Muistatteko, kun oli huhtikuu? No enpä minäkään oikein, sen verran monta helteistä päivää siitä on. Mutta silloin lukemani kirjat kyllä muistan, sillä olen kirjannut niistä ajatuksia muistiin.
Huhtikuussa luin ja kuuntelin kolme kirjaa. En nyt enää viitsi neljättä kuukautta putkeen ihmetellä sitä, miten olen lukenut omiin tottumuksiini nähden näin vähän. Tämä lukuvuosi nyt näyttää olevan tällainen. Olen – tai ainakin koitan olla – tyytyväinen, kunhan saan iltaiset sivuni. Olkoonkin, että sivumäärät saattavat olla vain muutamia ennen kuin keho ja silmäluomet tulevat unesta raukean raskaiksi. Kaikki lisäsivut ja arjen lomaan asetellut kuunteluminuutit siihen päälle ovat nautinnollista ekstraa.
Huhtikuun kolmikkoon sisältyi yksi ihan sekoboltsin rönsyilevä ja sanoiltaan tuhti romaani, filosofin paikoin jopa ilahduttavan nolostuttavan rehellisiä esseitä rakkaudesta ja lisäksi vielä hehkutettu romaani, joka tallentaa harvalukuisille sivuilleen lomakaupungin kauden ulkopuolisen pysähtyneisyyden.
Tässä kirjoista tarkemmin:
Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet
- Gummerus 2022
- Suomentajat: Marja Luoma ja Sampsa Peltonen
Kahdeksankymmentä vuotta sitten senegalilainen kirjailija T.C. Elimane katoaa sen jälkeen, kun hänen julkaisemansa Epäinhimillisyyden labyrintti -romaani on aiheuttanut plagiointiskandaalin. Kun Pariisissa asuva senegalilainen kirjailija Diégane saa Elimanen kirjan käsiinsä vuosikymmeniä myöhemmin, sen upeus vie kertaheitolla kaikesta kirjoittamista merkityksen.
Miten voida kirjoittaa mitään tämän jälkeen? Mikä ylipäätään on plagioimista, kun kaikki sanat on jo sanottu? Kirja ja sen kirjoittaja eivät jätä Diéganea rauhaan, ja hän päätyy selvittämään mystisesti kadonneen Elimanen kohtaloa.
Tämä kirja on ihan kreisi. Enkä tiedä, tarkoitanko sitä hyvällä vai vähän epäileväisen karsastavalla tavalla. Kirja on kuin uni, joka rönsyilee, leviää ja hyppii ajasta välittämättä. Se vaihtaa kertojaa, käy rajamailla, pysähtelee tutkailemaan jotain tiedonhippusta sekopäisen pitkien lauseiden ajaksi ja sitten taas kiihdyttää vauhtia niin että vilisevät maisemat leviävät kuin akvarellivärit vesilasissa.
Kirja käsittelee kolonialismia, kirjoittamista, kirjailijuutta sekä sitä, miten kirjat tulevat arvioiduiksi ja koetuiksi niiden kirjoittajan kautta. Kaiken sekaan kieppuu mystisyyttä, alkukantaisuutta, selittämätöntä.
Myönnettäköön, että en ole ihan varma, ymmärsinkö palkintoja kahmineesta kirjasta puoliakaan, mutta jokin vetovoima sai lukemaan lauseen toisensa perään. Luulen, että jos lukisin kirjan toiseen kertaan, mihin en ala, näkisin selkeämmin sen kaikki tasot ja ehkä kokisin lukevani ihan eri kirjan kuin nyt.
Teksti oli runsasta, kuin tuhtia ja värikästä ruokaa. En tiedä, mitä kaikkea edes tulin syöneeksi, mutta lopputulemana oli pölmistyneen kylläinen olo.
Pärttyli Rinne: Rakkauden synnyistä
- Vastapaino 2021 (äänikirja 2022)
- Äänikirjan lukija: Pärttyli Rinne
Tein vuosia sitten jonkun puolivirallisen testin siitä, mikä on minun erityisvoimani työelämässä. Odotin jotain ylevää, jonka voisi helposti asetella osaksi työminääni, brändiäni. Mielikuvituksellisuus, sosiaalisuus, kyky saattaa ideat käytäntöön asti joutuisasti. Jotain sellaista. Mutta ei, sen sijaan minun voimani oli rakkaus.
Tulos nolotti ja ärsytti; toiset saavat viivan alle johtajuuden ja minä rakkauden. Miten jotain noin pehmeää voisi käyttää kovassa työmaailmassa?
Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että minullahan on hallussani voimista suurin. Johtotähti, jota seurata elämässä, voimavara, josta ammentaa niin itselleni kuin ympärilleni. Näin vuosia myöhemmin voin myös nähdä, että juuri voimani pehmeys on se, jota vasten olen voinut nojata työelämässä. Minussa on rakkaus sanoihin, tarinoihin ja ympäröivään maailmaan.
Muisto persoonallisuustestistä tuli mieleen, kun kuuntelin filosofi Pärttyli Rinteen tietokirjan Rakkauden synnyistä. Rakkaus kun ei ole ”vain” rakkautta kumppaniin, perheenjäseneen tai ystävään. Rakkaus on luomassa yksilöiden perimää, yhteisöjen moraalisia koodistoja ja poliittisia ideaaleja. Rakkaus on mukana uskonnoissa, nautinnossa, teksteissä ja jopa siinä, miltä ihmisistä esteettiset kokemukset tuntuvat. Ei kai ihme, että kaunis kattauskin saattaa saada minussa aikaan fyysisiä hyrinöitä!
Rinne koittaa esseissään saada kiinni siitä, mitä rakkaus oikeastaan on. Mahdotontahan se tietenkin on, ja siksi tekstissä käydään välillä galakseissa ja toisinaan pysähdytään tutkimaan kirjoittajan omaa kokemusta rakkaudesta. Teksti on filosofista, helposti ymmärrettävän tieteellistä ja henkilökohtaisella tasolla niin rehellistä, että kuuntelijana välillä ihan nolostun. Filosofi-tutkija, joka kertoo hiestään, parisuhdeongelmistaan, seksielämästään, onko tämä nyt sopivaa!
Rinne on selkeästi ymmärtänyt, mikä hänen erityisvoimansa on, myös työelämässä. Vaatii aika paljon enemmän rohkeutta rakastaa kuin esimerkiksi johtaa.
Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
- Siltala 2023 (alkuperäisteos 2016)
- Suomentaja: Anu Partanen
Tapahtumien maisemana on talveen hiljentynyt lomakaupunki Koreoiden rajalla. Pienessä ja askeettisessa pensionaatissa työskentelee ranskalaiskorealainen nainen, joka hänkin tuntuu uinuvan elämässään, odottavan sen seuraava kautta alkavaksi. Pensionaattiin majoittuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä, jonka tavoite on Sokchossa oleskellessaan viimeistellä sarjakuvasankarinsa viimeisen kirjan tarina.
Koleiden päivien kuluessa pensionaatin työntekijän ja sarjakuvapiirtäjän välille kehittyy epämääräinen ja hento mutta jännitteinen suhde.
Elisa Shua Dusapin esikoiskirjaa Sokcho talvella on verrattu Lost in Translation -elokuvaan, minkä ymmärrän. Molemmissa hallitseva maku on melankolia, jonka alkuperää on hankala tavoittaa, mutta joka kietoo muut elementit alleen. Molemmat sijoittuvat hotelliin (paitsi Sokcho talvella sijoittuu pensionaattiin, rakastan tätä yksityiskohtaa ja nyanssieroa tavalliseen majataloon saati nyt hotelliin verrattuna). Molemmissa päähenkilöt ovat hukassa elämässään ja heidän välilleen kehittyvä suhde on kiehtovan eriskummallinen. Molemmissa on kohtauksia ja vuorosanoja, jotka jäävät vaivaamaan.
Elokuvavertaus on omaan lukukokemukseeni verrattaessa siinäkin mielessä osuva, että en itse lumoutunut Sokcho talvella -romaanista niin kovin kuin muu maailma, mutta sen sijaan pystyin jo lukiessani nähdä, miten upea, viipyilevän painostava ja samaan aikaan raikas elokuva siitä tulisi. Elisa Shua Dusapin kuvailee kaupungin yksityiskohtia ja esimerkiksi ruokia niin elävästi, että sen kaiken pystyi nähdä edessään.
Vain 146-sivuinen kirja tavoittaa niin hyvin pysähtyneisyyden tunnelman, että mietin – liekö kirjan lukemisen aikaan ympärillä ryskänneen käväisen hulabaloon syytä – tahtovani juuri tuollaiseen paikkaan lomalle: hiljaiseen ja uniseen lomakaupunkiin kauden ulkopuolella. Päässä alkoi soida heti Ultra Bran Pärnu-kappale:
”Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä.
Kastumme aina kun kävelemme keskustaan.
Nähtävyyksiä ei ole mutta
taloista katsoo pyöreät ikkunat.”
Ps. Kirjan kansi on erityisen herkku, kuin postikortti lomalta. Ja ihanan vinossa siitä tunnelmasta, joka kortin sisältä löytyy.
Luin eilen Miesten syvimmät salaisuudet loppuun ja heti perään tuntuu haastavalle päästä minkään muun kirjan maailmaan. Kirja oli niin monitasoinen, etten olisi päässyt siihen sisälle, ellen olisi juuri kesälomalla ja ”tauolla” hektisestä työelämästä. Kirja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, mutta mielestäni myös palkitsee.
Vastapainoksi aloin tänään lukemaan Murhe ja Autuus- nimistä aivan toisenlaisen genren kirjaa, jonka sarkasmi ja anteeksipyytelemätön hahmojen kuvaus on nasevaa, joskaan ei erityisen ”esteettistä”.
Oma lukemistahti on myös ollut alkuvuoden jostain syystä hiipuva, mutta ”elämää” on nyt vain ollut välissä.
Suosittelen kahta hyvin erilaista kirjaa loppukesälle, jos vain lukupinoon vielä mahtuu. Lydia Sandgren- Läpileikkaus sekä Joonatan Tola- Hullut ihanat linnut. Molemmissa on psykologista terävyyttä, vaikkakin aivan eri muodoissa ja rytmissä. Sandgrenin henkilökuvaus on lyyristä, jotenkin kärsivällistä ja arjen yläpuolelle kohottautuvaa. Tolan lause sen sijaan on kipeän karua ja mustan huumorin sävyttämää- on mahdotonta päättää, mitä tuntee synkkien mutta silti nurinkurisella tavalla sympaattisten henkilökuvausten vyöryessä eteenpäin.
Voin kuvitella, että Miesten syvimmät salaisuudet -kirjan lukukokemus olisi ollut ihan eri lomalla tai ylipäätään silloin, kun kirjaan olisi voinut uppoutua kerrallaan tuntikausiksi.
Murhe ja autuus -kirjan luin viime vuonna, siitä kirjoitin enemmän täällä: https://lahiomutsi.fi/2022/05/02/maaliskuun-kirjapaivakirja-2/
Kiitos kirjasuosituksista, molemmat niistä olenkin tallentanut aikaisemmin äänikirjasovellukseen. Siellä ne ovat odottaneet vuoroaan, kun lukuvuosi on jostain syystä ollut nyt kirjaimellisesti harvalukuinen.
No tosiaan- en sattunut vaan muistamaan, että Murheesta ja autuudesta oli jo postausta. Itse tein sellaisen virheen, että jäin koko ajan odottamaan jotain ”erityistä” taitekohtaa, mutta mielestäni sellaista ei oikein kuitenkaan rakentunut. Ymmärrän, että on ollut perusteltu ratkaisu häivyttää fiktiivinen Marthan diagnoosi kahden viivan muotoon, mutta se vaihe oli vähän keinotekoinen tarinan kokonaisuuden kannalta.
Hienoa kirjassa oli oikeastaan kaikkien hahmojen ristiriitaisuus ja eräänlainen sokeus oman toiminnan motiiveja kohtaan. Sopii toivoa, että Mason jatkaa terävien ihmiskuvausten parissa. Lukiessa tuli myös mieleen, että kirja taipuu varmasti sarjaksi tai leffaksi ja näin jo useita mielikuvia, että naispääosassa olisi ” Normaaleja ihmisiä”- tv- tuotannon loistava näyttelijä Daisy Edgar- Jones. Hänestä tulisi oiva Martha koko tunnekirjon kanssa.
Hih, en toki oletakaan, että kukaan voisi muistaa, mitä kaikkea olen lukenut – en itsekään monesti muista 🙂 Ja hei, tästä tuli mieleen, että en ole vieläkään katsonut Normaaleja ihmisiä -sarjaa sekuntiakaan! Kaikkea kivaa kun ei voi saada yhtäaikaa, ja siksi itselläni ei oikein ole tässä elämänvaiheessa aikaa sarjojen seuraamiseen, mutta tuon tahtoisin nähdä.
Olen koittanut etsiskellä, löytäisinkö täältä kirjavinkkejä hieman vanhemmille lapsille, mutta en ole onnistunut löytämään. Osaisitko vinkata joitakin (mieluiten suomalaisia) teoksia/sarjoja juuri 10 vuotta täyttäneelle (tytölle)? Ja toinen olisi pian kahdeksan täyttävä (poika). Voisi toki olla hieman vanhemmallekin eli 10/12-vuotiaaksi asti, koska saattaa mennä hetki ennen kuin taas pääsen kyseisiä henkilöitä näkemään.
Joo, aika vähäisesti olen koululaisten kirjoista kirjoittanut tänne blogin puolelle, kun nämä omatkin lukemiset ja niistä ajatusten koostamiset laahaavat kroonisesti jäljessä 😀 Mutta tällä hetkellä meidän koululaiskaksikko lukee mieluiten Nolo elämäni -sarjaa ja Koiramies-sarjaa. Kaikki muutkin heidän makuunsa uppoavat kirjat ovat ulkomaisten tekijöiden, vaikka kuinka olen yrittänyt heille kantaa minun mielestäni hyvältä vaikuttavia kotimaisia kirjoja. Mutta jännästi äidin kirjamaku ei usein mätsää 😀
Selvä, kiitos paljon vastauksesta! Pitää tutkailla noita kahta. Ja kenties vain joskus ostan testin vuoksi jotakin suomalaista sarjaa, vaikka se ei sitten osuisikaan. Olen useampia kertoja pyörinyt kirjakaupassa ja koittanut miettiä, mikä kirjoista/sarjoista voisi olla hyvä, mutta vaikeaa on. 🙂
Joo, kannattaa testata, jos joku suomalainen sarja lähtisi kans! koululaisilla on niin erilaiset kirjamaut, tietenkin, mutta nuo kaksi sarjaa tuntuvat uppoavan monille muillekin ikäisilleen just nyt. Samaten kuin ikisuosikki, Neropatin päiväkirja. Suomalaisista sarjoista tuli mieleen Tuutikki Tolosen Agnes-sarja, jossa on tällä hetkellä kolme kirjaa. Sitä olen itse lukenut ääneen toiselle lapsista, ja ollaan molemmat tykätty. Ja hyvänen aika, Arttu Unkarin kirjoittama Isämies-sarja, se on ihan hitti ja luvussa sekä kuuntelussa uudestaan ja uudestaan. Vähän yllättäen myös Risto Räppääjät kulkevat yhä mukana kausittain, etenkin äänikirjoina. Pitäisi oikein miettimällä miettiä näitä kirjoja, sillä onhan niitä, kun vain muistaisi!