”En tekisi sitä, jos siitä ei saisi rahaa.” Tällaiset sanat suustani lipsahtivat loppukesästä terapiassa, kun olin palannut kesäloman jälkeen työpöydän ääreen ja sama tuttu ahdistus oli palannut istumaan painavana rintakehän päälle.
Vasta kotona aloin ymmärtää, mitä tulin sanoneeksi. Olin varmasti miettinyt sitä itseltänikin vähän salaa jo pidemmän aikaa, mutta väsyneen itkun seasta ääneen lausuttuna totuus jysähti tajuntaani:
Jos Instagram ja siellä tekemäni mainosyhteistyöt eivät olisi nykyään yritykseni merkittävä tulonlähde, olisin jo poistanut tilini koko sovelluksesta.
Tuosta sisimpien tuntojen ilmoille lipsahtamisesta alkoi kuukausien vellominen, ajatusten järjestely, panikointi, ahdistus, aikaansaamattomuus, taloudellinen pelko, luopumistyö ja lopulta melkoisen yllättäen – kaikki on totaalisen epävarmaa ja täysin keskeneräistä edelleen – huojentunut rauha ja varmuus.
Tiedän edes yhden asian, jonka teen seuraavaksi: jätän vuodenvaihteessa Instagram stoorien tekemisen kokonaan pois niin työpäivistäni kuin vapaa-ajaltani.
Pelkkä raha ei voi olla motivaattori
Tiedän olevani samperin etuoikeutettu, kun voin miettiä, miltä työ minusta tuntuu ja onko sen tekeminen balanssissa arvojeni kanssa. Iso osa maailman väestöstä tekee ihan mitä tahansa työtä, jotta vain kykenee elättämään itsensä ja perheensä jotenkuten.
Mutta juuri sen takia, että minulla on mahdollisuus miettiä ja muuttaa tekemistäni, minulla on velvollisuus niin tehdä.
Minä olen kirjoittanut kahteen unelmahommia käsittelevään kirjaankin siitä, miten somen sisällöntuotantoa ei voi tehdä (omalla naamallaan ja persoonallaan) vain raha mielessä. Okei, jotkut voivat. Mutta minä en, enkä suosittele ketään tekemään niin.
Luovassa työssä menestymiseen tarvitaan muitakin tavoitteita ja intohimoja kuin raha. Vaikka rahan tuoma taloudellinen turva auttaa luovuutta kukkimaan, pelkkä raha motivaattorina näivettää luovuuden ja avaa ahdistukselle oven.
Kun somen tahti kiihtyi hulluksi (ja hulluksi tekeväksi)
Tämä kulunut puolivuotinen ei ole ainut, kun olen kriiseillyt sometyöni kanssa. Monina syksyinä tätä ennen – liekö somettomien kesälomapätkien jälkeistä shokkia – olen huomannut ahdistuksen möyrivän kehossa, osaamatta kunnolla paikallistaa missä ja miksi.
Viime vuonna kirjoitin siitä, miten mielipideautomaatti, minä, olen mennyt rikki. Olin väsähtänyt vuoden aikana lähes lamaantumiseen asti somemaailman tahdista ja jatkuvasta läsnäolon sekä asiaan kuin asiaan kantaa ottamisen vaateesta. Luin Katri Valan postuumisti julkaistuja pakinoita ja huomasin olevani kipeän kateellinen Valan mahdollisuudesta ottaa ajatteluunsa ja tekstiensä hiomiseen aikaa. Kaipasin menneeseen, kun ei koko ajan tarvinnut olla panssarit pystyssä pelkäämässä tägäyksiä, (tahallisia) väärinymmärryksiä ja somessa muhivaa passiivisagressivisuutta.
Silloin annoin itselleni luvan siihen, että en enää avaa saati vastaa jokaiseen Instagramissa saamaani yksityisviestiin. Se helpotti, hetkeksi.
Mutta kuluneena vuonna Instagramin tahti on nopeutunut entisestään. Reelsit ovat neljän sekunnin välähdyksiä, TikTokin sähikäisrytmisyyttä mukaillen. Jos stooreissa video kestää yli kaksi sekuntia, sormi hakeutuu napauttamaan seuraava seuraava seuraava. Feedin kuvatekstien maksimipituus on liikaa, sillä ei niitä kukaan jaksa lukea, vaikka itse tahtoisin rönsyillä merkkimäärän yli ja ympäri.
Nämä ovat omia kärjistyksiäni, mutta vaikka ei ole nyt mitään tutkimusta tähän heittää, väitän omien kokemusteni sekä somen sisällöntuottajana että kuluttajana antavan jotain viitteitä yleisestä totuudesta.
Instagramista on tullut kahden sekunnin videoiden sähköisenä särisevä tehosekoitin, joka muussaa käyttäjiensä keskittymis- ja ajattelukyvyn.
Nopean somen tilalle blogien renesanssi
Kun aika tasan 11 vuotta sitten aloin kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, tein päivätyökseni duunia toimittajana. Perinteisten medioiden rinnalla blogit olivat nopeita kanavia. Oli puhuttu jo pitkään siitä, että printtimedia ja painettu kirjallisuus tekevät koristen kuolemaa.
Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin blogeista on tullut hidasta somea Instagramin ja muiden sähikäisenä piipattavien somesovellusten rinnalla. Printtimedia ei ole kuollut mihinkään, ja kirjahyllyt ovat tehneet paluun koteihin, äänikirjojen suosion rinnalla.
Aavistan, että en ole ainut, jolla on kaipuu hitaamman median pariin. Niin tekijänä kuin kuluttajana.
Minä kykenen vielä lukemaan kirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pitkiä blogiartikkeleita, mutta huomaan itsekin tympääntyväni, jos somevideot eivät etene rätätätätätä-tahdissa tai ainakin nyt vaihda kuvakulmaa muutaman sekunnin välein. Jos satun katsomaan oman lapsuuteni ja nuoruuteni elokuvia tai televisiosarjoja 1990-luvulta, tekisi mieli saksia kohtauksista löysää pois 85 prosenttia.
En tahdo kokea niin. Minä en tahdo olla edesauttamassa omalla tekemiselläni tällaista. En tahdo luoda lapsilleni ja heidän sukupolvelleen mediamaailmaa, jossa keskittymiskyky on kuin poksuva popcorn-kattila.
Sen sijaan haluan olla luomassa maailmaa, jossa ei oteta puhelinta käteen ja avata sovellusta täyttääkseen tyhjiä hetkiä vain jollain. Tahdon peruuttaa takaisin aikoihin, jolloin illan blogienlukuhetki oli odotettu nautinto, jotain, jolle otettiin tietoisesti aikaa, jotain jonka ääreen pysähdyttiin.
Hallitsematon ja arvaamaton (virtuaalinen) työpaikka
Miksi tällainen julkinen meteli jostain Instagramista? Miksi en vain häivy sieltä? Koska nykyisellään suuri osa yritykseni liikevaihdosta tapahtuu Instagramissa tekemistäni mainosyhteistöistä. Päätös on monin tavoin iso. Jos elantoni ei olisi siinä kiinni, olisin varmasti tehnyt saman kuin Facebookin kanssa jo vuosia sitten: poistanut sovelluksen puhelimestani ja tiputtanut sen käytön vain pakollisiin piipahduksiin kerran tai kaksi viikossa (tosin Instagramin kanssa mitään oikeasti pakollista ei edes olisi).
Lähdin aikoinaan bloggaajana tekemään jotain ihan omaa, omilla ehdoillani. Teen toki sitä samaa myös Instagramissa, ja vaikka mainosmaailma on sekin alkanut ahdistaa yhä enenevissä määrin, Instagramissa voin esimerkiksi itse tarkasti valita juuri omiin arvoihini mätsäävät ja mieleiset mainosyhteistyökumppanit, joiden kanssa tehdyillä mainosyhteistöillä mahdollistuu koko yhden naisen mediatalon pyörittäminen. Toimittajana esimerkiksi en voinut ollenkaan vaikuttaa tähän, paitsi verovaroin pyöritettävässä Ylessä.
Eniten Instagramissa työpaikkana ahdistaa sen hallitsemattomuus. Blogini on aina ollut omassa osoitteessaan, kaikki siellä tekemäni muutokset ovat minun päättämiäni. Mutta Instagramissa olen alustan armoilla. Blogissa voin kaveerata parhaiden taitojeni mukaan Googlen kanssa, mutta Instan algoritmi on niin ailahtelevainen ja mahdoton, että sen kanssa ei voi kun yrittää esittää valistuneita arvioita, mikä sitä milloinkin miellyttää. Varmaa on se, että se tykkää videoista, kun minä taas pitkistä teksteistä ja tarinaa kertovista valokuvista. Ei oikein nykyisellään enää sovita yhteen, jos alkuunkaan sovittiin.
Tänä vuonna Instagram on myös tiputtanut ammattisomevaikuttajien tavoittavuudet sekä feedissä että stooreissa puoleen entisestä. Kaikilla on sama tilanne, mutta se ei juuri lohduta. Tulee vain turhautunut olo, miksi tällaiseen aikaani laitan, kun ei näitä kukaan kuitenkaan näe nyt saati tulevaisuudessa.
Voi myös olla, että Instagram lopetetaan ensi vuonna tai ensi kuussa, enkä siihenkään itse voi vaikuttaa mitenkään. Blogi on ja pysyy, kunnes minä itse päätän toisin.
Asioita, joita jään kaipaamaan
Instagramissa on paljon hyvääkin. Se on antanut mahdollisuuden ääneen sellaisille henkilöille ja asioille, jotka eivät perinteisessä mediassa tilaa saa.
Instagramin kautta on mahdollisuus nopeasti ja vähällä vaivalla ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin tai kertoa havaintoja sekä ajatuksia, jotka ovat tuntuneet liian pieneltä isomman ja elämään jäävän julkaisun pohjaksi. Se on ollut monesti vähän kuin testialusta, jossa on voinut koittaa, mikä resonoi. Moni blogitekstiksi päätynyt aihe on ensin ollut video tai pari Instagramin stooreissa.
Olen miettinyt, jäävätkö monet pienet mutta pienuudessaankin tärkeät havainnot, ärsytykset ja ajatukset stoorien lopettamisen myötä pyörimään vain oman pääni sisään, kunnes unohtuvat. Mutta sitten toisaalta: ehkä niitä on nyt aikaa pyöritellä blogiartikkeleiksi tai muiksi pidemmiksi teksteiksi asti, kun valtaosa työpäivistäni ei kulu stooreissa? Se, ovatko ajatukset enää ajankohtaisia, jos pyörittelen niitä päivän, pari tai vaikka useamman kuukauden ennen julkaisua, se on sitten toinen juttu. Mutta olkoon omaa henkilökohtaista hitaamman ja syvemmän ajattelun kapinaani sitten sekin.
Sitäkin olen pohtinut, jäänkö itse vaille jotain tärkeää sekä ajankohtaista ajatusta, tietoa tai vinkkiä, kun stoorien poisjättäminen eittämättä vähentää Instagramin käyttöäni myös muiden tilien seuraajana. Varmasti, tiedän sen. Mutta onko se lopulta valtavan merkityksellistä yhtään minkään suhteen? En tiedä. Somelomien jälkeen olen välillä huomannut missanneeni jotain, mutta kertoo ehkä oleellisen, että en nyt enää yhtään muista, mitä.
Vaikka olen nyt satojen sanojen verran marissut Instagramista, kyllä minä olen myös nauttinut stoorien tekemisestä. En kai sitä muuten näin kauan olisi tehnyt, aamusta iltaan, viikon jokaisena päivänä (paitsi somelomilla, joita olen onneksi viime vuodet tajunnut jo pitää). Vaikka syksyn sanoituskurssilla huomasin yllätyksekseni kaipaavani parrasvaloista esiripun taa, on ollut myös hurjan mukavaa ja tyydyttävää tulla kuulluksi, liikauttaa jotain muissa ihmisissä.
Mutta se, että on ihan koko ajan esillä, on alkanut käydä raskaaksi.
Luulen silti, että etenkin viljelypalstalla tulee tulevana kautena hassun yksinäinen olo. On ollut ihana fiilistellä kasvun ihmettä, palstan antamaa onnellisuutta ja Kivinokan luonnon kauneutta Instagramin seuraajien kanssa, siinä hetkessä.
Pelko uhrauksien, työn ja ajan hukkaan heittämisestä
Lopulta kaikista eniten Instagramin stoorien poisjättämispäätöksen vatvomiseen on ollut vaikuttamassa 10 vuotta sitten elänyt minä.
On ollut yllättävää, miten paljon olen surrut sen Hannen puolesta, joka samaan aikaan teki päivätöitä, freelancerduuneja, rakensi yöt omaa yhden naisen mediaansa ja oli ensin yhden pienen ja lopulta kahden pienen lapsen äiti. Se Hanne uhrasi ihan hitosti, ihan liikaa, jotta minä nyt olisin tässä pisteessä työni ja yritykseni kanssa. Olen noista vuosista edelleen niin vereslihalla, että ajatuskin itkettää.
Miten minä edes kehtaan miettiä, että nyt vähän ahdistaa tämä, en taida jaksaa enää. Kaiken sen jälkeen, mitä Hanne vuosikymmen sitten tämän eteen jaksoi? Elämähän on nyt ihan tosi helppoa, varmaa ja tasapinoista – miksi ehdoin tahdoin lähtisin sitä rikkomaan luomalla taloudellista epävarmuutta ja luopumalla sellaisesta osasta työtäni, jota moni riemusta kiljuen tekisi ammatikseen.
En ole vieläkään avoimesti keskustellut sen vuosikymmenen takaisin Hannen kanssa siitä, mitä aion tehdä. En kehtaa, en uskalla. En voi tuottaa sille Hannelle pettymystä.
Sillä onhan tämä nyt ihan järjetöntä, etenkin tässä ajassa. Maailman ja Suomen taloudellinen tilanne on mikä on, ja mitä minä ajattelin tehdä epävarmuuden keskellä: no laittaa vapaaehtoisesti kiinni sellaisen rahahanan, josta on norunut lähes puolet yritykseni liikevaihdosta.
Koitan hokea lähipiirini minulle toistamia sanoja: jostain pitää luopua, että tilalle mahtuu uutta.
Johdot irti seinästä
Luin hiljan Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa, joka perustuu Kilven muistikirjamerkintöihin 1970-luvulla. Ennen somea, kun seinässä kiinni oleva puhelin oli vain puheluita varten. Naisen päiväkirjassa Kilpi kirjoittaa näin:
”Puhelimettomuus on minun hyvinvointini ehto kaupungissa. Puhelimeni on koko ajan irti seinästä ja minulla on tunne, että saan olla rauhassa, että on aikaa. Viihdyn. Tulen toimeen poikien kanssa. Kestän jopa koppimaisen kaupunkitunteen, eräänlaisen häkkiin joutumisen vaikutelman, jonka kaupunki minussa aina synnyttää. Mutta en kestä tunnetta, että minä milloin tahansa olen jonkun käytettävissä, keskeytettävissä, että aikani pärpätyksellä pilkotaan käyttökelvottomiksi palasiksi. En kestä enää julkisuutta enkä sitä että vieraat ihmiset häiriköivät minua. Puhelin on johto julkisuuteen ja häiriöön. Se on kuin aivoista maailmaan johdettu säie, suora kytkentä häirintäasemaan. Poistan numeroni luettelosta, olen jo kirjoittanut kaavakkeen valmiiksi. Sen lisäksi pidän puhelimen irti ja suorastaan nautin tästä poiskytkettynäolon tunteesta. Olen tavattavissa vain kirjeitse tai jos joku tulee käymään. Vanhemmille soitan päivittäin. He ovat yhä maalla. Sisariin olen kosketuksissa.
Luulen, että uudistun tästä tilanteesta. Saan ajatella rauhassa. Saan yksityiselämästä voimaa. Syntyy kodin tunne.”
Mitäköhän Eeva Kilpi on ajatellut, kun ensin tulivat matkapuhelimet, sitten some ja älypuhelimet? (Ja miten hän uskalsi kirjoittaa noin pitkän lauserimpsun ilman rivinvaihtoja välissä – itse olisin pätkinyt sen moneen osaan, jotta ihmiset jaksavat keskittyä lukemaan…) En tiedä, mutta sen tiedän, että minäkin haluan repiä johdot irti seinästä, 2020-luvun tapaan.
Kahden sekunnin ja vuorokaudessa vanhenevien videoiden sijaan tahdon antaa ajattelulle, kirjoittamiselle ja lukemiselle tilaa, aikaa ja pysyvyyttä. Niin itselleni kuin muille.
Voi olla että palaan tekemään stooreja, voi olla että tämä jää vain kokeiluksi. Tai voi olla, että koko Instagram vielä jää historiaan osaltani, eivät vain stoorit. Mutta vuodenvaihteen jälkeen palaan työpöydän ääreen, jossa minua yhtäkkiä odottaa paljon keskeytyksetöntä aikaa kirjoittaa. Jännä nähdä, mihin sen ajan tulen käyttämään.
Kuulostaa hyvältä, että uskallat ja rohkaistut kokeilemaan uutta! Toivottavasti saat luopuessasi uutta tilalle, niin kuin kirjoituksessakin mainitset sinulle sanotun.
Ja kiitos valaisevasta tekstistä. Itse olen vain blogin lukija, en siis ole instagramissa itse lainkaan. En tiennyt, että uupumuksesi, josta olet täälläkin niin usein ja toistuvasti maininnut, johtuu nimenomaan instagramista. Olen oikeastaan jopa hieman ihmetellyt, että noin kerran viikossa ilmestynyt blogi on vienyt uupumukseen. Nyt ymmärrän taustaasi paljon paremmin, kun kuvaat instagramin hektisyyttä ja päivittäistä päivittämistä siellä. Enpä taida sinne liittyäkään nyt enkä jatkossa.
Mukavaa ja rentouttavaa joulun aikaa!
Kiitos! Rohkeutta tämä vaatiikin, vaikka se varmasti etenkin somesovelluksia käyttämättömälle saattaa kuulostaa hivenen kummalliselta. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri someammattilaiselle 🙂
Tänä vuonna blogi on tosiaan näemmä päivittynyt 4–10 artikkelilla kuukaudessa, mutta ensi vuonna tekstejä ilmestyy toivottavasti enemmän, ja pitkien artikkelien lisäksi vanhoilta blogiajoilta tuttuja kepeämpiä ja lyhyempiä juttuja.
Leppoisaa jouluaikaa sinne myös!
Hieno päätös! Näen tässä sulle vain mahdollisuuksia.
Ja aina voi palata ”takaisin” , jos siltä tuntuu.
Blogi on ihana❤️
Mä uskon ja toivon myös näin; että kun luovun tästä isosta osasta työpalettiani, vapautuu tilaa jollekin ihan uudelle (josta toivottavasti jossain vaiheessa saa myös elantoa, eli laskutettavaa) 🙂
Kyllä, blogit <3
Itse olen siirtynyt Instaan ”pakosta”, kun kaikki seuraamani blogit ovat yksi kerrallan hiljentyneet, joten otan tämän ilolla vastaan ja jakaisin monta monituista tykkäyssydäntä. Instan stoorit ovat kuin pikaruokaa jota en jäisi kaipaamaan vaikka insta olisi huomenna poissa, kun taas blogit ovat kuin rehellistä bistroruokaa, josta jää usein hyvä mieli (ja joskus ei) ja voi kun mä niin kaipaan vanhoja kunnon blogiaikoja (ja kommenttikentän keskusteluja).
Tuo ruokavertaus on niin osuva! Just noin itsekin koen, niin sisällöntuottajana kuin käyttäjänä. Vaikka Instassa on valtavasti hyvääkin, sen tahti vain kiihtyy vuosi vuodelta, eikä se voi tehdä hyvää yhtään kenellekään.
Hyvää pohdintaa! Olen itsekin kaivannut enemmän hitautta someen ja kuluttamaani sisältöön. Jopa miettinyt poistuvani kokonaan somesta. Ehkä joskus saan aikaiseksi kokeilla.
Hidas some, kyllä <3 Vaikka somesta ei kokonaan poistuisikaan, vähentäminen ja somettomat ajat varmasti tekisivät hyvää monelle muullekin kuin itselleni.
Niin paljon kun olenkin onnellinen sinun ja päätöksesi puolesta, on sanottava että jään kaipaamaan stoorejasi! ❤️
Mutta paljon kaikkea hyvää tulevaan
Minä tietenkin olen ollut valtavan onnellinen siitä, että stooreista luopumiseni liikauttaa muitakin kuin mua. Oishan se, jos kukaan ei jäisi niitä kaipaamaan. Ja itse tulen ikävöimään sitä reaaliaikaista yhteisöllisyyttä, joka stooreissa on <3 Mutta nyt on vain luovuttava jostain, että saan tilalle aikaa pidemmille, mietitymille ja pysyvämmille teksteille.
Mahtava ratkaisu Hanne! Minäkin olen alkanut nauttia pitkästä aikaa bloggaamisesta. Yllättäen siinä onkin nyt jotain turvallista, pysyvää ja hallittavaa. Omaehtoista.
Odotan innolla sun tulevia postauksia, ja vaikka niitä ei hirveästi tulisi, ajattelen lämmöllä kaikkea sitä, mitä puuhailet elämässäsi. Siinä todellisessa, jolla on kaikkien eniten merkitystä.
Ihana kommentti Janica <3 Mä niin hyvin ymmärrän ja tunnen tuon turvallisuuden, pysyvyyden, hallittavuuden ja omaehtoisuuden, joka blogissa on. Seuraajanakin on ihan eri fiilis keskittyä lukemaan blogitekstejä kuin hotkia kahden sekunnin videoita.
Toivottavasti jatkat silti aktiivista palstapäivittelyä täällä blogin puolella! Inspiroidun valtavasti kaikesta palstapäivityksistäsi keväästä syksyyn.
Voi kun ihana kuulla <3 Palstahommat ovat itsellenikin ihan lempparisisältöä tehdä! Tänä vuonna harmitti kovasti, kun en ehtinyt kirjoittaa kaupunkiviljelystä ollenkaan niin paljon blogiin kuin tahtoisin. No, keskellä kasvukautta oleva loma tietenkin vaikuttaa kans, mutta aivan varmasti palstahommat rehevöityvät nyt blogissa, stooreista vapautuvalla ajalla :)
Aivan ihanaa! Olen tänä syksynä pienen vauvan äitinä, päätynyt monta kertaa vertaistukea itselleni googlettelemalla joihinkinkin sinun 10v vanhoihin blogiteksteihin ja saanut niistä paljon! Niitä lukiessa olen tuntenut haikeutta, että voi kun tää oli joskus tällasta.. Kun oli vaan nää blogit ja niihin ilmestyi näitä tällaisia mielenkiintoisia ja lukijoille oikeasti tärkeitä ja merkityksellisiä tekstejä ja kuvia..
Tämä läikähti sydämessä! Just tää, että blogiin nuo tekstit jäävät elämään, löydettäväksi myöhemmin, vaikka 10 vuoden päästä. Ymmärrän hyvin myös kaipuusi blogien ns. kulta-aikoihin, sinne koitan nyt vastavirtaan peruutella.
Niin samaa mieltä Leenan kanssa! Esim. sun kantoreppupostauksista ollaan keskusteltu muiden tuoreiden äitien kanssa 🙂 En jaksa kuulua mihinkään somen äitiysryhmiin, koska en jaksa digihälyä. Yksi ystäväni kysyi, että mistä sitten saan vertaistukea vanhemmuuteen. No blogeista! Tykkään enemmän lukea jonkun hyvin kirjoitetun jutun ja pohdiskella sitten sitä sen sijaan että seuraisin jotain kaoottista keskustelua.
Olen itse lukenut blogeja jo niiden ensimmäisessä aallossa, jolloin blogit oli kuvattomia, anonyymeja ja tosi avoimia päiväkirjoja. Nyt harmittaa niin paljon, että blogit ovat lopettaneet tai hiljentyneet. Olen pysytellyt poissa instasta, koska koukuttuisin siihen varmasti, joten olen jäänyt joidenkin jutuista täysin ulkopuolelle (ja kaikenlaisista turhista elämöinneistä toisaalta varmasti myös). Ihanaa että sinä, Valeäiti, Julia Thurén ja Puutalobaby vielä postaatte blogiinkin!
Täytyy vielä kommentoida että kaikesta univelasta ja kreisihormoneista huolimatta vauva-aika on kummasti parantanut keskittymiskykyä! Itse en voi niin paljon syyttää työtä aiemmasta heikosta keskittymisestä, koska teen työkseni keskusteluapua eli keskityn hyvin vahvasti kuuntelemaan sitä edessä istuvaa ihmistä. Mutta varmaan sellainen yleinen tahdin hidastuminen on auttanut tässä! Ja hyvin harkittu puhelimen käyttö vauvan ollessa hereillä. En enää kuuntele äänikirjoja tai podcastejakaan kävellessä, kun pelkään etten kuulisi vauvan yninää. Välillä tuntuu että on jopa liikaa aikaa ajatella 😀 Kun joskus harvoin on vaikka aikaa katsoa elokuva, niin ei tee mieli koko ajan keksiä siihen jotain oheistoimintaa. Kovasti mietityttää, että miten tätä keskittymisen tilaa voisi vaalia jatkossakin, kun lapsi (toivon mukaan, oletettavasti) ei enää tarvitse niin intensiivistä hoivaa!
Olen samaa mieltä! Voi kun tietäisit, kuinka paljon aikanaan lohdutti kahden pienen lapsen rättiväsyneenä äitinä lukea raatorehellisiä tekstejäsi äitiydestä. Sain niistä synninpäästön niin monta kertaa ja luottamuksen siihen, että ihan kelpo mutsi minustakin tulee, vaikka kipuilen ja räpiköin.
Toivon tämän olevan päätöstä vahvistava kommentti: instastooreistasi on hukkunut, että et tee niitä ihan luomisen ilosta. Niin paljon, että olen useammin meinannut kysyä, että mikä saa sinut rituaalimaisesti postaamaan JOKAISEN aamiaisen, JOKAISEN päivän asun, JOKAISEN kotikonttorintyömaaruokakuvan ja ainakin suurinpiirtein jokaisen luistelukerran (ice ice baby, et pääse stoorista eteenpäin) ja pyöräilykerran (born to be wild, koskit lyriikoita ja jäit jumiin). Emt. Hyvä päätös, nykyään piilotan suurimman osan stooreista ja käyn vain silloin tällöin katsomassa et tapahtuuko täällä jottain. Yleensä ei.
Se on totta, että tuskin kukaan pystyy tekemään stooreja 24/7 pelkästä luomisen ilosta. Enkä sellaista ihmettä omallekaan kohdalle kaipaisi, välillä tehdään, koska se on työtä. Mutta nyt kaipaan sitä, että olisi niissä viikon vuorokausissa vähemmän sälää, enemmän isoja kokonaisuuksia.
Ja vaikka päätökseni on mikä on, tykkään stooreista ja niiden tekemisestä niin kovin, että on pakko vähän puollustella:
Kuvaan jokaisen aamiaisen, sillä se on luonteva päivänaloitus, toistuva asia, josta seuraajat tietävät vuorokauden vaihtuneen. Voisin kuvata hyvin esimerkiksi ikkunasta avautuvaa vuodenaikojen ja säätilojen mukana muuttuvaa maisemaa merkitäkseni tätä samaa. Ja nyt kuin kirjoitin näin, tajusin, että upea ystävä ja kollega Satu Rämö tekeekin just näin 🙂
Päivän asuja en kuvaile kuin arkisin, ja olen tehnyt sen toiveesta. Multa kyseltiin ennen (ei tosin enää) tyylipostausten perään, mutta en ole kokenut niiden tekemiseen sellaista paloa, että tahtoisin niiden koostamiseen laittaa niin paljoa aikaa kuin niitä pyydettiin. Päivän asun esittely stooreissa on ollut helppo tapa vastata tähän toiveeseen. Ja samalla on ollut kiva, että olen voinut omalta osaltani tuoda esiin second handia sekä sitä, että samat vaatteet pyörivät päällä.
Kotikonttorin työmaaruokalan antia aloin myöskin kuvata saadessani niin paljon toiveita siitä, että saisi inspiraatiota vegesyömiseen ja – kulkutaudin myötä yleistyneessä etätyössä – työlounaisiin kotona. Olen kokenut myös hyvän mielen hyrinää voidessani tuoda somessa esiteltävien ravintola-annosten tilalle ihan tavallista kotiruokaa; jämistä koostettuja lounaita ja rumalta näyttäviä sörsseleitä.
Luistelusta olen taas tahtonut pitää sellaista viikottain toistuvaa sarjaa, jossa kerron, miten keski-ikäisenä taitoluistelun aloittaneen räpiköinnit etenevät. Mainitsemasi samanlaisena toistuva, vaikkakin aina uutena kuvattu, aloitusvideo on ikään kuin tuon sarjan tunnari.
Ylipäätään kaikki toistuvat elementit ovat ihan tarkoituksella tahdittamassa tekemistä ja katsomista. Sinne ja tänne pyöräilyn kuvaamisella on silläkin tarkoituksensa: tuoda autottoman lapsiperheen arkea esiin, normalisoida arkista pyöräilyä alustalla, jossa autossa otettuja stooreja näkyy koko ajan.
Nyt katson, miten näitä kaikkia itselleni tärkeitä arvoja pääsen pyörittelemään (ja samalla normalisoimaan kuvastoa niiden osalta) muissa kanavissa 🙂
Aajattelin, että en kommentoisi, mutta tämä viestienvaihto tarjoaa minulle siihen niin hyvän tilaisuuden, että teen sen silti. Tämä on rehellinen mielipide siitä miten itse koen nuo toistuvat storyt. Tarkoitus ei ole lytätä tai vähätellä. Perustelit todella hyvin miksi niitä teet.
Alussa seurasin ihan mielenkiinnolla aamiaisia, katsoin mitä pöydässä on ja kuuntelin ääniä taustalta, mökkikuormastoryt ovat olleet hauskoja ja vuodenajan vaihtumiseen liittyvät pyöräilypätkät (päivänasuista en ole koskaan itse ollut erityisen kiinnostunut, mutta kaikesta ei tarvitsekaan olla).
Sitten kun ne toistuivat toistumistaan viikosta ja kuukaudesta toiseen niin aloin ohittaa niitä. Ihan automaattisesti hyppäsin yli kun tuli aamiainen tai luistelu. Pyöräilyjä aloin ohittaa kun taustamusiikki tuli uvioihin. Se jotenkin hyökkäsi liian kovaäänisenä vasten kasvoja ja oli minulle pämiellyttävä. Etsin sieltä virrasta jotain näistä toistuvista jutuista poikkeavia arjen palasia. Palstaa, kesämajaa ja muita höpötyksiä. Toistuvista pätkistä tuli minulle vähän samanlaisia kuin mainoskatkot.
Nuo kaikki jutut joilla perustelit toistuvia storyja ovat hyviä ja aiheet tärkeitä, mutta käytännössä niiden toistuvuus niin samankaltaisina ajoi minut osittain pois storyjesi ääreltä. Jos katson virtaa, jossa käyttäjä seuraa toistaan niin katson ne läpi, mutta jos lähden poimimaan jotain kiinnostavia niin sinun storysi eivät ole enää siellä kärkipäässä mitä avaan.
Tällainen palaute varmasti sattuu johonkin kohtaan (minä ainakin kävisin läpi todella paljon tunteita ja ajatuksia, jos minulle kirjoitettaisiin näin), mutta toivottavasti pystyt ymmärtämään myös tämän yksittäisen näkökulmani ja ottamaan tämän vastaan, kuten sen tarkoitan, eli en pahoittaakseni mieltä vaan kertoakseni vain oman kokemukseni rehellisesti, mutta toivottavasti rakentavasti <3
Uskon, että nopeiden storyjen tilalle on mahdollista kehittää jotain rikkaampaa ja hienompaa 🙂 Vaihtaa nopea pussipasta itse väännettyihin tortelliineihin 😉
Kiva kun avasit tavoitteitasi ja mietintöjäsi näiden toistuvien elementtien taustalla. En ollut tullut ajatelleeksi niitä kuvaamallasi tavalla ja jaan kieltämättä itsekin saman näkemyksen kuin muutamat muutkin tässä kommentoineet: toisteisuus ei toimi. Siitä varmasti kertoo jo se, että usea on kokenut sen hieman tylsäksi. En tosin itse ole mikään instagramin suurkuluttaja enkä edes ymmärrä miksi kaikki ammatikseen somettavat tekevät nimenomaan stooreja eivätkä postaa kuvia teksteineen, jotka jäisivät läpikäytäviksi ja luettaviksi pidemmäksi aikaa. Onko todella niin että mainostajatkin preferoivat stooreja? Eiväthän ihmiset joka päivä ja hetki ole instassa tsekkaamassa päivittäin katoavia stooreja. Itse ajattelisin että pysyvämpi mainospostaus olisi arvokkaampi. En itse myöskään koskaan ikinä milloinkaan katsele instaa äänet päällä joten kaikki puhuttu menee ainakin itsellä täysin ohitse.
Huvittavintahan koko somehommassa on se kun somettajat kehittävät jonkun kohun ja kilpaa komppaavat stooreissaan toisiaan ja lynkkaavat jonkun reppanan. Kauhea pöhinä ja kavereiden stoorien jakaminen ja yhtäkkiä se sama asia hyppää miljoonasta tuutista silmille jos sattuu just kyseisenä päivänä tsekkailemaan instaa. Ehkäpä hitaampi some tarjoaisi somettajillekin ja ammatikseen siellä toimiville alustan jossa tulisi myös sitä omaa näkökulmaa ja mielipidettä harkittua hieman pidempään. Stooreissa kyllä tapahtuu usein melkomoisia ylilyöntejä ja tahallisia väärinymmärryksiä myös ammattisomepersoonien toimesta. Tämä siis ihan yleisesti tuosta instamaailmasta tällaisen siellä harvakseltaan pyörivän näkökulmasta. Ei erityisesti sinuun kohdistettu ja olen arvostanut sitä että sinä et näihin kohuihin ole muistaakseni pahemmin ottanut osaa. Huomiona vain että tosiaan, potentiaaliset yhteistyökumpppaniesi asiakkaat (ja sitä kautta elantosi) saattavat todellakin olla odottelemassa blogipostauksia ja influenssotumista niistä eivätkä ensinkään ole pyörineet instassa.
Minä puolestaan olen pitänyt toistuvista stooreistasi. IG:n muuttuvassa, säksättävässä stoorivirrassa ne ovat tuoneet kivan ja tutun ”rutiinin” 🙂
Minulle kävi itselleni niin, että päädyin toistaiseksi poistamaan koko Instagramin joulukuun alussa. Huomasin, että käytin siihen hurjasti aikaa, loin stooreja, halusin jakaa siellä arjen hetkiä ja ajatuksia. En ole minkäänlainen vaikuttaja, mutta silti alkoi tuntumaan, että stoorien teko tuli arjen hetkien ”väliin”. Lisäksi tajusin kuinka paljon käytän minulle tuiki tuntemattomien ihmisten stoorien seuraamiseen. Vaikka ne tuovatkin uusia näkökulmia, luovat ne yllättävän paljon myös pikku hiljaa hiipiviä paineita ja epärealistisia odotuksia itseä kohtaan.
Iso, ihana mahdollisuus, jonka itsellesi annat. Ja niin hyvin ymmärrän.
Taloudellisesti aivan päätön harppaus, mutta joku jääräpää minussa uskottelee, että kyllä sekin tästä suttaantuu. Tilalle saan just sitä, mitä sanoit: ison ja ihanan mahdollisuuden vaikka mihin.
Munsta tää on hienoa.
Olen seurannut tosi läheltä ihmistä, joka aina loman jälkeen palasi samaan uupumukseen, muttei koskaan muuttanut mitään kuitenkaan. Miten hienoa, että sinä muutat!
Ja toisaalta. Saathan sieltä palstalta fiilistellä menemään vaikka niissä stooreissa jos siltä just sillä hetkellä tuntuu. Miksi muka ei?
Mustakin tämä on hienoa, vaikkakin jännittää ja kauhistuttaa.
Mä ymmärrän hyvin myös sun läheistä ihmistä, on hurjan vaikeaa irrottautua. Etenkin jos työ on tuonut sellaisen taloudellisen varmuuden, että siitä tuntuu pelottavalta jos ei mahdottomalta irrottautua (puhun itsestäni). Mulle maailman talouden epävarmuus on ollut yllättäen töytäys tehdä päätös. Taloudellinen epävarmuus olisi tullut joka tapauksessa vaikuttamaan munkin ensi vuoteen, joten miksipä en tekisi sillä laskutettavasta työstä vapautuneella ajalla jotain ihan uutta (ja vanhaa). Moni yrittäjä ja luovan alan tekijä repäisi kulkutautivuosina, mutta itse olin niin leukaa myöten etäkoulussa ja muussa lapsiperhesekoilussa silloin, että ei todellakaan ollut aikaa kuin tehdä just ja just ne hommat, jotka työpöydälle pandemiasta huolimatta jäivät. Mutta josko nyt.
Saa nähdä, käykö palstalla just noin, että on IHAN PAKKO saada vähän fiilistellä yhdessä seuraajien kanssa 😀 Mutta nyt tuntuu, että ei. Oon sellainen joko-tai ihminen. Ja sitä paitsi luulen, että IG tulee tiputtamaan mun tavoittavuuksia entisestään ja paljon, joten eipä kukaan niitä videoita edes näkisi 😀
Palstakuulumisia tulee ikävä myös täällä ruudun toisella puolella! Toivottavasti löytyy keino jatkaa niitä
Wää, palstakuulumisten melkein jokapäiväinen fiilistely yhdessä! Nyt arvelen, että just niitä tulee eniten ikävä mullakin. Mutta toivon, että saan palstaa työpäiviini(kin) mukaan muita kautta. Podcastiakin olen miettinyt, mutta tähän mennessä moisen suunnitteluun tai yhteistyökumppaneiden etsintään ei ole ollut mitään resursseja. Mutta ehkä nyt?
ARVOSTAN. Itsekin oon loppuvuodesta rakastunut blogiini uudelleen juuri samoista syistä kuin sinä. Sen kyljessä kulkee ystäväni Google ja sitä ei multa vie kukaan. ❤️
Ah, ihana uudelleen rakastuminen! Ja niin mahtava kuulla se kaltaisesi blogimaailman pioneerin suusta! <3
Juuri jaapatin teinille, joka jaksaisi tuijottaa tiktokia ja sen 2 sekunnin videoita vaikka koko päivän. Käsittämätöntä!
Jospa sun inspiroimana koko some alkaisi hidastua.
Mahtava päätös, vaikka minäkin jään kaipaamaan stoorejasi etenkin palstalta.
TikTokin vauhti se vasta hirvittääkin! Onhan se koukuttavaa, kun koko asia pakataan neljään sekuntiin ja heti alkaa uusi nelisekuntinen. Ja kaikissa somealustoissa on toki puolensa. Mutta mitä kiihtyvässä tahdissa saadut pikaruokaherkkupalat tekevät aivoille, keskittymiskyvylle, ajattelulle?
Oispa IHANAA, jos some hidastuisi laajemminkin, että olisi paljon muitakin alati nopeutuvaa virtaa vasten uivia.
Ja wää, palstalla munkin saletisti tulee eniten ikävä!
Voi Hanne, kiitos! Olin pitkällä insta-paastolla ja se teki niin hyvää. Sinä aikana huomasin, että sun juttuja on kyllä ikävä ja aloin taas lukea blogia. Lueskelin vanhojakin juttuja ja nautin hirveästi sun viipyilevästä tavasta kirjoittaa. Kiitos kun teet rohkean päätöksen ja näytät esimerkkiä ❤️
Ihanaa, rauhallista joulua koko lähiöväelle!
Voi miten ihana kommentti ja palaute, kiitos! <3 Viipyilevyys, onpa hykerryttävän onnellista, jos olen sellaista onnistunut kirjoittamaan postauksiin sisään!
Ihanaa ja rauhallista jouluaikaa sinne myös!
upea veto! ja oiva konkreettinen havainnollistus alati kiihtyvästä tahdista, että joskus jollekin lankapuhelinkin on ollut liikaa. ja nyt meidän pitäisi olla läsnä niin monessa eri kanavassa. ilolla luen blogiasi jatkossakin! instagramin jätin kokonaan pari vuotta sitten jo, eikä ole ollut takaisin ikävä!
Niinpä. Ajatella, että lankapuhelimenkin sitovuus ja sen aiheuttamat jatkuvat keskeytykset ovat olleet liikaa. Toki Kilpi kuuluisana kirjailijana on saanut varmasti monen moista puhelua, mutta silti. Ei ihme, että tässä nykymaailman hektisyydessä alkaa voida pahoin.
Itse olen aina pitänyt stooreistasi ja olen ajatellut, että suurin osa menee siinä sivussa automaatiolla (aamiainen, asu jne) ja toisaalta intohimolla niistä asioista mitkä innostaa. Välillä olen toivonut pientä uudistumista, mutta toisaalta tunnistettavuus ja ennalta-arvattavuus on myös hyvä asia.
Tykkään blogeista, mutta sieltä puuttuu videot. Ja en tarkoita tiktoktykitystä! Itse nautin eniten instan taidokkaista stooreista, joissa yhdistyy mielenkiintoinen ihminen, tekstiä, ajatus, videota ja visuaalisuus. Kuvat blogissa ja teksti eivät tätä täysin mahdollista.
Onko hitaampaan someen oikeasti paluuta, paitsi jos se on harrastus omilla ehdoilla? Niinkuin se ennen oli.
Kiva kuulla, että olet mun stooreista tykännyt <3 Mullekin varmasti tulee ikävä stooreja, tiedän sen. On ollut tosi mukava just esimerkiksi kaupallisia yhteistöitä rakentaa videooilla. Tai retket ja muut kotimaanreissut! Ja kesämajaelo sekä tietty palsta! Mutta sen takia aionkin jatkaa reelsejä. Ne eivät häviä sovelluksesta, vaan niihin voi palata hakemaan just vaikka reissu-, kaupunkiviljely-, tai kirjainspistä.
Hyvä päätös! Itse en ole instassa tai tiktokissa ikinä ollutkaan (en tosin facessakaan). Joskus nuorempana oli lievä fomo, mutta näin keski-iällä en kaipaa nopeaa sisältöä ja negatiivisuutta ympärilleni yhtään enempää. Olen lukenut blogeja tähänkin asti ja luen jatkossakin.
Ihailtavaa omapäisyyttä <3 Hyvä!
Voi, tuo Eeva Kilven ”suorastaan nautin tästä poiskytkettynäolon tunteesta” oli niin hyvin sanoitettu! Minulla oli ihan sama tunne, kun lähdin Facebookista ja Twitteristä (Instaan en koskaan ehtinyt liittyäkään). Jotenkin siinä resonoi myös se hallinnantunne omasta ajasta ja omista ajatuksista, jonka olin saanut somejäteiltä takaisin itselleni. Olen vasta viime vuosina alkanut ymmärtää, miten tärkeää omaehtoisuus on omalle mielenterveydelleni. Onhan se yksi psykologisista perustarpeistamme, mutta kovin usein ylikävelty sellainen. Joten kaikki peukut tälle päätöksellesi Hanne! Jos haluat lisäperusteluita itsellesi, niin ehkä voit myös ajatella, että itsensä uuvuttaminen omien arvojen vastaisilla töillä ei sekään pidemmän päälle tuo taloudellista turvaa, varsinkaan yrittäjänä? Ja kyllä se 10 vuoden takainen Hannekin varmasti olisi ensisijaisesti toivonut, että sinä voit hyvin.
Toivottelen sinulle ja perheellesi oikein rauhallista joulunaikaa! (Lapsena en voinut ymmärtää rauhallisen joulun toivotuksia, mutta nykyään siinä on huomattavasti enemmän järkeä. 🙂 )
Eikö! Poiskytkettynäolo, ah! Twitteristä minäkin olen lähtenyt, ja Face on enää paikka, jolla kirjaudun muille sivustoille ja jossa käyn kertomassa Lähiömutsin seuraajille, että olisi blogissa uutta luettavaa 🙂 Instasta pidän edelleen, siinä on valvasti hyvää ja sen keskustelukulttuuri on pääsääntöisesti omassa kuplassani raikkaan hyväksyvää ja juurikin keskustelevaa. Mutta kaikki se hyvä on omassa käytössäni nyt jäänyt liikaa hektisyyden ja alati kiihtyvän tahdin jalkoihin.
Omaehtoisuus on muuten hurjan tärkeä asia. Pitääkin oikein makustella sitä enemmän. Hyvä kun muistutit siitä.
Hyvä päätös! Itse olen Instagramissa, mutta paljon mieluummin lukisin vaikuttajilta blogipostauksia kuin seuraisin heidän elämäänsä Instan kautta.
Varsinkin storyjen suhteen somen käyttö tuntuu usein tasapainoilulta: joskus sieltä löytyy kiinnostavia helmiä, joita ei halua missata, mutta usein päätyy niitä metsästäessään vain naputtamaan sata turhalta tuntuvaa välähdystä. Suurelta osalta seuraamistani tileistä (itse asiassa sinultakin) olen mykistänyt storyt kokonaan. Koska jos ne pallurat siellä sovelluksen yläreunassa välkkyvät, niin kyllä ne vaan helposti tulee aina selattua läpi, vaikka ajan voisi käyttää johonkin paljon järkevämpäänkin. Tiktokiin olen päättänyt olla menemättä ollenkaan. Tiedän, että jos sinne kurkkaisin, siitä tulisi vain taas yksi turhanpäiväinen aikasyöppö lisää.
Olen varma, että tämä päätös tekee susta vain entistä kiinnostavamman vaikuttajan. En ylipäätään usko, että storyjen vaatima työaika ja jatkuva lyhyiden keskeytysten tyyli on oikeasti vaivansa arvoista. Tai että saako niistä välähdyksistä kukaan oikeasti irti niin paljon, että se olisi vaikuttajalta vaadittavan vaivan väärti? Jokapäiväisten vähän sisältököyhien höttöstorien sijaan ainakin minä otan paljon mieluummin vähemmän mutta jäsennellympää blogisisältöä.
Kyllä kyllä, allekirjoitan tämän täysin, niin sisällöntuottajana kuin seuraajana. ”Jatkuva lyhyiden keskeytysten tyyli.” Just tää, ei ihme, että keskittymiskyky on välillä sitä 2 sekunnin luokkaa. Toivokaamme blogien renesanssia!
KIITOS!
Blogisisällöt ovat parasta Sinua!
Muusta viis! Kuvat ja tekstit ovat nautttavimmillaan blogissa. Harkittuina, kauniina kokonaisuuksina. Olin jo huolissani blogisi puolesta, mutta onneksi turhaan.
Ei syytä huoleen ei! Blogi on aina ollut se kaikista rakkain. Minun luomani, minun ehdoillani. Nyt on aika antaa sille taas sen ansaitsema aika <3
Fiksu päätös! Nautin paljon blogien lukemisesta, ja harmittaa että niin moni hyvä bloggaaja on siirtynyt enemmänkin IG:hen. Sitä en niin jaksa seurata, ja sovelluksen poistin vuosia sitten. Pidemmät, syvemmät ajatukset kiinnostaa enemmän, ne jää mieleen.
Kirjoitat: ”Se, ovatko ajatukset enää ajankohtaisia, jos pyörittelen niitä päivän, pari tai vaikka useamman kuukauden ennen julkaisua, se on sitten toinen juttu.” Mun mielestä tämä meidän ajan ajatus siitä, että asioiden ajankohtaisuus menisi hetkessä ohi, on ihan turha luulo, pelkkää illuusiota. Esim. jos ei lue uutista saman tien netistä, vaan vaikkapa aamun lehdestä, saa syvällisemmän, pohditun raportin asiasta taustoituksineen ja faktoineen. Sen sijaan ei saa ”uutinen päivittyy” -tyylistä miniuutisointia, jossa tosiasiat elää monta kertaa ja lukijat jää klikkiotsikon antaman tiedon tai joskus ”tiedon” varaan.
Sun blogi on ihana, ja odotan innolla entistäkin ajatellumpia sisältöjä! Loistavaa, että teet rohkeita päätöksiä ja toivottavasti näytät merkkiä muillekin.
Niin parasta kuulla, miten moni on kaltaiseni pidempien ja syvempien ajatusten ystävä <3
Ja joo, mun pitäisi aktiivisesti taistella tuota mun ajankohtaisuuden hektisyyttä vastaan. Itsehän esimerkiksi luen Hesarini paperisena (koska ruutuaikani on muutenkin ihan kammottava + tulen lukeneeksi sellaisiakin uutisia, joita en sovelluksessa napsaisisi auki), ja itse sisimmässäni koen, ettei ajankohtaisuus ole minuuttipeliä. Vuodet Instassa ovat vain vauhtisokaisseet.
Mielenkiintoista! Minä en ole koskaan käyttänyt instaa, ensin vastustin sen kuvakeskeisyyttä, sitten aloin arvostaa omaa sometonta aikaa niin paljon, etten sinne koskaan päätynyt mitään seurailemaan tai etsimään. Olen lukeva ihminen ja lehtien ja kirjojen ohella pidän blogeista, joissa mennään pintaa syvemmälle eikä olla kuvakeskeisiä. Sinulta sellaisia sisältöjä on tullut enkä ole ollut tällä tasolla tietoinen instan kiihkeätempoisesta maailmasta ja sen paineista. Kyllä sinuna uskaltaisin luottaa keskittymiskykyisten lukijoiden olemassaoloon ja ennen kaikkea siihen, että parempaan mielenrauhaan kannattaa satsata.
Viimeisen lauseesi alleviivaan. Jännittää, mutta tähän jo melkein uskallan luottaa.
Aloin käyttää Instagramia kevättalvella, kun erään projektin vuoksi ”oli pakko”. Huomasin saman tien muutoksen keskittymiskyvyssäni: selasin blogitekstejäkin läpi samalla vauhdilla kuin Instaa ja tuntui, ettei mikään aihe yhtäkkiä enää kiinnosta niin paljon, että jaksaisin pysähtyä lukemaan pidempää (eli suunnilleen yli puolen virkkeen mittaista) tekstiä. Ymmärsin stoorien mykistämisen olevan välttämätön teko mielenterveyteni hyväksi, sillä levoton olo ja jatkuva ”kohta varmaan tulee vastaan jokin superkiinnostava juttu” – kyttäys sai oman elämän tuntumaan tosi lattealta. Sen sijaan blogia lukiessa ehtii pysähtyä omankin elämän äärelle, löytää samaistumispintaa ja oppia uusia asioita maailmasta.
Ihanaa, jos hyviä blogitekstejäsi alkaa tulla lisää! Eikä haittaa vaikka ei tulisikaan useammin, ne on hyviä joka tapauksessa
Sinun stooreja en tainnut koskaan katsoa, joten puhun yleisesti muista some-vaikuttajista nyt seuraavaksi.
Minä pidän nimenomaan kirjoitetuista blogiteksteistä, koska niitä on pohdittu ja toimitettu, ei vain suollettu tajunnanvirtaa. Tajuan toki kuinka paljon hyvien tekstien tuottamiseen menee aikaa.
Sitten tuntuu että jotkut bloggaajat ovat enenevässä määrin siirtyneet videoihin, ja niitäpä ei olekaan editoitu napakkaan muotoon kuten tekstejä, vaan niissä hölpötetään mitä nyt mieleen sattuu pälähtämään. Niitä en jaksa ollenkaan.
Että hurraa kehitellyille teksteille, vaikka sitten harvemmin
Liityn kannustajien ja iloitsevien joukkoon! Oon lukenut blogiasi esikoisen syntymästä (2014 loppupuolelta) alkaen ja viime aikoina tehnyt hiljalleen luopumisprosessia, kun aika hiljaistahan täällä on ollut. Minkä lisäksi jatkuva viittaus instasisältöön on ärsyttänyt, kun en siitä tiedä mitään ja tulee ulkopuolinen olo. Oon ihmetellyt kaupallisten yhteistöiden vähenemistä, mutta en tajunnut, että ovatkin siirtyneet muualle. Sekö ei täällä blogin puolella tuota tarpeeksi, tai ollenkaan? Uteliaisuuttani kyselen, jollakinhan sun on myös elettävä! Blogisi on ollut tärkeä, etenkin kun lapset olivat pieniä. Sain teksteistäsi paljon vertaistukea ja ideoita! Monen blogin seuraaminen on mun kohdalla loppunut siihen, että mm. kirjotusvirheiden takia tekstejä on ollut raskasta lukea. Sun blogissa se ei koskaan ole ollut ongelma, vaan pohdittua ja taidokkaasti kirjoitettua tekstiä on ilo lukea. Toivottavasti jatkossa jälleen enemmän, mukavaa joulua sinne!
Onnea rohkean päätöksen johdosta! Omalla näppituntumallani lähtisin arvioimaan että yhä useampi (nuori) aikuinen on poistumassa somesta. Itse olen poistanut fabon ja instan jo vuosi sitten eikä päivääkään ole kaduttanut. Olen ehtinyt harmitella kun osaa entisistä lempibloggaajista (Mona Visuri, Alexa, Vilma P) ei enää tavoita blogin puolelta vaan pelkästään somesta. Itse nautin edelleen pitkien blogitekstien lukemisesta ba toivon blogien renesandsia ja siksi olinkin tosi innoissani tästä yhden vaikuttajan vallankumouksestasi. Toivottavasti muut seuraavat perässä!
Rauhallista joulunaikaa!
Mukavaa kun blogitekstejä alkaa tulla enemmän. En ole instassa joten en ole seurannut siellä ”kuvia ja tekstejä”. Minä voisin maksaa blogisi lukemisesta, sillä sisältö on laadukasta. En osaa oikein äkkiseltään sanoa minkä verran olisin valmis maksamaan.
Hei ihanaa, tervetuloa pois sieltä! Lähdin itse vikasta somekanavasta vuosi sitten, instassa olin aiemmin ollutkin vain hetken. Olen kaivannut blogeja ja sitä, että saan pitkistä (ja lyhyemmistäkin, mutta pohdituista) kirjoituksista uusia ajatuksia enkä vain ohuita impulsseja. Olen kyllä nauttinut tästä vuodesta, jossa elämäni on vain minun. Paljon asioita menee ohi ja monet asiat jäävät jakamatta, mutta eihän kaikkeen tarvitsekaan niin kiinnittyä? Ne, jotka vaativat muuta kuin ohimenevän huomion, voin jakaa ystävien ja perheen kanssa.
Kiitos tosi paljon blogistasi! Itse en ole ollut koskaan Instagramissa. Olen lukenut tässä parin vuoden kuluessa vähitellen uudelleen vanhoja blogikirjoituksiasi. (Ja kirjasi. ) Ja viikoittain kurkkaan jos olisi tullut uusi postaus. Kiitos näistä! Podcast olisi hieno juttu!
Ihanaa <3
Mä olen tässä surrut sitä, kun mun suosikkiblogitekstit ovat vuosien myötä hiljenneet ja päivitystahti hidastunut. Pakotetusti, liityin itse syksyllä instaan, koska kaikki on siellä! Ja sieltä ne blogitutut ja niiden kuulumiset löysin… mutta saanko nyt rehellisesti tunnustaa, etten tajua instaa. En osaa tehdä siellä mitään ja yleensä vain ahdistun. Kysyin apua jopa teineiltä, joiden harrastusryhmää vedän. Vitsit ne nauroi mulle 😀
Kiitos päätöksestäsi! Asennoidun jo innolla ensi vuoteen, kun saan kahvikupin seuraksi taas blogitekstejä 🙂
Rauhallista joulua
Järkevä päätös, elämänlaatu varmasti paranee! Itse jäin pois kaikesta somesta luettuani kirjan ’Digital Minimalism’. Jättäydyin kaikesta kerralla pois; poistuin jopa kaikista whatsapp ryhmistä, kun viestejä tuli liian usein. Nykyään saan whatsapp viestejä enää harvoin, keskustelut hoidan kasvotusten tai puhelimessa. Oikeastaan aika kiva, että en tiedä yhtään mitä tutuille kuuluu, ellen oikeasti juttele heidän kanssaan! Eikä notifikaatio tulvaa tule jatkuvasti.
Linkedinin poisjättö auttoi myös kovasti uraahdistukseen (profiilin sentään pidin työtarjouksia varten, mutta ne tulee suoraan sähköpostiin). Äitiyslomalla Linkedinin feedi sai minut aina kyseenalaistamaan kotonaoloa lapsen kanssa.
Oujee, ääni täältä päätöksellesi (vaikkei siitä yleisön äänestystä tarvitsekaan järjestää)! Jättäydyin instasta pois kolmisen vuotta sitten, koska kaiken sen hyvän keskellä, jota sieltä sain, huomasin sormeni selatessa feediä pakonomaisesti olevani joku, joka en halunnut olla. Samalla huomasin, että jokin elämä siellä pyörii, jonka ulkopuolelle samalla jättäydyin. Alun ahdistuksen jälkeen avauduin ja innostuin. Kysyin ihmisten kuulumisia, kun halusin niitä tietää, ja huomasin, että he olettivat minun jo tietävän kaikenlaista, kunnes hoksasivat, että instatodellisuus ei ole minua saavuttanut. Jonkinlainäsen eevakilpimäisen tunteen miniatyyrinä tämä tilanne on synnyttänyt ja sellainen pieni kupla ympärillä tuntuu kuin pumpulilta. Minun ei tarvitse olla kaikkea kaikille kokoajan vaan voin rauhassa potea mustasukkaisuutta ajastani, mikäli sitä valuu liikaa sellaiseen, joka kiertyy omassa mielessäni turhaksi.
Instasta lähtemiseen vierailen blogeissa tämän tästä, mutta monet ovat harmillisen hiljaisia. Olisi aivan ihanaa, jos tämä kivikautiselta tuntuva ”hidas” alusta alkaa versoa uudelleen. Tuon omat kasteluveteni tämän maailman pariin enemmän kuin mielelläni.
Ihanaa, että kirjoitat edelleen!
Upeaa ja rohkeaa!
Itse olin ihan tavallinen somen käyttäjä, joka vuosi sitten kyllästyi myös instagramiin ja facebookiin. Poistin sovellukset enkä ole katunut. Ei ole lainkaan ikävä.
Palasin blogien ääreen. Ja soitan ystävilleni kuulumisia!
Ihana päätös. Iloa ja voimaantumista sen parissa!
Itse en Instaa jaksa käyttä, sillä kertakäyttötarinat tuntuvat niin turhille, kun niistä ei jää mitään muistoa aikojen päähän, mihin palata. Lisäksi koen pitkään toistuvat, samaa asiaa käsittelevät postaukset ”mainoskatkoin kaltaisina häiriköinä muun sisällön keskellä”. Joku ”4 kerran sarja” tiettyä aihetta on vielä ok, mutta 14 kerran ei.
Blogisi vuotta 2023 odotan nyt innolla! Ainut, mitä pelkään on se, että siitä tulopaineessa tulee pelkkä mainosalusta, eikä se enää ole yhtä elämänmakuinen kuin aiemmin täyttyessään pelkistä mainosyhteistöistä. Toivon, ettei näin käy, sillä perhe-elämän käänteet ja tuohut eri ”kehitysvaiheineen” ja tunteineen ovat itselleni mieluisimpia (vertaistuellisimipia) ja toivon törmääväni niihin edelleen. Toivottavasti löydät hyvän balanssin tähän, mikä palvelee kaikkia osapuolia (sekä palkan tarvitsijaa, että lukijaa). En halua uskoa, että blogittaminen on mahdollista vain harrastuspohjalta, joten tsemppiä matkaan!
Ihanaa.
Olen aina rakastanut sun tekstejä. Otan niille aikaa. Mielummin kerran viikossa pitkä, ajatuksia herättävä tai vain kauniisti muotoiltu kirjoitus kuin 50 pikaräjähdystä.
Hanne,
Sun blogi on täyttä kultaa! Olen seurannut sitä säännöllisen epäsäännöllisesti.
En ole Instassa ollenkaan, joten en ole tajunnut minkälaista sisältöä siellä on. Ei millään pahalla, mutta ei ihme, jos ahdistaa, jos sisältö on aamiaisten ja asujen kuvausta. Sä olet paljon syvällisempi ja viisaampi tyyppi! Toivottavasti jatkat tätä syvällistä, viisasta tyyliä täällä blogissa etkä pinnallista tätä Instan suuntaan. Myös tietokirjailijana sinulla olisi varmasti lisää sanottavaa!
Itse en kuulu instagramiin, en oikein ole koskaan tajunnut mistä sieltä saa rahaa joku kuvaa itseään ja julkaisee kuvat sit joku maksaa siitä, miks ihmeessä? Ymmärtäisin jos olis jotain kunnon asiaa, mutta omia lörpötyksiä. Itse olen somessa mahdollisimman vähän, enkä kuulu oikeastaan minkäänlaisiin yhteisöihin kuten esim facebook. Työpaikassani olen aiheuttanut pienimuotoisen härdellin asialla, koska pomo hoitaa tai haluaisi hoitaa osan työasioista sen kautta, mutta minun takiani ei nyt onnistu. Nooh, ei onnistu muutenkaan, kun en vastaile sähköposteihin, tekstiviesteihin whatsup viesteihin vapaalla
Omalla alallani työnantaja kuvittelee / olettaa, että olen saavutettavissa aina, että olisin sielunikin myynyt työnantajalle. Pahinta on että myös asiakkaat olettavat koko elämäni olevan vain työ. Ymmärrystä tulee puheissa, mutta kun itse tai läheinen on avun tarpeessa ja odottanut sanotaanko nyt esim 4-6 tuntia päivystyksessä, ääni kellossa muuttuu ja ymmärrys on hävinnyt valmiuteen lähes teloittaa ellei suostu oman terveytensäkin ohella antamaan kaikkensa vaikka ilman korvausta.