Viisi vuotta sitten suomalaiset sulkeutui koteihinsa, kun koronan takia maahan julistettiin poikkeusolot.
Etenkin näin jälkikäteen on helppo todeta, että korona-aika kohteli meidän perhettämme vähäisin vaurioin. Kukaan läheinen ei kuollut, ja kun sairaus tavoitti meidät sitten lopulta, ei se ollut perusflunssaa pahempi kuin keuhkojen pitkähkön toipumisen osalta. Puolison työt säilyivät, vaikkakin lähityö tuntui (minusta) alkuun pelottavalta. Itseltäni peruuntuivat alkuun lähes kaikki työt, mutta tilanne tasaantui yllättävän nopeasti, muutamassa kuukaudessa.
Oleellista on myös se, että me emme puolison kanssa olleet enää nuoria, eivätkä lapsemme olleet vielä nuoria. Elämänpiirin supistumisella ja eristäytymisellä kodin seinien sisälle ei ollut kauaskantoisia seurauksia.
Silti olen tuosta ajasta yhä vereslihalla.
Sisälläni kiehahtaa edelleen, kun kuulen jonkun fiilistelevän, miten leppoisaa aikaa se heille henkilökohtaisella tasolla oli. Siitä huolimatta, että jaan osittain heidän kokemuksensa. Kun lukupiirissämme oli viime vuonna käsittelyssä kirja, jonka aihepiiri pyöri koronan ympärillä, minä sanoin ykskantaan, että tämän jätän väliin. En pysty, en vielä. Luen kansanmurhista, sodista, ilmastokatastrofeista ja dystooppisista maailmanlopuista, mutta koronaan en kykene sukeltamaan kokonaisen kirjan ajaksi.
Itselleni rankinta tuossa ajassa olivat lasten sosiaalinen eristäminen ja etäkouluun liittyvät asiat, joista en ole tätä ennen julkisesti puhunut.
Elämme poikkeuksellisia aikoja
Luulen, että lapsemmekin tulevat ikuisesti muistamaan aurinkoisen maaliskuun 16. päivän vuonna 2020, kun kuuntelimme puhelimeni näytöllä käynnissä olevaa tiedotustilaisuutta. Sanna Marin kertoi, että Suomeen on todettu poikkeusolot. Esimerkiksi koulut suljettaisiin.
Alkuun se tuntui hävettävällä tavalla jopa kutkuttavalta. Elämme todellakin poikkeuksellista, historiallista aikaa! Tuntui jännittävältä saada elää historiankirjojen sivuja todeksi.
Minä olin 36-vuotias, minun ja puolison lapsista toinen viskarilainen päiväkodissa, toinen ensimmäisellä luokalla koulussa. Esikoisen koulu sulki ovensa, kai kävimme hakemassa loput kirjat sieltä vielä samana päivänä tai seuraavana, en muista miten se järjestettiin. Kuopuksen otimme saman tien pois päiväkodista.
Minun ja Satu Rämön toinen yhteinen kirja, Unelmaduunarin tilipäivä, oli juuri ilmestynyt. Olimme järjestämässä maksullista kurssipäivää kirjan teemojen ympärillä. Se peruttiin, lippurahat palautettiin. Kirjajulkkareita ei vietetty, ja koko kirja hautautui taka-alalle. Ei tuntunut hyvältä tai edes oleelliselta puhua siitä, miten tienata kivalla työllään rahaa. En näemmä ole blogissakaan kirjoittanut kirjasta sanaakaan sen ennakkomyynnin jälkeen.
Muutkin työni hävisivät alta. Vaikuttajakampanjat peruttiin tai siirretiin hamaan tulevaisuuteen. Pariin kuukauteen ei ollut mitään laskutettavaa. Puolison alalla töitä taas oli niin paljon kuin ehti tehdä, ja minua kauhistutti joka kerta, kun hän lähti töihin – ja tuli takaisin kotiin oltuaan lähikontaktissa kymmenien, jos ei satojen ihmisten kanssa.
Itsekin pidin töiden tekemistä yllä, kirjoitin ja tuotin sisältöä. Aloin päivittää Instagram-stooreja aktiivisesti, seuraajia tuli rutkasti lisää. Kirjoitustyötä en edes yrittänyt tehdä lasten ollessa päivät kotona, joten ne hommat valuivat iltoihin ja öihin. Minä taas aloin valua huomaamatta väsymyksen mustalle puolelle.
Toimistotyöläisestä kuoriutuu innokas pedagoginkorvike
Ekaluokkalaisen etäkoulu alkoi kankeasti, mutta ajattelin sen olevan alun hakemista. Me kaikki olimme uudessa tilanteessa, ja jokainen joutui etsimään uusia tapoja toimia töissä ja vapaa-ajalla tilanteessa, jossa ei voitu kohdata kasvotusten.
Koululainen sai viikkotyönsä luokanopettajalta Wilmaan aina viikon alussa. Ne olivat aika samanlaisia listauksia kuin nytkin, koulussa, jossa on käytössä viikkotyömetodi. Sivunumerot kirjasta ja tehtävät, jotka pitää tehdä. Ehkä jotain parin lauseen ehdotelmia luoviin aineisiin, kuten kuvikseen.
Se oli ainut, mitä luokanopettajan suunnalta tuli ensimmäisien viikkojen aikana.
Olin ymmärtäväinen koululaisen äiti ja vielä innokas kotikoulun vetäjä. Me kaikki yritämme parhaamme uudessa tilanteessa, ajattelin. Koska mitään laskutettavaa ei ollut, heittäydyin varaopettajaksi.
Kun tehtävä oli opiskella suomalaisia suurpetoja, teimme niistä myös muotokuvat ja lisäksi lyhyet satutarinat. Askartelimme yhdessä saman rapun naapureiden kanssa tsemppiviestin kotiemme ikkunoihin, lapset värittivät suuria irtokirjaimia. Opetin virkkausta, ja tasa-arvonpäivänä teimme näytelmän Minna Canthista. Puolison kanssa lapset rakensivat linnunpöntön.
Käytin lapsen opettamiseen tunteja päivässä, minkä lisäksi sujautin tietoisesti pedagogiikan mukaan yhteisiin puuhiin: viherkasvien mullanvaihtoon, metsäretkiin, kenkien vuosihuoltoon ja ruuanlaittoon.
Kirjotimme puolison kanssa kirjahyllymme lasioviin viikkotehtävät, jotta lapsi hahmottaisi kokonaisuuden ja voisi napsia tehdyt hommat pois sitä mukaa, kun ne valmistuvat.
Etäkoulu, joka olikin kotikoulua
Pian lapsi kuitenkin alkoi kyllästyä ja ahdistua, samaten kuin minä. Opettelin unohtamiani tai nykyään eri tavalla opetettavia yksinkertaisia matematiikan laskukaavoja, jotta pystyin opettaa ne lapselle. Tai ainakin yrittää opettaa. Otin vastaan tympeytyneisyyttä, turhautunutta raivoakin. Seinät alkoivat laahautua toisiaan kohti.
Aloin ihmetellä, miten muut vanhemmat pystyvät hoitamaan tämän, jos heidän pitää käydä töissäkin. Mitä jos me molemmat vanhemmat joutuisimme käymään lähitöissä ja seitsemänvuotias lapsi olisi yksin kotona, seuranaan tehtävälista, jonka taklaamiseen hän ei saa opetusta? Aloin ihmetellä, miten mediassa puhutaan etäkoulusta, joissa opettajat todella opettavat lapsia, kun meillä oli tällaista.
Lasten pianotunnit käytiin zoomissa, samaten kuin tanssitunnit. Pilatestuntini tein tallenteita katsoen, ja niin ikään jumppasalilta siirryin hikoilemaan olohuoneeseen. Työpalaverini hoidettiin Teamsissa sekä muutamat puhujakeikkani pidettiin webinaareina. Siskoni kokkasi lasten kanssa netin välityksellä, ystäväni piti lapsille maalaustunteja videon välityksellä ja ruuat sai tilattua nettikaupasta.
Koulusta musiikin ja liikunnan aineopettajat tekivät tehtävävideoita YouTubeen ja lähettivät linkkejä erilaisiin netistä löytyviin harjoituksiin.
Mutta luokanopettajan panostus olivat Wilmassa tulevat tehtävälistat. Ei kai sen koostamiseen koko viikkoa mene, mitä hän oikein teki lopun aikaa?
Kun mediassa lohduteltiin vanhempia, että on opettajien tehtävä opettaa etäkoulussa, ei vanhempien, teki mieli kiljua, että tulkaa saatana katsomaan tätä meininkiä ja kertokaa sitten, mitä tästä tulisi, jos homma jätettäisiin opettajan vastuulle.
Silti en halunnut kyseenalaistaa opettajan tapaa, en halunnut olla vaikea vanhempi, en halunnut olla ärsyttävä, jotta lastani ei pidettäisi sen takia ärsyttävänä.
Jossain vaiheessa, kun oli muistaakseni kulunut jo useampi viikko etäkoulua, viikot alettiin käynnistää luokan yhteisellä videopuhelulla.
Nieleskelin kyyneleitä, kun näin, miten tärkeä se lyhyt yhteinen viikon aloitus lapselle oli, miten hän kunnioitti opettajaa, jota minä olin väsyneessä ja turhautuneessa mielessäni alkanut halveksia. Se oli muiden ihmisten seurasta energiaa saavalle lapselle sen viikon ainoita harvoja sosiaalisia kanssakäymisiä jonkun muun kuin perheensä kanssa.
Toivon, että muistan väärin, mutta mielestäni luokanopettaja ei pitänyt ainuttakaan varsinaista etäopetustuntia koko kahden kuukauden koulusulun aikana.
Näin opetat lapsen inhoamaan lukemista
Oli kotikoulussa hyvääkin, sillä pystyin kahden kuukauden ajan korjaamaan parhaani mukaan lapsen lukuintoon tulleita vaurioita. Luokanopettaja kun oli ekaluokan alkuun usean kuukauden ajan luullut, että lapsi osaa lukea. Miten se on mahdollista, en tiedä.
Minä ihmettelin vaikeita pitkiä tekstejä, joita iltaisin luimme läksynä niin että lopulta kaikki itkivät. Oli pakko laittaa opettajalle viestiä, että lapsi ei voinut läksyn mukaisesti lukea tekstiä kolmea kertaa, hyvä kun illassa saimme sen kerran tahkottua läpi. Mutta en tahtonut olla vaikea vanhempi, joka lähettää ”minun lapsuudessani asiat tehtiin kyllä näin ” -viestejä ja ihmettelee, missä on Aapinen. Olisi pitänyt.
Ekan luokan aikana lapsi oppi lukemisen sijaan inhoamaan lukemista.
Edelleen olen niin vihainen sekä opettajalle että meille vanhemmille, että annoimme asian mennä niin. Miksi en kyseenalaistanut aikaisemmin, miksi luotin opettajan osaamiseen monta kuukautta? Ja mitä olisi tapahtunut, jos lapsen kotona ei olisi oltu kiinnostuneita lapsen lukemisesta ja kannustettaisi siihen kaikin tavoin? Miten eri tavalla lapsi suhtautuisi lukemiseen nyt, jos alku ei olisi ollut niin karsea?
Kyllä täit aina koronan voittaa (pun intended)
Joka tapauksessa lasten paluu kouluun ja päiväkotiin kahta viikkoa ennen kesälomaa oli tärkeää.
Esikoinen sai ympärilleen kodin ulkopuolisen porukkansa, jotain muuta kuin samat naamat päivästä toiseen. Kuopus sai hyvästellä päiväkodin ja sen aikuiset, sillä syksyllä hän aloittaisi esikoulussa. Haimme toukokuun lämmössä naulakosta pois villasukat, merinohaalarit ja vuorilliset kurahanskat.
Saimme kesälomalahjaksi myös täitä – edes eristäytyminen koteihin kahdeksi kuukaudeksi ei näemmä nujertanut niitä – mutta se kaksi viikkoa normaalia arkea oli senkin arvoista.
Jälkikäteisviisaudet
Mitä muuta tuon kevään ajalta jälkikäteen kertyneellä viisaudella kyseenalaistaisin tekemisessämme? Pyrkimyksen täydelliseen eristäytymiseen.
Yksi koronakevään ahdistavimmista asioista oli sosiaalisten suhteiden katkaiseminen. Meille se oli sentäs helppoa, meitä oli omiin oloihimme eristäytyneenäkin neljä. Mutta lapset teutaroivat kuin häkkiin teljetyt villivarsat. Oli vaikeaa selittää heille, miksi ei enää saakaan juosta rappukäytävässä sukkasiltaan kavereilta toiselle, tai miksi pihaleikit ja niiden tiimellyksessä unohtuvat turvavälit saivat meidät vanhemmat vauhkoiksi.
Kodista tuli vankila, ja minä tunsin oloni ilkeäksi vanginvartijaksi, suorastaan kiduttajaksi.
Olen sääntöorientoitunut, ja yhteisten sääntöjen noudattamatta jättäminen tuntuu ilkeältä vatsassa. Mutta näin jälkikäteen neuvoisin itseäni laajentamaan sosiaalista piiriä toiseen perheeseen.
Näin teimme sitten myöhemmin, kun historiankirjan sivut vain pidentyivät ja pidentyivät meidän sitä eläessämme. Vietimme naapuriperheen kanssa leppoisan koronajoulun, kun ei voinutkaan lähteä sukulaisiin. Ja kun sitten sairastuimme samoihin aikoihin, pidimme sairastupaa yhdessä ja katsoimme kauhuissamme uutisia Venäjän aloittamasta hyökkäyksestä Ukrainaan. Pää pysyi kasassa, kun oli ihmisiä ympärillä sitä kannattelemassa.
Turvapaikkana aari ja 12 neliötä
Hyvääkin tuossa ajassa meille perheenä oli. Kaiken tuskailun ja lyhyiden yöunien keskellä ihan totta oli myös se puoli, että arjen tahti rauhoittui.
Me vietimme paljon aikaa perheenä, ja vaikka kaikilla oli ikävä myös muita sosiaalisia suhteita, olivat lapset kuitenkin sen ikäisiä, että yhteiselo (sitä kotikoulua lukuun ottamatta) oli eristäytyneenä soljuvaa.
Kerrostaloasukkaina meidän onnenkantamoisemme oli vartin kävelymatkan päässä oleva aarin viljelypalsta sekä 12 neliön kesämaja, jonka olimme edellissyksynä hankkineet täysin tietämättöminä päätöksemme tärkeydestä hyvinvvoinnillemme. Tuona keväänä remppasimme kesämajaa, möyrimme mullassa palstalla ja vietimme Kivinokassa ehkä vieläkin enemmän aikaa kuin yleensä, ehkä vieläkin kiitollisempana siitä kaikesta kuin yleensä.
Kotikoulussa oli myös se hyvä puoli, että tehtävät sai tehdä omassa rytmissä. Niinpä yleensä perjantaina kouluhommat olivat jo tehtynä, ja pakkasimme laatikkopyörän eväitä ja lapsia täyteen ja fillaroimme viettämään pitkää viikonloppua omaan turvapaikkaamme kaupungin keskellä.
Raukean kesän jälkeen syksy saapuu epävarmana
Jos yleensäkin kesällä tuntuu kuin maailma taas yhtäkkiä aukeaisi ja elämä tuntuisi huumaavan ihanalta, tuona kesänä liikutuin monet kerrat kyyneliin siitä onnesta, että elämä tuntui taas tavallisen hyvältä.
Ystävät veivät minut yllärireissulle Porvooseen. Reissasimme ystäväperheen kanssa Itä-Suomessa ja nelistään pitkin Pohjanmaata. Kävin siskojen kanssa Ellen Thesleffin jalanjäljillä Muroleessa.
Syksyllä palasimme arkeen ja kirjoitin:
”Nyt pitäisi itsenikin saada kiinni arjesta, mikä on hankalaa, kun sen ääriviivoja ei ihan hahmota. Kaikki on odottavassa välitilassa ja suunnitelmista on tullut jossittelua. Kuopus kysyi, mennäänhän talvella taas Lappiin, mutta eihän sellaista voi tietää tai suunnitella. Ei tiedetä töistä, ei koulusta, ei varmasti ensi viikosta.
Onneksi tiedän sen, että arkeni, meidän arkemme on hyvä. Kunhan vain saamme pitää sen.”
Silloin – kaiken epävarmuudenkin keskellä – naureskelimme vielä onnekkaan tietämättöminä meemeille, joissa puhuttiin ”viidennestä koronakeväästä”.
Onpa ikävä näin luokanopettajana lukea, että joku on hoitanut työnsä noin ja vielä ekaluokkalaisen kanssa.
Minä kuvasin kuudesluokkalaisille oppilailleni joka päivä lukuisia opetusvideoita, jotka he pystyivät katsomaan päivän aikana aina ennen kyseisen oppiaineen tehtäviä ja parin viikon kohdalla alkoi joka päivä olla myös aamuinen päivänaloitus-meet ja 1-2 liveoppituntia opetusvideoiden lisäksi. Joka toinen viikko soitin kaikkiin koteihin erikseen ja kysyin, mitä kuuluu ja miten menee. Iltapäivisin päivysti Google hangouts -chatissa, jos joku tarvitsi apua päivän tehtävissä tai käskin rästivideopuheluun oppilaita, joilla oli paljon tehtäviä tekemättä ja alkoi motivaatio ymmärrettävästi kadota.
Silti osa huoltajista valitti että on liikaa tekemistä ja osa että liian vähän eli kaikkia ei voi miellyttää. Mutta niin se on normaalistikin.
Ainoa puolustus, minkä keksin lapsesi opettajalle, on se, jos hänellä on kotona pieniä lapsia tai erityislapsia. Siinä on vähän vaikea sitten livetunteja vetää. Mutta kyllä edes vähän parempaan olisi pitänyt palkkansa eteen pystyä. Itse olin tuolloin vielä lapseton sinkku, joten tein toki töitä myös iltaisin, kun ei muutakaan tekemistä yksinään ollut.
Mielenkiintoista miten eri tavalla asiat hoidettiin kouluissa korona aikana. Meillä on saman ikäinen tytär eli silloin ekaluokkalainen. Itse olin töissä koko korona ajan vaka opena ja puoliso ei pystynyt omassa työssään tekemään etätöitä. Joten järjestimme niin, että minä yritin tehdä aamuvuoroa ja puoliso katsoi aamulla, että hommat lähtee pyörimään. Puoliso oli sitten illalla myöhään töissä ja lapsi etäkoulussa joitakin tunteja yksin. Meillä oli mm. verkossa luokan tapaamisia, opettaja piti tunteja, nauhoitettua opetusta, katsottavia videoita. Hyvin oli tuo järjestetty. Saatiin myös kauppaan ruokalahjakortti, joka korvasi ruokakuluja. Kuitenkin oli rankkaa sumplia töitä ja joka päivä, kun tulin töistä niin piti katsoa, että kaikki tehtävät on tehty tai esim. tehdä yhdessä jumppaa, lähteä ulos etsimään jotakin. Olin ihan super väsynyt, kun kouluun palattiin. Lisäksi kerrankin jo luulin, että meillä on tiputtu renkailta pää edellä, kun ei naapurille avannut ovea eikä lasta näy ikkunasta, ei avaa ovea eikä vastaa puhelimeen. No, syy oli, että oli työhuoneen laittialla luurit korvissa opetuksessa ja ei näkynyt ikkunasta . Meillä siis yksi lapsi ja hän sai nähdä naapurin tyttöä ulkona…ketään muita ei nähty . Ei uskallettu aluksi nähdä isovanhempia mutta jossakin vaiheessa todettiin, että nyt riittää (yhteinen päätös isovanhempien kanssa). Meillä myös muistona etäkoulusta noin vuoden päästä tartuntatautilääkärin määrämä karanteeni, kun luokalla joku sairastui. Paljon on mahtunut kaikenlaista pienten ihmisten elämään ❤️
Meillä on ihan samanlainen kokemus 2-luokkalaisen kotikoulusta. Opettajalta tuli wilmaan kerran viikossa tehtävälistaus ja muuten täysi radiohiljaisuus. Kaksi kertaa piti ottaa rehtoriin yhteyttä ennen kuin ope sai mitään kontaktia otettua lapsiin. Ja senkin jälkeen se oli 15 min täysin ryhditön Meet-sekoilu kerran viikossa.
Mä oon edelleen ihan sairaan vihainen tästä 🙁 Miksi mun piti oman työni lisäksi hoitaa vielä opettajan työt? Mitä ihmettä hän teki palkkansa eteen? Ja miksei rehtori puuttunut tähän jämäkästi?
Kiitos kirjoituksestasi ja asian esille tuomisesta. Täytyy sanoa että minulla on täysin samanlaisia kokemuksia.
Minulla oli lapset silloin 4. ja 7.luokalla, me aikuiset päivätöissä joissa ei ollut mitään etämahdollisuutta.
4. Luokkalaisen opetus oli juuri tuolla samalla tasolla- aamulla tuli Wilmassa viesti jossa päivän tehtävät oli lueteltu. Pedanettiin kuvattiin niitä sitten. Kahden kuukauden aikana opettaja soitti yhden kerran ja Teams yhteys oli kaksi kertaa, mutta sieltä ei opetettu kertaakaan livenä mitään.
Aivan ala-arvoista. Kerran valitin rehtorille ilman mitään seurausta
Luokanopettaja ei osannut käyttää mitään digivälineitä, eikä ilmeisesti suostunut opettelemaan. Samaan aikaan rinnakkaisluokalla oli aivan toisenlainen opettaja, joka käytti Teamsia ym. Täysin eriarvoista opetusta samassa koulussa siis.
Yläasteella oleva 7. luokkalainen joutui melkoisen sillisalaatin selvittämään. Rehtori oli sitä mieltä että jokainen opettaja voi hoitaa asian kuten parhaaksi näkee. Tehtäviä annettiin kuukaudeksi -viikoksi-yhdeksi tunniksi kerrallaan, Pedanetissä, Wilmassa viesteillä ym. täysin riippuen opettajasta. Eli 13 -vuotiaan täysin mahdoton hallita tälläistä kokonaisuutta ja hän ahdistuu melkoisesti tehtävämäärän alla. Kunnes sitten yhdessä käytiin läpi milloin mikäkin tehtävä pitää olla valmiina . Muutama tunti live -opetusta koko 2 kk aikana. Sitten syksyllä kun yläasteelle tuli uudestaan etäkoulu, toimi kaikki huomattavasti paremmin. Mutta tämän 2 kk aikana, sitä ei saatu toimimaan ollenkaan.
Eli päivät olin töissä ja illat opetin lapsille sitä mikä päivältä oli jäänyt oppimatta. 7. luokan matematiikka on esim yllättävän vaikeaa yhtäkkiä tehtäväksi tietokoneella paperin sijasta.
Suututtaa vieläkin se eriarvoisuus joka lapsilla oli riippuen rehtorin ja opettajien tiedon ja opetuksen tasosta ( tai opetuksen puutteesta ).
Selailin itse vasta valokuvakansiota (sähköistä toki) viiden vuoden takaa ja yllätyin kuinka aktiivista eloa sen parin kk aikana vietettiin. Luultavasti siksi, että aikaa oli niin paljon, että piti vääntää tikusta tekemistä. Meidän ekaluokkalaisen etäkoulu oli ihan ok. Alkushokin jälkeen oli päivittäisiä teams-palavereja luokan kanssa (ja jotenkin niin liikuttavaa katsoa pieniä ekaluokkalaisia juttelemassa toisilleen ruudun välityksellä luokan kanssa). Eihän siinä koulussa hirveästi ryhtiä silti ollut (vaikka toki itse teki lukujärjestystä lapselle, että päivät hahmottuisivat), mutta oma tunne oli, että parhaansa opettaja teki tilanteessa (ts. käytti aikaansa opettamiseen ja sen miettimiseen miten se organisoidaan etänä). Lapsi näyttää kuvien perusteella askarrelleen valtavasti ja samaten näyttää siltä, että koko kevät on oltu haukkaamassa happea metsässä. Ehkä hieman vääristää muistoja, kun siitä ei ole kuvia kun varaa ruokakuljetusta kahden viikon päähän klo 04 yöllä tai kun jokaisen perheen jäsenen pitäisi olla videopalaverissa ja kodissa on yksi ovella suljettava tila (lapsen huone) wc:n lisäksi. Lisätyöpiste olohuoneen nurkassa on sentään dokumentoitu. Pahinta oli kyllä sisällelukittumisen olo (ja siksi varmaan piti päästä ulos joka välissä), seuraavana vuonna muutettiin asuntoon jossa iso parveke ja se oli taivaallinen kesä, sai löhötä ulkona parvekkeella (jonne kasvatettiin viidakko — nyt 4. vuotena todella paljon vähemmän kasveja 😉 ja ei tarttenut lähteä ulos.
Olipa hyvä postaus ja herätti kyllä miettimään kuinka erilaisissa tilanteissa perheet olivat!
Meillä oli myös 2020 keväällä tilanne, jossa lapset olivat kumpikin vielä pieniä, alakouluikäisiä. Esikoinen 5-luokkalainen ja kuopus 2-luokkalainen. Me aikuiset käytiin normaalisti töissä, mies tehtaassa ja minä yrittäjänä tein jopa vähän pitempää päivää, että sain taklattua kaikki poikkeustilanteen kommervenkit.
Esikoisen kohdalla oli koulussa jo olemassaolevat käytännöt ja tunnukset zoomin käyttöön ennen koronaa ja opettaja otti hienosti etäopetuksen haltuun.
Kuopuksen kohdalla ei koulussa (onneksi!) vielä zoomeja tai teamseja ollut käytössä, ja näinollen etäkoulu polkaistiin käyntiin parin viikon viiveellä ja sekin tarkoitti just noita aamupuheluja.
Jossain kohtaa opettaja kyseli meiltä vanhemmilta miten sujuu ja kerroin rehellisesti, että lapsi ei löydä itsenäisesti tehtäviä kirjoista ja päivät kuluu ulkona trampoliinillä temppuja opetellen – siskonsa laverteli 😀
Saatiin sitten erityisopettaja soittamaan 2-luokkalaiselle päivittäin ja etsivät yhdessä kirjoista tehtävät, että lapsi pääsi niitä tekemään. Me vanhemmat ei kovasti asiaa murehdittu kun ajateltiin, että ottavat myöhemmin kiinni opetuksessa sen mikä nyt jää oppimatta.
Vapaa-aikakin sujui aika leppoisasti meidän lähiössä. Lapset sai leikkiä normaaliin tapaan ulkona ja meillä kodissa kyläili lasten läheisimmät ystävät, me aikuisetkin kun oltiin päivittäin kontaktissa muihin ihmisiin. Fyysisiä kontakteja katkaistiin isovanhempiin ja muihin ikäihmisiin.
Kukaan meistä ei onneksi sairastunut vakavasti koronaan.
Mutta näin joka perheessä varmasti koettiin kovin eritavalla tuo aika riippuen olosuhteista! Toivottavasti tuollaista ei enää tarvi kokea.