Jos huomaa vuorokauden jälkeen unohtaneensa, mikä viikonpäivä on, tietää sujahtaneensa sisään joulutaikaan. Saman huomaa siitä, kun tajuaa kummastuneena päivien kuluvan, vaikka ei oikeastaan muuta kuin ulkoile, syö, peseydy ja nuku.

En yleensä kaipaa elämääni pitkästymistä, mutta joulunaikaan se kuuluu; että on kaikesta olemisesta jo vähän sellainen lössähtäneen tuhnuinen olo. Pitkästyminen on tavoiteltava tila silloin kun se on harvinaista.

Saimme tänä vuonna koko perhe pitkän joululoman, ja hyppäsimme Pohjanmaalle vievään junaan heti kuin mahdollista – puoliso ja kuopus muutamaa päivää minua ja esikoista aikaisemmin. Saimme joulun kahdessa osassa: ensin puolison sukulaisten kanssa mökkitunnelmissa ja sitten minun lapsuusperheeni kanssa vanhempieni kotona.

Joulu 2019 maistui anopin sienisalaatille ja retkinuotiolla kiehautetuille nokipannukahveille. Se tuoksui savusaunan pehmeän kosteille löylyille ja metsänrannasta aattoaamuna haetulle metsäkuuselle. Se tuntui endorfiiniaaltoina avannossa ja rusinaksi muuttuneina varpaina paljussa lillumisen jälkeen. Se näytti pitkiltä sekä levollisilta yöunilta ja joulupäiväksi maiseman ylle sataneelta lumiharsolta. Se kuulosti hiljaisuudelle metsässä ja Sylvian joululaululle.

Menneiden vuosien kirvelevä väsymys oli poissa, vaikka kehoni yhä muistaa, miltä väsymyksen paino ja polte tuntui. Vielä viime vuonna huomasin mieleni kaipaavan sitä väsymystä ikään kuin syyksi sille, että saa vain olla. Nyt se ajatus oli jo helpompi siirtää syrjään. Minä saan levätä ja olla, vaikka en olisi juossut itseäni joulua edeltävinä kuukausina läkähdyksiin.

Syövyttävän väsyn perinteen tilalle vaihdoin tänä jouluna onnistuneesti liikunnan. Menneinä vuosina en olisi jaksanut edes ajatella moista, mutta nyt pakkasin joulureissukapsäkkiin sporttivaatteita toivoen, että saisin joululomalla jotain liikuntaa joka päivä. Yksi päivä taisi jäädä välistä, mutta muuten pääsin liikkumaan joka päivä.

Parasta olivat pitkät lenkit valoisaan aikaan, retket ja yksi ilta, kun lähdimme isommalla sakilla Vaasaan boulderoimaan. Itselleni kerta oli ensimmäinen, ja reilussa tunnissa kynnet olivat lohkeilleet, varpaat muusina, polvet ruhjeilla ja reidet mustelmilla – ja aion niin mennä haastamaan kehoa ja mieltä tuon lajin kansa uudestaankin.

Kun olemisen tasapaino on taas löytynyt sinisestä hämärästä, herätyskellottomista aamuista ja takkatulen loimusta, alkaa kummasti taas kaivata aikatauluja, säpinää ja kaupunkia. Huomenna päästetään irti lakeuksista ja joulusta ja lähdetään kohti Helsinkiä ja uutta vuotta.

Jaa: