asuu lähistöllä, joten päätettiin yhdistää retkeen käynti hänen luonaan. Matkan varrelta löytyy myös Tuomarinkylän kartano hevostalleineen ja siellä kiva kahvila. Kuinkas kävikään- poljimme kahvilaan ja siitä äidilleni, mutta pontta Haltialaan asti sotkemiseen ei tuon kaiken kahvittelun jälkeen enää riittänyt. Lapsikin oli koko päivän vakaasti itkupotkuraivareissa, tyytyväinen vain pyörän kyydissä istuessaan. Hevosetkin oli liian pelottavia. Ehkä joku toinen kesäinen päivä sit 🙂
Sano multa kanoille terkkuja!
Itkupotkuraivareita on siis tänään ollut ilmassa muuallakin! Toivottavasti sitten ensi kerralla ilman raivareita Haltialaan asti. Mä en ole kuin fillaroinut Tuomarinkylän kartanon ohi, joten en tiennyt kahvilasta – kiitos vinkistä!
Pitää joskus piipahtaa itsekin 🙂
Me asuimme ennen lapsia ihan vieressä, tosin vantaan puolella Tammistossa. Ja vaikka nyt asumme pk-seudun ulkopuolella, niin käymme kerran kesässä Halitialassa. Esikoinen on jo sen verran iso, että muistelee jo viime kesän reissua. Tällekin kesälle olemme luvanneet reissun. Jos jaksaa kävellä vähän pidemmälle Haltialan tilalta, niin vantaan joen varresta löytyy ihana Ruutinkoski. Kun sinne menee, koski kohisee ja luulee olevansa jossain muualla kuin lähellä Tuusulan väylää, joka kohisee myös aika kovaa alueella. 🙂 Ihana paikka.
Joo, Helsinkiin kannattaa tulla, jotta pääsee retkelle maatilalle 😀
Ooh, koski kuullostaa paikalta, joka on nähtävä!
Käytiin just viime viikolla Fallkullassa pyöräretkellä. Lapseni kyseli pupun nähdessään, että mitä tuo orava syö. Pitää varmaan ottaa siis Haltiala pian haltuun ihan vaan opetusmielessäkin.