”En tekisi sitä, jos siitä ei saisi rahaa.” Tällaiset sanat suustani lipsahtivat loppukesästä terapiassa, kun olin palannut kesäloman jälkeen työpöydän ääreen ja sama tuttu ahdistus oli palannut istumaan painavana rintakehän päälle.

Vasta kotona aloin ymmärtää, mitä tulin sanoneeksi. Olin varmasti miettinyt sitä itseltänikin vähän salaa jo pidemmän aikaa, mutta väsyneen itkun seasta ääneen lausuttuna totuus jysähti tajuntaani:

Jos Instagram ja siellä tekemäni mainosyhteistyöt eivät olisi nykyään yritykseni merkittävä tulonlähde, olisin jo poistanut tilini koko sovelluksesta.

Tuosta sisimpien tuntojen ilmoille lipsahtamisesta alkoi kuukausien vellominen, ajatusten järjestely, panikointi, ahdistus, aikaansaamattomuus, taloudellinen pelko, luopumistyö ja lopulta melkoisen yllättäen – kaikki on totaalisen epävarmaa ja täysin keskeneräistä edelleen – huojentunut rauha ja varmuus.

Tiedän edes yhden asian, jonka teen seuraavaksi: jätän vuodenvaihteessa Instagram stoorien tekemisen kokonaan pois niin työpäivistäni kuin vapaa-ajaltani.

Pelkkä raha ei voi olla motivaattori

Tiedän olevani samperin etuoikeutettu, kun voin miettiä, miltä työ minusta tuntuu ja onko sen tekeminen balanssissa arvojeni kanssa. Iso osa maailman väestöstä tekee ihan mitä tahansa työtä, jotta vain kykenee elättämään itsensä ja perheensä jotenkuten.

Mutta juuri sen takia, että minulla on mahdollisuus miettiä ja muuttaa tekemistäni, minulla on velvollisuus niin tehdä.

Minä olen kirjoittanut kahteen unelmahommia käsittelevään kirjaankin siitä, miten somen sisällöntuotantoa ei voi tehdä (omalla naamallaan ja persoonallaan) vain raha mielessä. Okei, jotkut voivat. Mutta minä en, enkä suosittele ketään tekemään niin.

Luovassa työssä menestymiseen tarvitaan muitakin tavoitteita ja intohimoja kuin raha. Vaikka rahan tuoma taloudellinen turva auttaa luovuutta kukkimaan, pelkkä raha motivaattorina näivettää luovuuden ja avaa ahdistukselle oven.

Kun somen tahti kiihtyi hulluksi (ja hulluksi tekeväksi)

Tämä kulunut puolivuotinen ei ole ainut, kun olen kriiseillyt sometyöni kanssa. Monina syksyinä tätä ennen – liekö somettomien kesälomapätkien jälkeistä shokkia – olen huomannut ahdistuksen möyrivän kehossa, osaamatta kunnolla paikallistaa missä ja miksi.

Viime vuonna kirjoitin siitä, miten mielipideautomaatti, minä, olen mennyt rikki. Olin väsähtänyt vuoden aikana lähes lamaantumiseen asti somemaailman tahdista ja jatkuvasta läsnäolon sekä asiaan kuin asiaan kantaa ottamisen vaateesta. Luin Katri Valan postuumisti julkaistuja pakinoita ja huomasin olevani kipeän kateellinen Valan mahdollisuudesta ottaa ajatteluunsa ja tekstiensä hiomiseen aikaa. Kaipasin menneeseen, kun ei koko ajan tarvinnut olla panssarit pystyssä pelkäämässä tägäyksiä, (tahallisia) väärinymmärryksiä ja somessa muhivaa passiivisagressivisuutta.

Silloin annoin itselleni luvan siihen, että en enää avaa saati vastaa jokaiseen Instagramissa saamaani yksityisviestiin. Se helpotti, hetkeksi.

Mutta kuluneena vuonna Instagramin tahti on nopeutunut entisestään. Reelsit ovat neljän sekunnin välähdyksiä, TikTokin sähikäisrytmisyyttä mukaillen. Jos stooreissa video kestää yli kaksi sekuntia, sormi hakeutuu napauttamaan seuraava seuraava seuraava. Feedin kuvatekstien maksimipituus on liikaa, sillä ei niitä kukaan jaksa lukea, vaikka itse tahtoisin rönsyillä merkkimäärän yli ja ympäri.

Nämä ovat omia kärjistyksiäni, mutta vaikka ei ole nyt mitään tutkimusta tähän heittää, väitän omien kokemusteni sekä somen sisällöntuottajana että kuluttajana antavan jotain viitteitä yleisestä totuudesta.

Instagramista on tullut kahden sekunnin videoiden sähköisenä särisevä tehosekoitin, joka muussaa käyttäjiensä keskittymis- ja ajattelukyvyn.

Nopean somen tilalle blogien renesanssi

Kun aika tasan 11 vuotta sitten aloin kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, tein päivätyökseni duunia toimittajana. Perinteisten medioiden rinnalla blogit olivat nopeita kanavia. Oli puhuttu jo pitkään siitä, että printtimedia ja painettu kirjallisuus tekevät koristen kuolemaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin blogeista on tullut hidasta somea Instagramin ja muiden sähikäisenä piipattavien somesovellusten rinnalla. Printtimedia ei ole kuollut mihinkään, ja kirjahyllyt ovat tehneet paluun koteihin, äänikirjojen suosion rinnalla.

Aavistan, että en ole ainut, jolla on kaipuu hitaamman median pariin. Niin tekijänä kuin kuluttajana.

Minä kykenen vielä lukemaan kirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pitkiä blogiartikkeleita, mutta huomaan itsekin tympääntyväni, jos somevideot eivät etene rätätätätätä-tahdissa tai ainakin nyt vaihda kuvakulmaa muutaman sekunnin välein. Jos satun katsomaan oman lapsuuteni ja nuoruuteni elokuvia tai televisiosarjoja 1990-luvulta, tekisi mieli saksia kohtauksista löysää pois 85 prosenttia.

En tahdo kokea niin. Minä en tahdo olla edesauttamassa omalla tekemiselläni tällaista. En tahdo luoda lapsilleni ja heidän sukupolvelleen mediamaailmaa, jossa keskittymiskyky on kuin poksuva popcorn-kattila.

Sen sijaan haluan olla luomassa maailmaa, jossa ei oteta puhelinta käteen ja avata sovellusta täyttääkseen tyhjiä hetkiä vain jollain. Tahdon peruuttaa takaisin aikoihin, jolloin illan blogienlukuhetki oli odotettu nautinto, jotain, jolle otettiin tietoisesti aikaa, jotain jonka ääreen pysähdyttiin.  

Hallitsematon ja arvaamaton (virtuaalinen) työpaikka

Miksi tällainen julkinen meteli jostain Instagramista? Miksi en vain häivy sieltä? Koska nykyisellään suuri osa yritykseni liikevaihdosta tapahtuu Instagramissa tekemistäni mainosyhteistöistä. Päätös on monin tavoin iso. Jos elantoni ei olisi siinä kiinni, olisin varmasti tehnyt saman kuin Facebookin kanssa jo vuosia sitten: poistanut sovelluksen puhelimestani ja tiputtanut sen käytön vain pakollisiin piipahduksiin kerran tai kaksi viikossa (tosin Instagramin kanssa mitään oikeasti pakollista ei edes olisi).

Lähdin aikoinaan bloggaajana tekemään jotain ihan omaa, omilla ehdoillani. Teen toki sitä samaa myös Instagramissa, ja vaikka mainosmaailma on sekin alkanut ahdistaa yhä enenevissä määrin, Instagramissa voin esimerkiksi itse tarkasti valita juuri omiin arvoihini mätsäävät ja mieleiset mainosyhteistyökumppanit, joiden kanssa tehdyillä mainosyhteistöillä mahdollistuu koko yhden naisen mediatalon pyörittäminen. Toimittajana esimerkiksi en voinut ollenkaan vaikuttaa tähän, paitsi verovaroin pyöritettävässä Ylessä.

Eniten Instagramissa työpaikkana ahdistaa sen hallitsemattomuus. Blogini on aina ollut omassa osoitteessaan, kaikki siellä tekemäni muutokset ovat minun päättämiäni. Mutta Instagramissa olen alustan armoilla. Blogissa voin kaveerata parhaiden taitojeni mukaan Googlen kanssa, mutta Instan algoritmi on niin ailahtelevainen ja mahdoton, että sen kanssa ei voi kun yrittää esittää valistuneita arvioita, mikä sitä milloinkin miellyttää. Varmaa on se, että se tykkää videoista, kun minä taas pitkistä teksteistä ja tarinaa kertovista valokuvista. Ei oikein nykyisellään enää sovita yhteen, jos alkuunkaan sovittiin.

Tänä vuonna Instagram on myös tiputtanut ammattisomevaikuttajien tavoittavuudet sekä feedissä että stooreissa puoleen entisestä. Kaikilla on sama tilanne, mutta se ei juuri lohduta. Tulee vain turhautunut olo, miksi tällaiseen aikaani laitan, kun ei näitä kukaan kuitenkaan näe nyt saati tulevaisuudessa.

Voi myös olla, että Instagram lopetetaan ensi vuonna tai ensi kuussa, enkä siihenkään itse voi vaikuttaa mitenkään. Blogi on ja pysyy, kunnes minä itse päätän toisin.

Asioita, joita jään kaipaamaan

Instagramissa on paljon hyvääkin. Se on antanut mahdollisuuden ääneen sellaisille henkilöille ja asioille, jotka eivät perinteisessä mediassa tilaa saa.

Instagramin kautta on mahdollisuus nopeasti ja vähällä vaivalla ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin tai kertoa havaintoja sekä ajatuksia, jotka ovat tuntuneet liian pieneltä isomman ja elämään jäävän julkaisun pohjaksi. Se on ollut monesti vähän kuin testialusta, jossa on voinut koittaa, mikä resonoi. Moni blogitekstiksi päätynyt aihe on ensin ollut video tai pari Instagramin stooreissa.

Olen miettinyt, jäävätkö monet pienet mutta pienuudessaankin tärkeät havainnot, ärsytykset ja ajatukset stoorien lopettamisen myötä pyörimään vain oman pääni sisään, kunnes unohtuvat. Mutta sitten toisaalta: ehkä niitä on nyt aikaa pyöritellä blogiartikkeleiksi tai muiksi pidemmiksi teksteiksi asti, kun valtaosa työpäivistäni ei kulu stooreissa? Se, ovatko ajatukset enää ajankohtaisia, jos pyörittelen niitä päivän, pari tai vaikka useamman kuukauden ennen julkaisua, se on sitten toinen juttu. Mutta olkoon omaa henkilökohtaista hitaamman ja syvemmän ajattelun kapinaani sitten sekin.

Sitäkin olen pohtinut, jäänkö itse vaille jotain tärkeää sekä ajankohtaista ajatusta, tietoa tai vinkkiä, kun stoorien poisjättäminen eittämättä vähentää Instagramin käyttöäni myös muiden tilien seuraajana. Varmasti, tiedän sen. Mutta onko se lopulta valtavan merkityksellistä yhtään minkään suhteen? En tiedä. Somelomien jälkeen olen välillä huomannut missanneeni jotain, mutta kertoo ehkä oleellisen, että en nyt enää yhtään muista, mitä.

Vaikka olen nyt satojen sanojen verran marissut Instagramista, kyllä minä olen myös nauttinut stoorien tekemisestä. En kai sitä muuten näin kauan olisi tehnyt, aamusta iltaan, viikon jokaisena päivänä (paitsi somelomilla, joita olen onneksi viime vuodet tajunnut jo pitää). Vaikka syksyn sanoituskurssilla huomasin yllätyksekseni kaipaavani parrasvaloista esiripun taa, on ollut myös hurjan mukavaa ja tyydyttävää tulla kuulluksi, liikauttaa jotain muissa ihmisissä.

Mutta se, että on ihan koko ajan esillä, on alkanut käydä raskaaksi.

Luulen silti, että etenkin viljelypalstalla tulee tulevana kautena hassun yksinäinen olo. On ollut ihana fiilistellä kasvun ihmettä, palstan antamaa onnellisuutta ja Kivinokan luonnon kauneutta Instagramin seuraajien kanssa, siinä hetkessä.

Pelko uhrauksien, työn ja ajan hukkaan heittämisestä

Lopulta kaikista eniten Instagramin stoorien poisjättämispäätöksen vatvomiseen on ollut vaikuttamassa 10 vuotta sitten elänyt minä.

On ollut yllättävää, miten paljon olen surrut sen Hannen puolesta, joka samaan aikaan teki päivätöitä, freelancerduuneja, rakensi yöt omaa yhden naisen mediaansa ja oli ensin yhden pienen ja lopulta kahden pienen lapsen äiti. Se Hanne uhrasi ihan hitosti, ihan liikaa, jotta minä nyt olisin tässä pisteessä työni ja yritykseni kanssa. Olen noista vuosista edelleen niin vereslihalla, että ajatuskin itkettää.

Miten minä edes kehtaan miettiä, että nyt vähän ahdistaa tämä, en taida jaksaa enää. Kaiken sen jälkeen, mitä Hanne vuosikymmen sitten tämän eteen jaksoi? Elämähän on nyt ihan tosi helppoa, varmaa ja tasapinoista – miksi ehdoin tahdoin lähtisin sitä rikkomaan luomalla taloudellista epävarmuutta ja luopumalla sellaisesta osasta työtäni, jota moni riemusta kiljuen tekisi ammatikseen.

En ole vieläkään avoimesti keskustellut sen vuosikymmenen takaisin Hannen kanssa siitä, mitä aion tehdä. En kehtaa, en uskalla. En voi tuottaa sille Hannelle pettymystä.

Sillä onhan tämä nyt ihan järjetöntä, etenkin tässä ajassa. Maailman ja Suomen taloudellinen tilanne on mikä on, ja mitä minä ajattelin tehdä epävarmuuden keskellä: no laittaa vapaaehtoisesti kiinni sellaisen rahahanan, josta on norunut lähes puolet yritykseni liikevaihdosta.

Koitan hokea lähipiirini minulle toistamia sanoja: jostain pitää luopua, että tilalle mahtuu uutta.

Johdot irti seinästä

Luin hiljan Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa, joka perustuu Kilven muistikirjamerkintöihin 1970-luvulla. Ennen somea, kun seinässä kiinni oleva puhelin oli vain puheluita varten. Naisen päiväkirjassa Kilpi kirjoittaa näin:

”Puhelimettomuus on minun hyvinvointini ehto kaupungissa. Puhelimeni on koko ajan irti seinästä ja minulla on tunne, että saan olla rauhassa, että on aikaa. Viihdyn. Tulen toimeen poikien kanssa. Kestän jopa koppimaisen kaupunkitunteen, eräänlaisen häkkiin joutumisen vaikutelman, jonka kaupunki minussa aina synnyttää. Mutta en kestä tunnetta, että minä milloin tahansa olen jonkun käytettävissä, keskeytettävissä, että aikani pärpätyksellä pilkotaan käyttökelvottomiksi palasiksi. En kestä enää julkisuutta enkä sitä että vieraat ihmiset häiriköivät minua. Puhelin on johto julkisuuteen ja häiriöön. Se on kuin aivoista maailmaan johdettu säie, suora kytkentä häirintäasemaan. Poistan numeroni luettelosta, olen jo kirjoittanut kaavakkeen valmiiksi. Sen lisäksi pidän puhelimen irti ja suorastaan nautin tästä poiskytkettynäolon tunteesta. Olen tavattavissa vain kirjeitse tai jos joku tulee käymään. Vanhemmille soitan päivittäin. He ovat yhä maalla. Sisariin olen kosketuksissa.

Luulen, että uudistun tästä tilanteesta. Saan ajatella rauhassa. Saan yksityiselämästä voimaa. Syntyy kodin tunne.”

Mitäköhän Eeva Kilpi on ajatellut, kun ensin tulivat matkapuhelimet, sitten some ja älypuhelimet? (Ja miten hän uskalsi kirjoittaa noin pitkän lauserimpsun ilman rivinvaihtoja välissä – itse olisin pätkinyt sen moneen osaan, jotta ihmiset jaksavat keskittyä lukemaan…) En tiedä, mutta sen tiedän, että minäkin haluan repiä johdot irti seinästä, 2020-luvun tapaan.

Kahden sekunnin ja vuorokaudessa vanhenevien videoiden sijaan tahdon antaa ajattelulle, kirjoittamiselle ja lukemiselle tilaa, aikaa ja pysyvyyttä. Niin itselleni kuin muille.

Voi olla että palaan tekemään stooreja, voi olla että tämä jää vain kokeiluksi. Tai voi olla, että koko Instagram vielä jää historiaan osaltani, eivät vain stoorit. Mutta vuodenvaihteen jälkeen palaan työpöydän ääreen, jossa minua yhtäkkiä odottaa paljon keskeytyksetöntä aikaa kirjoittaa. Jännä nähdä, mihin sen ajan tulen käyttämään.

Jaa