Tarvitsen näemmä edelleen kalenteriin painetun virallisen arkivapaan antaakseni itselleni luvan olla. Alkuvuosi on ollut (laskutusta kerryttävien) töiden suhteen varovaisen odottava ja myös kammottavan hiljainen, ja olen ajatellut, että no nyt sitten lepäilen koko sekopäisen kiireisen viime vuoden (viime vuosikymmenen?) edestä. Että kun vähän pakon edessä siihen nyt olisi mahdollisuus.
Mutta sanopa se armottoman vaativalle mielelleni. Olisi pitänyt kirjoittaa ainakin Lähiömutsin myyntimateriaaleja uusiksi, enemmän tarjouksia ja hitto soikoon se haaveilemani romaani, kun joka tapauksessa raha liikkuu nyt nihkeästi ja lompakon nyörejä on kiristettävä. Olisi pitänyt pitänyt pitänyt.
Vaikka olen aktiivisesti tehnyt ajatustyötä sen suhteen, että en arvottaisi itseäni työn kautta, huomaan hiljaisien kuukausien syövän omanarvontuntoani. Jokainen kielteinen apurahapäätös (upea romaani-ideani ja toteutussuunnitelmani onkin sysipaska) ja hylätyksi tullut tarjous (kuraa sekin tekeleeni siis taisi olla) kietaisee kerroksen sementtiä jossain vatsalaukun ja sydämeni välissä sijaitsevan ja sieltä aivoihin säteilevän työnilon ympärille.
Tuntuu, että teen, teen ja teen, mutta mitään valmista, konkreettista ja silmin nähtävää, ei tunnu syntyvän. Siihen päälle jos keskiviikkona kello 14 ujosti ehdotan itselleni juoksulenkkiä tai kirjastossa luuhastelua sähköpostien sijaan, omatunto alkaa ruoskia ivasanoilla. Saamaton vätys, laiskimus, arvoton luuseri!
Onneksi tuli pääsiäinen ja painoi kehoni reset-napin pohjaan neljäksi päiväksi.
Meillä oli alun perin suunnitelmana vuokrata joku mökki pääsiäiseksi, yökyläillä muualla asuvien ystävien luona tai ylipäätään lähteä ns. jonnekin. Nyt kuitenkin energia- raha- ja suunnitteluaikavarannot näyttivät siltä, että jäimme suosiolla Helsinkiin.
Ja se oli hyvä niin, juuri nyt. Miten onkin niin jumiutunut siihen ajatukseen, että kun on pidempi vapaa, pitäisi hyödyntää mahdollisuus ja lähtemällä lähteä arjestaan etäälle. Vaikka joka kesälomakin huomaan kaipaavani enemmän aikaa juuri Helsingistä nauttimiseen. Onhan täällä kaiken muun lisäksi lempipaikkani maailmassa, Kivinokka.
Kalenterin punaiseksi merkitty arkipäivä antoi mielelleni luvan liukua nautinnolliseen puuhastelumoodiin jo perjantaina. Jos pitäisi päättää yksi sana kuvamaan olotilaa ja tilannetta, jossa olen onnellisimmillani, se olisi puuhastelu. Se voi olla oikeastaan mitä vain, mutta yleensä puuhastelua kuvaa se, että on kiireetön tunnelma ja olen kädet kyynärpäitä myöten jossain: mullassa, maalissa, lankakorissa, kompostorissa, taikinassa, marjapuskassa. Jopa siivousämpärissä ja pyykkikorissa!
Puoliso siivosi parvekkeen, ja minä laitoin sinne kevätkukkia. Tein ensimmäistä kertaa hapanjuureen pizzataikinan, ja sitten seuraavana päivänä heti perään toisenkin. Koulin esikasvatettuja pikkutaimia isompiin ruukkuihin ja puuhastelin itseni raukean voipuneeksi viljelypalstalla. Pyykit kuivuivat hetkessä pyykkinarulla, ja en tiedä, kummasta nautin enemmän; tuulessa liehuvien pyykkien tuijottelusta vai rapealta ulkoilmalta tuoksuvien lakanoiden petaamisesta sänkyihin.
Pääsiäisen aikana kevät tuntui saavan yliotteen talvesta. Voihan tuolta vielä rykäistä takatalvea, mutta harvemmin kevään alkamisen voi yhtä selkeästi merkitä kalenteriin. Tässä, tässä kevät keikahti talven takakenosta kohti kesää.
Olen oppinut näkemään tämän vuodenajan, tämän kevään keskivaiheen ihanuuden, vasta aikuisena. Lapsuudesta ja nuoruudesta tämä aika tuo ensimmäisenä mieleen Pohjanmaan rapaiset ja routineet tiet, päätä särkevän kirkkaan auringon ja eriskummallisen, sulavalta lumelta tuoksuvan sentimentaalisuuden. Nyt taas tämä aika saa ilosta vinksalleen, kun luonnon elinvoima on räjähtämäisillään ja samaten minä, mutta hyvällä tavalla. Kaikki ihana on vielä edessä! Tahtoisin ehtiä ihastella jokaisen maasta puskevan heinänkorren ja puunoksilla pullistuvan silmun.
Ja samalla ymmärrän sitä sentimentaalista Hanneakin, onhan tämä kaikki melkein liikaa kestettäväksi pitkän pimeän talven jälkeen.
Niin kuin vaikka se, että yövyimme ensimmäistä kertaa tälle vuodelle kesämajalla koko perhe. Lauantaina poljimme taloyhtiön saunavuoron jälkeen hiukset märkinä Kivinokkaan. Kesävedet ovat vielä poissa päältä, mutta vesikanisteri kulki laatikkopyörän kyydissä yhdessä yökkäreihin pukeutuneiden lasten, eväskorin ja vaatekassin kanssa. Takkatulen alkaessa lämmittää pientä mökkiä, laitoimme pötköllemme isolle pedille vieriviereen.
Olin tikahtua onnesta.
Yöllä lämpötila ehti tipahtaa mökin sisälläkin kolmeen asteeseen, kunnes puoliso aamuvarhaisella oli laittanut tulet takkaan. Me muut nukuimme tyytyväisinä villatäkkien alla vielä siinä vaiheessa, ja itse heräsin lopulta vasta aamupuuron tuoksuun. Missään muualla uni ei ole niin pehmeää ja syvää kuin mökillä.
(Kurainen Kivinokka, 12 neliön mökki, lapset ja kanisterivesi saivat yhdistelmänä aikaan myös muutamat hermoromahdukset, mutta kevät saa kreisiksi ja piipahdettuamme kotona, fillaroimme mökille vielä toiseksikin yöksi.)
Aamulla lampsin heti herättyäni rantaan kylpytakissa, uintitossut jalassa ja pipo päässä. Kivinokan ison uimarannan edusta oli vielä jäässä, mutta lipsuttelin uimaan viereisiltä kallioilta. Avantokausi vaihtui avovesiuintikauteen, selkeä enne kesästä sekin, vaikka vesi tietenkin on yhä kehoa rauhoittavan kylmää. Uin rauhallisia vetoja, ja veden viiltävä kylmyys vaihtui hetkessä pehmoiseen euforiaan. Vastarannan tornitalot kimaltelivat kevään valkoisessa valossa, ja näkymä on aina, vuodesta ja vuodenajasta toiseen, absurdin ihana vastakohta Kivinokan röllitöllimetsälle.
Aamupalan jälkeen jäin istumaan pöydän ääreen kirjan kanssa niin pitkäksi aikaa, että aamupäivään voimistuva aurinko melkein ehti kuivattaa ulos kuivumaan ripustamani uikkarit ja pyyhkeen. Oli maanantai, mutta Kivinokassa on aina sunnuntai.
Voin niin samaistua tuohon puuhastelun autuuteen. Se kun saa kerrankin hommailla omalla aikataululla ja sitten tuloksena on jokin silmin nähtävä tuotos, vaikkakin sitten vain puhtaita pyykkejä riippuva pyykkiteline tai lasten polvipaikatut housut. Kaipa se puuhastelu on meille ajatustyöläisille sellaista aivolomaa ja sen takia tuntuu niin hyvältä. Ymmärrän hyvin myös tuon itsensä arvottamisen työn kautta, enkä ole keksinyt siihen toimivaa lääkettä. Luulen, että se ajatusmalli kumpuaa omalla kohdallani lapsuudestani (myös Pohjanmaalla), missä työn eetos eli vahvana vanhempieni käyttäytymisessä, vaikka ei sitä sen kummemmin sanallistettu (noh, kuten ei juuri mitään muutakaan). Nyt yritän saada lapseni uskomaan, että he ovat arvokkaita omina itsenään riippumatta lahjoistaan tai koulumenestyksestään, ja ehkäpä vuosien saatossa siitä heijastuu jotain itseenikin.
Konkreettinen käsillä tekeminen ja käsinkosketeltava lopputulos, se on varmasti erityisnannaa juuri ajatustyöläisille. Luulen, että siinä on myös jotain alkukantaista ja siksi tyydyttävää. Ei me ihmiset kuitenkaan kovin kauaa olla tehty töitä, jossa kehossa heiluvat vain sormet ja jonka lopputulos on usein vain bitteinä. Rakastan sitä fiilistä, kun keho tuntee tehneensä!
Ja sitten samalla en taas rakasta sitä fiilistä, kun pää tuntee tehneensä liikaakin. Itsekin johdan omien arvokäsitysteni polun lakeuksille, jossa raskaan raatamisen eetos on syvällä ja ihmisarvo riippuvainen hyvin paljon siitä, miten kova kukin on tekemään töitä. Toivon niin, että olen osannut tästä pudottaa edes osan pois, siirtäessäni maailmankuvaa sukupolvien ketjussa seuraaville.
Hieno postaus! Kiitos rehellisyydestä. Vaikka vaativuus ja itsensä arvottaminen työn kautta ovat totta kai ikäviä seuralaisia enkä niitä toivo kenellekään, on jotenkin huojentavaa välillä kuulla ja lukea näitä juttuja, että on vaikeaakin. Olen itse hyvin vaativa ja palanut pahasti loppuunkin sen takia. Pakko sanoa, että sä olet ollut yksi niistä vertailukohdista, joihin olen itseäni verrannut, niin hullua kuin se onkin! Varmasti siksi, että ihailen ja arvostan sun tekemisen meininkiä ja sisältöä ja haaveilen itsekin samankaltaisesta urapolusta kirjoittamisen ja sisällöntuotannon parissa (vaikka olemattomalla stressinsietokyvylläni ja edelleen kremppaavalla mielenterveydellä en ole varma, olisiko musta yrittäjäksi/freelanceriksi). Olen vain ihmetellyt, miten joku on voinut luoda tämän kaiken ja vielä pikkulapsiaikaan! Mutta kaikilla meillä on omat voimavaramme ja muut yksilölliset tekijät, jotka vaikuttavat siihen, mihin kykenee. Olenkin nyt opetellut inspiroitumaan muista ja arvostamaan hienoa työtä sen sijaan, että vertaisin itseäni ja ruoskisin sitten kun en pysty samaan.
Tsemppiä ja paljon lempeyttä kevääseen! Kaikki me ollaan arvokkaita suorittamisistamme riippumatta, ja kaikki kyllä jotenkin järjestyy, tai näin mulle ainakin on sanottu… 🙂