Helsinki on siitä vinkeä kaupunki, että vaikka olen elellyt täällä pitkälti toistakymmentä vuotta, yhä edelleen löytyy uusia luontoretkikohteita seikkailtavaksi. Yksi pitkään puhelimeni retkihaavemuistiossa muhinut kohde on Slåttmossen, jonne tehtiin pieni päiväretki lasten kanssa loppusyksystä viime vuonna.

Slåttmossen on suo ihan Helsingin ja Vantaan rajalla. Kaupungissa kun ollaan, ihan pitkospuiden viereen pääsee kulkemaan julkisilla. Me matkasimme ensin metrolla Mellunmäkeen, otimme sieltä bussin Jakomäkeen ja jäimme pois Louhikkotien bussipysäkillä. Siitä ihan vierestä kyltti opastaa saapastelemaan metsään vievälle polulle, ja pian vastaan tulevatkin pitkospuut.

Lapset tuumailivat maisemien olevan kuin Lapissa, mutta itselleni tuli mieleen Pohjanmaan lakkasuot. Myöhemmin luin, että Slåttmossen on keidassuo, joita Suomessa on pääasiassa juuri Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Keidassuossa suon keskiosa on korkeammalla kuin suota ympäröivä maa.

Helsingissä on tämä yksi ainoa keidassuo, ja alueesta 7,5 hehtaaria onkin rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Vaikka siis tekisi mieli vaikka lakkojen perässä hypähdellä suon puolelle, luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi ihmiskulkijoiden on pysyttävä pitkospuilla.

Suo on mykistävä joka vuodenaikana

Me lähdimme kulkemaan eri suuntiin haarovia pitkospuita summanmutikassa. Mitään viitoituksia ei ollut, mutta se ei sinällään haitannut. Reitit ovat lyhyitä – kokonaisuus on vajaan parin kilometrin mittainen – joten sinällään mitään päämäärää retkellä ei edes ollut. Kunhan olimme ja nautimme.

Pitkospuut kopisivat pehmeästi jalan alla ja aurinko ripusteli säteitään puiden latvuksiin. Lapset juoksivat edestakaisin, keppihevoset olivat innoissaan maastolenkistä ja välillä pysähdyttiin tutkimaan mättäiden keskellä möllöttävän kosteikon silkkistä pintaa ja variksenmarjoissa kimaltelevia pisaroita.

Tuoksui talvea enteilevä viileä kosteus, kanervat ja männyt. Mutta ihan pian näihin aikoihin, kesän ottaessa vallan, suota alkavat täplittää valkoiset haituvat, kun tupasvilla aloittaa kukintansa.

Mietittiinkin kaikki yhteistuumin, että tänne pitää tehdä retki myös kesällä. Ehkä mieluiten kesäkuussa, kun suopursun kukinta kietoo maiseman tuoksuunsa kuin voimakas ja vastustamaton juhannustaika. Kuulemma tuolloin suolla lepattavat myös perhoset, ja kun laittaa pitkospuille vatsalleen, näkee paremmin myös muut suolla asuvat runsaslajiset hyönteiset.

Viereisten autoteiden kohina kyllä kantautui metsään ainakin loppusyksyn kuulaudessa, mutta joka tapauksessa huokaisin onnesta ja liikutuksesta; että on ymmärretty säästää tällainen luonnon ja ihmisten – meidän – henkireikä rakennusten ja teiden keskellä.

Eväskattaus lammenrannassa

Slåttmossenilla ei ole mitään varsinaista taukopaikkaa, mutta meillä oli toki eväät mukana. Eväspaikaksi olin kartalta katsonut suon vieressä, Somerikkotien ja Kuussillantien kainalossa sijaitsevat hiekkakuopat. Vaikka ne ovat rykelmässä vierekkäin, yksi niistä on Helsingin puolella, loput Vantaan. Hiekkakuopat ovat syntyneet 1940–1960-luvuilla, kun alueelta kaivettiin hiekkaa. Sittemmin kuopat ovat täyttyneet vedellä muodostaen lampia, joilla on syvyyttä metristä neljään metriin.

Istahdimme alas ensiksi vastaan tulleen lammen rannalle. Kaivoin repusta esiin eväsleivät ja ruokatermarin, joka oli pitänyt keiton höyryävän lämpimänä retkemme ajan.

Loppusyksyn lyhyt päivä laittoi retkellemme takarajan, kun kävelimme auringon laskiessa loppujenkin lampien ohitse Sommerikkopolun bussipysäkille. Lammissa ui sorsia, mutta kuulemma kesäisin Vaaralan Rivieran monttuihin pulahtelevat uimaan myös ihmiset.

Tsekkaa myös postaukseni kaupungin ehkä lyhyimmistä pitkospuista Jollaksen rämeellä.