”Piano on kakkaa”, olen kirjoittanut pehmeän pyöreällä lapsen käsialalla, mutta täydellä uhmakkuudella vanhan pianovihkoni reunaan. Hiihtoharrastuksestani taasen ovat muistona lapsuuskotini kaapeissa pölyyntyvät mitalit, pokaalit ja lusikat, mutta itse muistan vain kireän hiihtoasun ahdistavuuden ja kilpailut, joissa ainut kiva asia oli maalissa odottava kuuma mehu.
Pianonsoitossa olin huono, hiihdossa hyvä, mutta molempia harrastuksia yhdisti se, että vihasin niitä.
Samaten niitä yhdistää se, että molempia olen alkanut harrastaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin aikuisena. Lisäksi olen myös aika varma, että kumpaakaan en olisi alkanut harrastaa, ellen olisi niihin saanut kosketusta lapsuudessa.
Itkua, ikävää ja inhottavia muistoja harrastuksista
Olen kokeillut lapsuudessani luultavasti lähes kaikki pienen pitäjän tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Olen käynyt partiossa, voimistelussa, 4H-kerhossa, kuvataidetunneilla ja pelannut lentopalloa. Ratsastuksesta sain alkeiskurssin, kun tarpeeksi kauan manguin, mutta talli oli tuhottoman kaukana ja harrastus kallis, joten se jäi.
Ja sitten piano ja hiihto. Pianotunneilla käymisen sain lopettaa, kun olin tarpeeksi kauan hokenut vihaavani pianonsoittoa. Hiihtoharrastus loppui siihen kilpailukertaan, kun kisat olivatkin sekä minun että valmentajana toimineen isäni yllätykseksi vapaalla hiihtotyylillä. Minä en osaa lykkiä menemään kuin perinteistä, ja lipsuttelin maaliin viimeisten joukossa naama kiukkukyyneleistä märkänä.
Yksikään ohjattu harrastus ei tuntunut omalta. Olen monesti harmissani miettinyt, miksi. Varhaisinkin harrastusmuistoni on ikävä:
Olen alle kouluikäinen ja uimakoulussa naapurikunnan uimahallissa, jonne kuljettiin aamuisin uimakoululinja-autolla. Osaan uida vähän, sukeltaakin, mutta silti hytisen uima-altaan reunalla opettajien yrittäessä maanitella minua veteen. Jalat lyövät loukkua, hampaan kalisevat ja minä tuijotan uimahallin turkoosilla seinällä naksuvan kellon hidasta etenemistä. En luota opettajiin, vesi on kylmää ja kyynel yrittää tunkea ulos silmäkulmasta, vaikka kuinka pinnistän vastaan.
Tekeminen kivaa, harrastaminen ei
Luulen, että omaehtoinen harrastaminen oli lapsuudessa minun juttuni. Kun mukaan tuli tavoitteita, läksyjä ja kilpailuja, vetäydyin. Ihan kuin tekemisestä olisi silloin hävinnyt hauskuus ja leikinriemu.
Sillä kyllähän minä harrastin vaikka mitä! Taisin vain olla se omissa oloissani – kirja- ja lehtipinojen sekä lemmikkieläinten kanssa – viihtyvä lapsi. Valokuvasin ja kirjoitin runoja, päiväkirjaa, koululehteä ja kirjeitä kirjekavereille, joita oli kymmeniä. Lisäksi kylän muiden ipanoiden kanssa perustettiin omia kerhojamme salapoliisikerhosta eläintenpelastuskerhoon ja halusimme (sekä saimme!) esittää joka kouluviikon päätteeksi näytelmän. Kesäisin uitiin Kyrönjoessa ja talvisin luisteltiin koulun pihaan lietevaunulla levitetyllä röpelöisellä jäällä. Muutaman kerran talvessa pääsin vuokrakamoilla laskettelemaan.
Epämukavuusalueellakin harrastaessa jotain jää itämään
Omien kokemusteni myötä olisi helppo nyt itse lasten vanhempana ajatella, että lasten harrastamisen on oltava vain kivaa, ihanaa ja täysin lapsen omasta halusta lähtevää. Osittain koenkin niin, ja siksi olen onnellinen, että lapseni saavat kasvaa ison kaupungin yltäkylläisten harrastusvaihtoehtojen äärellä. Pelkästään partiosuuntauksiakin on kymmeniä erilaisia! Ei tarvitse harrastaa painia tai pelata pesäpalloa siksi, että ei ole muutakaan, vaan siksi, että lajit vetoavat itseen.
Mutta tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen.
Minä nimittäin olen tyytyväinen, sitten loppujen lopuksi, että minut on pakotettu pianotunneille. Olen kiitollinen, että minua on viety hiihtämään, vaikka olen yrittänyt repiä protestiksi sen kamalan hiihtoasun. Olen onnellinen, että olen saanut koittaa ja vaiheilla monenlaisten harrastusten kanssa.
Sillä on mielenkiintoista huomata, että jok’ikisesta harrastuksesta on jäänyt joku pieni hippunen mieleeni itämään. Joistakin niistä voi nähdä polun, jota kautta päädyin opiskelemaan media-alaa ja tekemään töitä kirjoittajana. Mutta niiden lisäksi lähes jokainen harrastus on yhä elämässäni läsnä jollain tavalla, enkä usko että minulla olisi osaamisen lisäksi uskallusta harrastaa ja tehdä noita asioita nyt aikuisena, ellei lapsena minua olisi tuupittu myös epämukavuusalueelle.
Sen minä nuorena oppii, sitä vanhana voipi harrastaa helpommin
Lapsuuden harrastuskokemukset ovat määrittäneet yllättävän paljon nykyistä harrastusrepertuaariani. Sillä voi kyllä, nykyään voisin täyttää päiväni aamusta iltaan erilaisilla harrastuksilla!
Tuskin olisin koskaan edes keksinyt ajatella pianonsoiton aloittamista aikuisena, ellen olisi lapsena tehnyt – vaikkakin vastahakoisesti – tuttavuutta koskettimiin ja ymmärtänyt, että vaikka soitin on vaikea, ei se mahdoton ole. Lapsuuden pianoharrastus tutustutti minut myös täysin uuden kielen perusteisiin, kun opin edes hivenen lukemaan nuotteja. Sen kielitaidon avulla olen voinut harjoitella vähän myös kitaransoittoa ja saanut ylipäätään ymmärryksen, että tämän kielen pelkät perusteetkin taipuvat yhteistyöhön monenlaisen soittimen kanssa.
Hiihtomonoja en laittanut jalkaani yli kymmeneen vuoteen sen jälkeen, kun ne viimeiseksi jääneiden hiihtokisojen maaliviivan jälkeen jaloistani revin. Mutta kun tein paluun ladulle, olin siellä juuri sen takia, että minulla oli kokemusta hiihtämisestä. Nykyään lähdemme perheen kanssa latujen perässä lomille, ja vaikka hiihdän turvallisesti perinteistä, olen jopa varovaisesti miettinyt, josko tulevien nelikymppisten kunniaksi alkaisi opetella myös sitä itkettävän hirveää vapaata hiihtotyyliä.
Jos en olisi lapsena kaatuillut luistimilla, tuskin olisin aikuisiällä pyörinyt luistimieni kanssa ulkojäillä, lopulta ilmoittautunut aikuisten taitoluistelukouluun ja näin löytänyt elämääni harrastuksen, jota en olisi kuunaan voinut kohdalleni ajatella. Jos en olisi lapsena ahminut kirjoja, olisi lukemisenonnen löytyminen aikuisena ollut hitokseen hankalampaa. Jos en olisi lapsena käynyt laskettelemassa, en todellakaan näin aikuisena ja kuolevaisuutensa ymmärtävänä uskaltaisi lähteä ensikertalaisena mäkeen.
Ei tietenkään peli ole menetetty, ellei lapsena ole tehnyt sitä ja tuota. Minäkin voisin hyvin lähteä kokeilemaan jotain ihan uutta ja ihmeellistä, kuten skeittausta tai vaikka latinan opiskelua. Sienestyksen ja ylipäätään metsäretkeilyn sain elämääni vasta puolison kautta. Mutta mitä tästä olen ystävien kanssa jutellut, on monien kokemus sama. On aika paljon helpompaa oppia fillaroimaan lapsena kuin löytää pyöräilyn riemu vasta aikuisena.
Kivaa ja tyhmää harrastamista
Näiden kokemusten kanssa sitten yritän toimia itse vanhempana. Eikä se helppoa ole. Miten jättää lapseen kipinä tekemiseen, mutta ei polttaa koko innostusta? En tiedä, mutta yritän luovia.
On ihana nähdä, miten kaksivuotiaana aloitettu harrastus on pysynyt tärkeänä ja rakkaana mukana kaikki vuodet. Seuraan riemulla, miten pipolätkä ja muu tavoitteeton sekä aikatauluton höntsäilykulttuuri edelleen voi hyvin lähiön pihoilla ja urheilupuistoissa. Laskettelurinteissä painelen perässä nekin mäet, joissa itseäni jännittää ja lapsia ei.
Mutta samalla mahdollistan ja työnnän eteenpäin silloinkin, kun lapsen oma into ei ole palavaa. Käydään yhdessä palstalla puuhastelemassa, minkä jälkeen voidaan mennä uimarannalle huuhtomaan hiet. Pakataan reppuun eväät ja lähdetään hiihtämään. Luuhastellaan kirjastoissa ja luetaan sen jälkeen saaliiksi saatuja kirjoja vieretysten. Tutkitaan museoita ja sen jälkeen puidaan juuri koettua kahvilan herkkujen äärellä.
Ja toisinaan ihan vaan tehdään ne pianoläksyt, kitketään porkkanapenkki ja pyöräillään metron sijaan, koska semmoista se nyt on. Vaikka lopputuloksena olisi kiukkua, mökötystä ja ”miksi aina pitää” -märinää.
En tiedä, kuuluuko sukupolvien ketjujen muodostumiseen se että moniin lapsuuden juttuihin ja harrastuksiin on vain otettava pesäeroa, jotta ne voisi löytää myöhemmin uudelleen. En minä ainakaan marja- ja vihannestilallisten tyttärenä olisi kuunaan uskonut, että joskus ihan vapaaehtoisesti hoidan viljelypalstaani ja tosissani väitän siitä nauttivani.
Olen muuten alkanut haaveilla, josko yli 30 vuoden tauon jälkeen ilmoittautuisin uimakouluun, aikuisten uintitekniikkakurssille.
Sain lapsena kokeilla monia harrastuksia. Ja todeta, etten ole hyvä missään. Nuo kokemukset ovat muovanneet yllättävän paljon minäkuvaa.
Peruskoulu ja lukio oli helppoa, mutta niiden suhteen jäi olo, että ”näyttelen osaavaa” ja tuo näytelmä meni aivan heittämällä läpi. On ollut aikuisiällä kamalaa jälkipuida mielessään, että huijasinko tosiaan koko systeemiä, vaikka yleissivitykseen jäi massiivisia kuoppakohtia? Yo- kirjoituksissakin sepustin kamalaa paskaa, ja ”esitys” kantoi.
Harrastuksissa ei ollut ikinä oloa, että olisin lahjakas, etevä, erityinen. Toki kehitystehtävienkin vuoksi jossain kohtaa lapsi tajuaa, mihin kohtaan skaalaa hän vertaisten keskellä sijoittuu. Tuo tajuaminen on väistämätöntä.
Vielä tänäkin päivänä tuntuu vaikealle, kun työelämässä tai muissa yhteyksissä pitää kuvata jotain ”skillsejä” tai missä asioissa kokee olevansa erityisen osaava tai taitava. Karmea kiusaantuneisuus iskee välittömästi. Kyse ei ole mistään klassisesta itsetuntodilemmasta, vaan paljon kokonaisvaltaisemmasta käsityksestä.
Tarvetta ei ole myöskään hinkua mitään tyynnyttelevää ”kehukimaraa” ympäriltä.
On vaan ankeaa olla keskinkertainen, ja siinä riittää pureksittavaa.
Ihan saman oman keskinkertaisuuden sietämisen ja ymmärtämisen kanssa on tuskailtu täälläkin. Itseni kohdalla jotain on kai tapahtunut, kun tätä harrastusjuttua kirjoittaessa en miettinyt omaa osaamistani mitenkään, vaikka en missään harrastuksessa ole koskaan ollut superhyvä. Tätä kirjoittaessani kyse oli (omassa päässäni) siitä, mistä tekemisestä nauttii – vaikka sitten vasta aikuisena, kipinän ja heikonkin osaamistason lapsena saatuaan. Että miten sen kipinän ja osaamisensiemenen saisi aseteltua omiin lapsiin.
Ja siis tuo peruskoulun ja lukion laulelleen läpimeno. On saanut tässä alakoululaisten mutsina ja läksyissä auttaessaan miettiä, että taisi oma oppimiseni olla enemmän laajoja kokonaisuuksia hahmottavaa kuin yksityiskohtia. Terkuin nelosluokan matikantehtävien kanssa ihan ulalla oleva.
Ihanaa ja samastuttavaa pohdintaa!
Kiva kuulla 🙂
Tärkeä aihe jonka kanssa kipuilen joka kerta kun yritän pakottaa lastani partioon/korikseen/fudikseen/luistelemaan/pyöräilemään/retkelle jne. Hän ei vaan innostu luonnostaan mistään ja kaikenlaista on saanut kokeilla (ja sittemmin lopettaa). Kun itselle harrastus on antanut lapsena ja nuorena niin paljon, on tämä vaikea hyväksyä äitinä.
Voi saatan kuvitella, vaikka itse en koskaan lapsena löytänytkään sellaista ohjattua harrastusta, joka olisi ollut itselle supertärkeä. Mutta itse olen saanut tehdä paaaaaljon töitä omien ajatuksieni kanssa, että elämä voi olla hyvää, vaikka ei olisikaan kaltaiseni kirjapinojen keskelle uppova lukutoukkalapsi 🙂
Meillä käydään yhdessä uimassa kerran viikossa (lapsille ihan ohjattua toimintaa, mutta leikin kautta). Esikoinen kokeili sählyä+liikuntaleikkejä ja nuorempi on ollut tanssissa (ihan leikkimielisessä sellaisessa). Oikeastaan ainut mikä on jäänyt on tuo uinti. Molemmat ovat uineet vauvasta asti, mutta on ollut kausia, että jompikumpi on ollut niin vastahakoinen uimaan, että ollaan pidetty puolen vuoden tauko. Uimataito on kuitenkin ollut meille vanhemmille sellainen mihin on haluttu panostaa ja ainut täysin aikuisen päätöksellä aloitettu harrastus.
Nyt yritetään saada esikoiselle paikka sirkuskouluun syksyksi, koska hän tekee aika hurjia temppuja jo muutenkin ja tykkää tällaisesta. Samalla häneltä jäisi uinti pois kun taito on jo aika hienosti hallussa ja uuden vauvan kanssa aloiteltaisiin uintia niin, että keskimmäinen jatkaisi vielä rohkeuden ja taitojen hiomista samassa sisarusryhmässä. Tässä sirkuskoulussa myös toiveena, että lapsi oppisi tekemään temput turvallisesti kun asiansa osaava ohjaaja niihin opastaa.
Meillä ja varsinkin minulla ajatus harrastuksista on ehkä enemmän se, että tehdään itse paljon lasten kanssa. Kuljetaan luonnossa, käydään uimassa, hiihdetään, käydään luistelemassa, luetaan, askarrellaan, yritetään vähän soitella kitaralla ja näyttää alkeita lapselle, hoidetaan pihaa, koulutetaan koiraa, retkeillään, tutkitaan sammalia ja bongaillaan lintuja, käydään boulderoimassa. Pääpaino meillä on näissä tekemisissä sen sijaan, että kuljetettaisiin erilaisissa harrastusryhmissä. Minua ei yhtään häiritse ajatus, että lapsella ei olisi mitään ohjattuja harrastuksia. Kunhan lapsi on utelias ja tekee asioita niin se riittää. Ja jos kannustetaan tähän uteliaisuuteen niin se voi kantaa aikuisenakin hedelmää.
Meillä tosiaan myös välimatka maaseudulta vaikuttaa siihen, ettei jaksa kuljetella joka ilta, mutta myöskin se, että minusta lapsi voi löytää innostuksen ja palon ihan tälläkin tavalla kun yhdessä tehdään. Jos lapsi osoittaa suurta kiinnostusta ja paloa jotakin harrastusta kohtaan niin ollaan valmiita tarttumaan siihen ja tukemaan siinä, että lapsi pääsee sitä ohjatusti kokeilemaan, mutta jos lapsi on aloittanut jonkun harrastuksen ja alkaa olla sen kanssa vastahakoinen niin ollaan sanottu, että kausi loppuun ja sitten saa lopettaa. Ja kaikki nuo harrastukset on aloituttu lasten kanssa yhteisymmärryksessä ja keskustellen. Mitään ei harrasteta vain siksi, että pitäisi olla jotakin harrastuksia.
Tässä eräänä iltana esimerkiksi lapsi sanoi, että haluaisi oppia soittamaan selloa kun kaverikin soittaa, mutta kun hän hetken mietti asiaa niin totesi, ettei hänellä varmaan riittäisi kärsivällisyys siihen. Olin samaa mieltä.
Niin paljon olisi kivaa tekemistä, että jos kaikkeen tarttuisi ja mahdollistaisi ihan kaiken niin viikosta loppuisivat illat kesken ja käytännössä koko perhe uupuisi harrastustaakan alle. Meillä molemmat lapset ja myös aikuiset tarvitsevat paljon sellaista aikaa kun ehtii vaan olla kotona tai pelkän oman perheen kanssa touhuamassa. Osa perheestä kuormittuu ja väsyy ja osa taas ylivirittyy eikä pysty enää rauhoittumaan jos on liikaa kaikkea. Siksi ollaankin rajattu, että uinti+ yksi muu ohjattuharrastu voi olla kerralla (tähän ei lasketa viereisellä koululla järjestettäviä ilmaisia harrastuskerhoja, joita pidetään suoraan koulupäivän jälkeen ja jotka päättyvät jo viimeistään klo 15).
Uiminen on tosi kiva perheen yhteinen harrastus! Ja samalla tulee tosiaan se tärkeä uintitaito. Meillä on puoliso hoitanut lasten uimahallihommat pitkälti viime vuosiin, mulla ei olisi pää kestänyt sekoilevia uintitaidottomia lapsia, kaakelilattikoita, kylmää vettä (kun ei voi itse liikkua niin paljon, että tulisi lämmin) ja pukemisriisumisrumbaa. Oli aika kivakin, että heillä oli yhteinen juttu, josta mä en tiennyt mitään. Ja erityiskivaa se on nyt, kun lasten kasvettua mäkin olen uskaltautunut uimahallireissuille mukaan ja uimahallipäivät ovat tosi kivoja. Molemmat aikuisetkin pääsevät kunnolla uimaan yksinään, kun voi vaihtaa vahtivuoroa.
Ja voi kyllä, tietenkin sen uteliaisuuden voi herättää ja saada kytemään puuhastelemalla ja liikkumalla yhdessä perheenä, ehdottomasti! Just vaikka telttaretket ja palstanhoito meillä ovat sellasia, jotka varmasti jättävät osaamista ja ehkä jonkun aikuisuuteen asti kestävän tekemisenilonkin.
Mutta koen, että jossain vaiheessa ohjattu harrastus on hyvä juttu. Etenkin sitten teini-iässä, kun kasvuun kuuluu lapsen eriytyminen ja sen oman porukan rakentaminen kodin ulkopuolisista kavereista. Kauppakeskuksissa hengailun sijaan mieluummin sitten vaikka fudiskentällä, musiikkiopistolla tai jäähallilla hengailua toivoisin 😀
Maalla lapsuuteni viettäneenä mä olen valinnut lapsilleni kaupunkilapsuuden just myös harrastuksia ajatellen. Että olisi mahdollisuuksia enemmän. Ja että näin lasten kasvettua he voivat julkisilla ihan itse kulkea harrastuksiinsa. Hajoaisi pää, jos kaikki illat pitäisi kuskailla ja omille harrastuksille tai palautumiselle ei jäisi aikaa. Mutta kaupungissa on se ihanan kamala puoli, että kaikesta innostuvalle tarjolla on niin valtavasti harrastuksia, että pitää yrittää löytää tasapaino ja ymmärrys siitä, että kaikkea kivaa ei voi samaan aikaan – tämä pätee myös minuun itseeni 😀