Tänään Helsinkiin satoi ensilumi. Se leijui alas kiireisinä pieninä hiutaleina, joista muodostui ohut valkoinen kerros, viime kesän lehdistä mätänevän maan päälle. Lumi ehtinee sulaa vielä iltaan mennessä, mutta silti nautin tästä hetkellisestäkin lumipeitteestä. Lumi muutti maiseman valoisammaksi ja ihmiset iloisemmaksi. Itselleni se oli myös muistutus siitä, että elämä kulkee eteenpäin, syklit seuraavat toistaan.
Tulen varmasti loppuelämäni kipuilemaan sen kanssa, missä minun ja meidän on hyvä olla. Olisiko jossain aurinkoisemmissa maisemissa parempi viettää arkeaan pidempään kuin sen yhden talven ajan pari vuotta sitten? Maalla tulen nopeasti levottomaksi kaiken hiljaisuuden keskellä, jota ilmankaan en silti voi elää. Kaupungin tarjoamasta sykkeestä on löytynyt onni, joka silti joskus saa pulssin lyömään liian kiivaana.
Voisiko elon jakaa puoliksi; auringontasaajalle ja pohjoiseen, metsäläisyyteen ja urbaaniuteen? Mitä jos on luotu kulkemaan, mutta silti tarvitsee turvallisen kotipesän?
Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt jonkinlaisen (väliaika)rauhan tämän asian kanssa. Ihan käytännönsyistäkin. Esikoulu ja lasten tuleva koulutaipale sitoo paikkaan. On ihanaa, että esikoinen saa aloittaa koulun samojen kavereiden kanssa, joiden kanssa he ovat jo taapertaneet päiväkodin pihassa yksivuotiaina – samaten kuin kuopus sitten pari vuotta myöhemmin.
Ja silti aina on myös mahdollisuus lähteä, ja se pitää rauhallisena. Se, että on mahdollisuus valita, tuo tyytyväisyyttä. Tiedän myös, että tämä aika on lyhyt ihmisen elämästä. Jos kaikki menee hyvin, minulla on kyllä loppuelämä aikaa seilata maailman meriä, muodostaa seikkailuista lauseita ja kuunnella sisäistä kompanssiani, jonka ainut suunta on aina eteenpäin.
Mutta ei tyyntynyt rauhattomuus ole vain pakon sanelemaa. Kun elämäni on pikkulapsivuosien ja yrityksen uuvuttavien kasvuvuosien jälkeen rauhoittunut, on aikaa kuunnella omaa kehoaan paremmin. Olen tajunnut omien juurieni olevan niin syvällä näissä routaisissa maissa, että mihinkään muualle en juurtuisi näin hyvin. En usko voivani olla missään muualla sitten lopulta näin tasapainoinen.
Tasapainon ylläpitääkseni minä kun kaipaan ääripäitä, muutosta ja kiertoa. Jos kaikki pysyisi koko ajan samanlaisena, alkaisin huojua ja kaatuilla. Liike pitää minut pystyssä.
Viime kesä oli hengästyttävän ihana. Kelluin sellaisessa energiassa, levollisuudessa ja ilossa, että en moista muista kokeneeni. Koin surua sen ajanjakson loppumisesta, mutta tiesin jo silloin apeuden keskellä, että en jaksaisi kesää ja sen tunnelmaa loputtomiin. Voipuisin, jos se energiataso, ilo ja säpinä jatkuisi. Tarvitsen sen rinnalle tasoittavaa pimeyttä ja melankoliaa.
Melankolisuus on syvällä minussa, osa minua. Se on niin merkittävä osa olemistani, että en tiedä, miten se lopulta purkautuisi ulos, jos vaikka muuttaisimme pysyvästi tropiikkiin. Pohjolan syksyssä mieleni liikkeet alkavat kangistua ja positiivisuus vajota.
Mutta olen tajunnut, että tarvitsen ne synkät hetket ja vaiheet, vastakohdat. Ajatukset eivät muuten löytäisi monipuolisuuttaan ja luovuuden piikeistä jäisi terävin kärki hioutumatta. Olen kummastuksekseni tajunnut, että minä nautin siitä, että saan välillä uida tummassa melankoliassa.
Ennen olen taistellut melankoliaa vastaan, mutta nyt olen ottanut sen vastaan hyvänä vanhana ystävänä; kuunnellut, mitä sillä on asiaa ja mitä se tahtoo. Sen sijaan, että laitan vanhaan tapaan vastaan vuodenajoille, heittäydyn mukaan niiden aaltoihin. Se on tuntunut auttavan ihan samalla tavalla kuin synnytyksessä supistusten mukana myötäily ja surffaus sen sijaan että laittaa hampaat irvessä vastaan sille, miten luonto asiat hoitaa.
Tuntuu hyvältä olla osana vuodenkiertoa; muutosta, eteenpäin menemistä ja samalla ikiaikaisen tuttua kulkua.
Nyt minä olen väsyneempi ja mollisointuisempi kuin kesäisin, mutta niin sen näillä leveysasteilla kuuluukin olla. Nyt nautin siitä, että elämäntilanne antaa jo myöten vuodenkierron mukana elämisen. Nyhrään kotona, lepään enemmän ja annan melankolialle tilaa muotoutua vahvuudeksi.
Sitten keväällä suon auringon herättää kehoni solut ja häätää lämmöllään möröt mielestä.Tuttuun tapaan aurinko sulattaa roudan sekä maasta että minusta. Sitten olen taas valmis säkenöimään ja puskemaan valmiiksi niitä melankolian muotoilemia suunnitelmia.
Kirjoitat kauniisti. Jälleen kerran tulen toteamaan että olemme joissain asioissa täydet vastakohdat toisillemme, mutta silti kummasti samanlaiset. Minä tarvitsen paljon rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleni. Asuinympäristön on oltava hiljainen ja tasainen, mutta tuon siihen itse jatkuvasti muutosta joka piristää ja estää kyllästymästä. Uudelleen sisustaminen, uusi vauva, uusi koiranpentu, pihan laitto, työt, matkat jne. Elän haaveilusta ja haaveiden tuomasta energiasta.
Melankolia on hyväksi sopivissa annoksissa. Kevät piristää minua ja saa minut liikkeelle, mutta kesän tullessa jotenkin jämähdä. Ei jaksa touhuta ja töhöttää vaan sitä vaan on ja kelluu kesässä. Syksyllä kun ensimmäiset viileät aurinkoiset päivät tulevat ja lehdet alkavat kellastua herään yhtäkkiä kuin pieniltä päivätorkuilta. Tajuan taas ympäristöni kristallin kirkkaana kun kesällä se oli liian kirkkaan auringon, tuuheiden puiden ja ehkä lämmön sumentama. Minä nautin kesästäkin, ei sillä, mutta on todella hienoa herätä raikkaaseen syksyyn joka tuo mukanaan ihan pakottavan tarpeen kävellä ja ulkoilla. En varmaan mihinkään muuhun vuodenaikaan tunne niin valtavaa kaipuuta kävellä luonnossa. Sitten pikkuhiljaa hiipii pimeys joka vetää mielen mykkyrään. Joskus ahdistuksesta, joskus kodikkuudesta ja onnesta. Tavallaan vaivun uudelleen horrokseen josta lumi minut herättää. Lumen tulo piristää ja tekee riehakkaaksi ja iloiseksi. Lasken mäkeä pipo lumessa, rakennan lapsen kanssa lumilinnoja ja liukumäkiä, teen värikkäitä jääpalloja ilmapalloilla ja karamelliväreillä ja elän täysillä. Kunnes taas pikkuhiljaa vaivun pehmeän lumisen pumpulipeiton alla nukuksiin (jos lunta vaan tulee eikä syksyn horros jatku kevääseen asti). Helmi-maaliskuussa aurinko sitten herättää minut jälleen. Odotan innolla kevättä, hakkaan jäätä pihalla niin että olkapäissä jyskyttää, etsin paljaita maapaikkoja, suunnittelen pihajuttuja, kuuntelen lintuja ja elän. Imen sisääni kevään heleää vihreää kaikella tarmollani, koska se hetki kun luinto on hento ja nuori menee ohi hujauksessa ja sitten ollaankin taas jo kesässä.
En voisi kuvitella koskaan eläväni ilman yhtäkään näistä neljästä vuodenajasta. Toivottavasti saamme pitää talvet vielä pitkään.
Tuosta kaupunginsykkeen ja maaseudun rauhan yhdistämisestä tulee mieleen se joskus haaveilemanne lähimökki jonne pääsee hetkessä jos kaupungin humu alkaa nostaa kierroksia liikaa.
Mun mielestä se on ihana havainto: että vaikka olisi vastakohdat, meissä kaikissa on kuitenkin jotain samaa.
Myös se on mahtavaa, jos jokainen löytäisi sen sisäisen rytminsä, jonka vuodenaikakierrot eittämättä saavat aikaan. Minulle paras aika aloittaa uusia asioita on kevät, toisille se on syksy. Minä olen voimissani kesäisin, kun taas joillekin se minua hellivä lämpö on lamauttavaa ja ihan liikaa.
Lähimökkihaave on ollut mielessä viime aikoina usein. En vain tiedä, toisiko se sitten enemmän vaivaa kuin riemua mukanaan. Ainakin hiilijalanjälki kasvaisi. Nyt on vielä riittänyt takapihan ja muiden pääkaupunkiseudun metsien rauha. Mutta luulen tämän mökkihaaveen joskus konkretisoituvan, jotenkin ja johonkin.
Jos löytyy sopiva porukka niin yhteismökki jota huolletaan yhdessä, jaetaan taloudellinen vastuu yhdessä ja mökin käyttöaste varmasti paljon parempi kuin yksinäisellä mökinomistajalla. Nettiin vaan yhteinen kalenteri mihin voi laittaa omia varauksiaan tai katsoa olisiko tönö vapaana kun iski yllättäen tarve päästä sinne 🙂
Totta, varmasti yhteisomistajuus olisi kaikinpuolin järkevin ja paras ratkaisu 🙂
Anteeksi nyt tulee tämän postauksen ulkopuolinen kommentti, mutta luin juuri Dubai-aiheiset postauksesi ja haluaisin kysyä, oliko teidän vauvallenne silloin annettu muita rokotuksia, kuin rokotusohjelmaan kuuluvat rokotteet? Mietitään juuri, uskalletaanko lähteä 5.5 kk ikäisen vauvan kanssa reissuun sinne, kun ainakaan MPR-rokotetta ei voi ilmeisesti 6kk nuoremmille antaakaan..
Moi Mimi, me oltiin aikoinamme juuri 6 kk täyttäneen vauvan kanssa Kanarialla niin, että hän oli pari viikkoa aiemmin eli n. 5,5 kk iässä saanut MPR-rokotteen. Terveydenhoitaja ei pitänyt sitä minään ongelmana, vaan koki tärkeänä että rokotus annetaan. Vauvalle ei muistaakseni tullut mitään oireita rokotuksen jälkeen. Olisiko sun mahdollista kysyä asiaa teidän neuvolasta? Ainakin Helsingissä toimii hyvin se sähköinen asiointipalvelu näissä asioissa. Eli suoraan teidän terkkarille viestiä.
Kiitos Maarit vastauksesta! Olenkin ollut neuvolaan yhteydessä aiheesta, mutten ole saanut vielä vastausta. Hyvä tietää, että olisikin mahdollista antaa rokote jo aikaisemmin.
Moikka! Mun piti ihan odottaa puoliso työvuorojensa jälkeen kotiin, että pystyin kysymään häneltäkin, muistaako hän varmasti tähän vastausta. Mutta ei, yhtä hyvin häneltäkin ovat asiat unohtuneet 😀 Mutta mä voisin melkein varmasti sanoa, että vauvalle oli annettu rokotteet. En uskoisi, että oltaisiin muuten uskallettu lähteä. Ainakin MPR:n varhennuksesta oli neuvolassa puhetta, ja muistaakseni me saatiin ihan sitä varten sitten aika (tai sitten käytiin avoimessa neuvolassa), jossa rokotus laitettiin.
Mutta hyvä, että olet jo kysynyt asiasta neuvolassa! 🙂