Siskoni Nonnis twiittasi tämän tuntemattomien lapsien sporassa käymän keskustelun eilen, kun olimme matkalla kolmistaan likkojen kesken The Tall Ships Races -tapahtumaan. Lasten suusta se totuus on ennenkin tullut, ja meillekin Helsinki tarjosi ihmeellisyyksiään koko leppoisan lauantain edestä.

Vaikka unelmani saaristolaisuudesta ovat karikkoiset ja kovan luokan purjehdusmerikarhuna olen päässyt kerran elämässäni purjehdusveneen kyytiin, en halunnut missata pitkien alusten rallin etappia Helsingissä. Jos kerran omalla kylällä on tarjolla ilmaiseksi festaritunnelmaa, lapsille järjestettyä ohjelmaa ja keikkoja sekä siinä samalla mahdollisuus ihmetellä jättimäisiä purjeveneitä sekä bongata univormuasuisia seiloreita maailman eri kolkista, ei lauantaita paljon hauskemmin voisi viettää. Puettiinkin koko kolmikko yllemme raitapaidat, jotta edes vähän paremmin maakrapuina sulautuisimme auringon paahtamien ihojen ja merituulen suolaamien hiusten keskelle, ja lähdimme satamaan valkoiset hyvästien vilkutus -nenäliinat taskuihin viikattuina.

Ja kyllä maar seurueen pienimmälläkin loksahti leuka napaan, kun näimme alukset. Että ihan oikeastiko tuollaisia on olemassa oikeassakin elämässä, eikä vain elokuvissa! Komeita mastoja, värikkäitä lippuja ja tiikkipuisia kansia katsellessa mielikuvitus lähti lentoon, ja Minime vaikutti siltä, että olisi hetimiten lähtenyt kenen tahansa merikarhun matkaan. Onneksi hän nukkuikin silloin, kun alukset lähtivät lipumaan kohti seuraavaa kohdetta, Riikaa, muuten hän olisi varmaan livahtanut jonkun laivan ruumaan salamatkustajaksi. Minä ja Nonnis käyttäydyimme kuin ehdat satamalaiturille vilkuttamaan jäävät naiset – minä liikutuin melkein kyyneliin ja Nonnis sai ihonsa kananlihalle.

Lapsiperheille suunnattu ohjelma oli keskitetty Koffin puistoon, jossa kävimme pällistelemässä nukketeatteria, vatkaamassa lannetta sirkusteemalla esiintyneiden sambaajien mukana ja tanssimassa selkämme hikeen Pikku Papu -orkesterin keikalla. Bändi oli meille tuntematon, mutta sai tanssijalan vipattamaan lapsenmielisillä, simppeleillä ja tarttuvilla lauluillaan. Akustisten soittimien lisäksi he tarjosivat kappaleillaan myös hienoja elämänviisauksia, kuten ”vatsa täynnä pullaa, elämä rullaa”. Näinhän se on!

Hieman toisenlaisia elämänviisauksia tarjoili biiseillään päälavalla soittanut Paleface, jolle Minime innoistui antamaan raivokkaita aplodeja. Seurueemme pienimmän festaroijan mielestä siisteintä festivaaleissa taisi kuitenkin olla päätön pyöriminen, kikattaminen ja juoksentelu puistopiknikillä. Mutta jos pitää nimetä vain ja ainostaan yksi asia, joka oli Minimen mielestä festivaaleilla se kaikkein jännittävin ja ihanin, valinta on helppo. Se oli iso sininen ilmapallo, joka leijui korkealla ilmassa osoittaen festarikävijöille vessojen sijainnin. Oih!