©Lahiomutsi Hanko Rakkausviikonloppu Auringonlasku Syksy-8207

Tänään Helsinkiin satoi ensilumi. Se leijui alas kiireisinä pieninä hiutaleina, joista muodostui ohut valkoinen kerros, viime kesän lehdistä mätänevän maan päälle. Lumi ehtinee sulaa vielä iltaan mennessä, mutta silti nautin tästä hetkellisestäkin lumipeitteestä. Lumi muutti maiseman valoisammaksi ja ihmiset iloisemmaksi. Itselleni se oli myös muistutus siitä, että elämä kulkee eteenpäin, syklit seuraavat toistaan.

Tulen varmasti loppuelämäni kipuilemaan sen kanssa, missä minun ja meidän on hyvä olla. Olisiko jossain aurinkoisemmissa maisemissa parempi viettää arkeaan pidempään kuin sen yhden talven ajan pari vuotta sitten? Maalla tulen nopeasti levottomaksi kaiken hiljaisuuden keskellä, jota ilmankaan en silti voi elää. Kaupungin tarjoamasta sykkeestä on löytynyt onni, joka silti joskus saa pulssin lyömään liian kiivaana.

Voisiko elon jakaa puoliksi; auringontasaajalle ja pohjoiseen, metsäläisyyteen ja urbaaniuteen? Mitä jos on luotu kulkemaan, mutta silti tarvitsee turvallisen kotipesän?

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt jonkinlaisen (väliaika)rauhan tämän asian kanssa. Ihan käytännönsyistäkin. Esikoulu ja lasten tuleva koulutaipale sitoo paikkaan. On ihanaa, että esikoinen saa aloittaa koulun samojen kavereiden kanssa, joiden kanssa he ovat jo taapertaneet päiväkodin pihassa yksivuotiaina – samaten kuin kuopus sitten pari vuotta myöhemmin.

Ja silti aina on myös mahdollisuus lähteä, ja se pitää rauhallisena. Se, että on mahdollisuus valita, tuo tyytyväisyyttä. Tiedän myös, että tämä aika on lyhyt ihmisen elämästä. Jos kaikki menee hyvin, minulla on kyllä loppuelämä aikaa seilata maailman meriä, muodostaa seikkailuista lauseita ja kuunnella sisäistä kompanssiani, jonka ainut suunta on aina eteenpäin.

Mutta ei tyyntynyt rauhattomuus ole vain pakon sanelemaa. Kun elämäni on pikkulapsivuosien ja yrityksen uuvuttavien kasvuvuosien jälkeen rauhoittunut, on aikaa kuunnella omaa kehoaan paremmin. Olen tajunnut omien juurieni olevan niin syvällä näissä routaisissa maissa, että mihinkään muualle en juurtuisi näin hyvin. En usko voivani olla missään muualla sitten lopulta näin tasapainoinen.

Tasapainon ylläpitääkseni minä kun kaipaan ääripäitä, muutosta ja kiertoa. Jos kaikki pysyisi koko ajan samanlaisena, alkaisin huojua ja kaatuilla. Liike pitää minut pystyssä.

Viime kesä oli hengästyttävän ihana. Kelluin sellaisessa energiassa, levollisuudessa ja ilossa, että en moista muista kokeneeni. Koin surua sen ajanjakson loppumisesta, mutta tiesin jo silloin apeuden keskellä, että en jaksaisi kesää ja sen tunnelmaa loputtomiin. Voipuisin, jos se energiataso, ilo ja säpinä jatkuisi. Tarvitsen sen rinnalle tasoittavaa pimeyttä ja melankoliaa.

Melankolisuus on syvällä minussa, osa minua. Se on niin merkittävä osa olemistani, että en tiedä, miten se lopulta purkautuisi ulos, jos vaikka muuttaisimme pysyvästi tropiikkiin. Pohjolan syksyssä mieleni liikkeet alkavat kangistua ja positiivisuus vajota.

Mutta olen tajunnut, että tarvitsen ne synkät hetket ja vaiheet, vastakohdat. Ajatukset eivät muuten löytäisi monipuolisuuttaan ja luovuuden piikeistä jäisi terävin kärki hioutumatta. Olen kummastuksekseni tajunnut, että minä nautin siitä, että saan välillä uida tummassa melankoliassa.

Ennen olen taistellut melankoliaa vastaan, mutta nyt olen ottanut sen vastaan hyvänä vanhana ystävänä; kuunnellut, mitä sillä on asiaa ja mitä se tahtoo. Sen sijaan, että laitan vanhaan tapaan vastaan vuodenajoille, heittäydyn mukaan niiden aaltoihin. Se on tuntunut auttavan ihan samalla tavalla kuin synnytyksessä supistusten mukana myötäily ja surffaus sen sijaan että laittaa hampaat irvessä vastaan sille, miten luonto asiat hoitaa.

Tuntuu hyvältä olla osana vuodenkiertoa; muutosta, eteenpäin menemistä ja samalla ikiaikaisen tuttua kulkua.

Nyt minä olen väsyneempi ja mollisointuisempi kuin kesäisin, mutta niin sen näillä leveysasteilla kuuluukin olla. Nyt nautin siitä, että elämäntilanne antaa jo myöten vuodenkierron mukana elämisen. Nyhrään kotona, lepään enemmän ja annan melankolialle tilaa muotoutua vahvuudeksi.

Sitten keväällä suon auringon herättää kehoni solut ja häätää lämmöllään möröt mielestä.Tuttuun tapaan aurinko sulattaa roudan sekä maasta että minusta. Sitten olen taas valmis säkenöimään ja puskemaan valmiiksi niitä melankolian muotoilemia suunnitelmia.

Jaa: