Sanoittamiskurssi saatu
Kesän viimeisten henkäysten aikaan, kun rytinäpaluu työpöydän ääreen oli saanut jaksamiseni vereslihalle, sain osallistua viikonlopun mittaiselle sanoittamiskurssille. Iisa Pajula oli saanut vihiä laulunkirjoittamishaaveistani ja tarjosi vapaamatkustajapaikkaa kurssilleen, jossa käsiteltiin omakohtaisten sanoitusten kirjoittamista.
Intensiivinen sukellus sanoittamismaailmaan oli itselleni jotain ihan uutta ja jotain ihan valtavan tärkeää. Siksi harmittelin, että olin noihin aikoihin niin kalenterini taklaama, väsynyt ja tukossa henkisesti. Mutta luulen, että juuri sen takia sanoittamiskurssi sai lopulta aikaan niin isoja ajatuksia, että niistä syntynee ajan kanssa muuta(kin?) kuin lauluja.
Ilman tavoiteltavaa näivettyy
Oli jännittävää huomata, että sanoitustenkin aiheet syntyvät lopulta hyvin samalla tavalla kuin muussakin kirjoittamisessa. Havainnoimalla, tutkimalla, kokemalla, keskustelemalla, lukemalla; ylipäätään elämällä.
Mutta ne samat aiheet, joita voisi kirjoittamalla työstää monenlaiseen formaattiin, saivatkin lyriikkaa miettiessäni innon ja inspiraation syttymään ihan eri tavalla. Tai sillä tavalla, minkä olen nykyisessäni työssäni sisällöntuottajana vähän unohtanut, hukannut jonnekin sähköpostien, raporttien, 24/7 auki olevan DM-kansion ja tarjousten kirjoittamisen; kaikenlaisen ajatusluuhailun tappavan kiireen ja silpun sekaan.
Tiedän toki, että teams-kutsut, palaverit ja pursuavat sähköpostiloodat ja muut sellaiset aikuisuuden tylsyydet koskevat myös ammatikseen kirjoittavia sanoittajia, se tuli kurssilla hyvin ilmi sekin.
Sitä paitsi: käytän nykyään hyvin vähän aikaa itseni ja osaamiseni myymiseen, sillä vuosien aikana tekemäni duuni hoitaa sen homman nykyisellään melkein itsekseen. En todellakaan kaipaa niitä aikoja, kun piti lähetellä sähköposteja ja soitella kymmeniä kertoja viikossa ovia kolkutellakseen, ja jokaisissa kissanristiäisissäkin oli juostava itsestään kertomassa. Mutta joku noissa vuosien takaisissa ajoissa oli toisin.
Tajusin vasta hiljan, että se jokin oli haaveet tulevasta. Aloin kirjoittaa blogia aika tasan 11 vuotta sitten, öisin toimittajatöiden ohessa, enkä todellakaan osannut edes kuvitella, mihin se minut vielä veisi. En tiennyt, mitä tästä vielä tulee, mutta tiesin, että tässä ei nyt vain harrastella, vaan tästä tulee jotain. Minussa paloi halu tehdä jotain ihan omilla ehdoillani, jotain vain minun omaani, jotain uutta ja erilaista.
Minussa taitaa elää sen verran start up -henkeä tai mitä lie, että alan näivettyä, kun ei ole tavoiteltavaa. Kaikki on junnannut jo pitkään vähän paikoillaan, on turvallista ja, en minä tiedä, tappavan tylsää. Seuraajamäärätkin pysyvät samoina, ja olen aika varma, että vaikka Instagramissa tililleni pelmahtaisi yhtäkkiä 10 tuhatta uutta seuraajaa, sekään ei tuntuisi miltään. Käsissäni ei ole jotain, jonka onnistumista ehkä vähän epäillään, ei jotain minulle uutta ja kutkuttavaa. Ei ole oikein suuntaa, vaan taivallan paikallani tietämättä, mihin oikein olen tai edes haluaisin olla matkalla.
Olen saavuttanut kaipaamani turvallisuuden ja vakauden, ja sitten huomaankin kaipaavani haasteita ja jännitystä. Mikä keski-ikäisyyden klassikko.
Maakuopasta käsin on hankala muuttaa maailmaa
Viikonloppu sanoittamismaailmassa sai aikaan intoa uuden keskellä, mutta samalla myös tuttua turhautumista.
Sanoittajan työkenttä ja sen palkkiohanat kuulostivat monin paikoin tutunoloiselta niin entisistä kuin nykyisistä kirjoittajahommistani. Taiteen tekemisessä pyörii puupennejä, mainoksissa parhaimmillaan kultaharkkoja. Nykyään, itsenäisenä kirjoittajana, voin kuitenkin itse täysin valita, keiden mainostajien pätäköillä tekemiseni rahoitan. Esimerkiksi toimittajana tämä ei ollut lainkaan omissa käsissäni, paitsi Ylellä.
Mutta kun sekään ei ole niin yksinkertaista. Jos ei muuta, bittejä palaa ilmastoon tuhoton määrä ihan jokaisessa mediassa ja mediatalossa nykyään, myös Ylellä.
Sanoittamiskurssi antoi taas ikävää lisävahvistusta sille, että luovuutta ei vaan voi kääntää työksi ja ansainnaksi 100 prosenttisesti vastuullisesti toimien. Mietinkin taas, että ei kai tässä; muutan maakuoppaan ja puran luovuuteni kirjoittamalla mudalla kuopan seinämiin saatana.
Mutta kun sieltä maakuuopasta käsin ei naivia tavoitettani paremmasta maailmasta saavuteta. Tahdon tekstieni tavoittavan muutkin kuin naapurin oravat ja talitiaiset.
Tietäjät tietää ja se riittää (ehkä)
Olen aina ajatellut olevani ihminen, joka tahtoo parrasvaloihin. Jo alakouluikäisenä loin yhdessä muiden kanssa viikoittaisen teatteriesityksen käsikirjoituksesta lavastukseen ja toimitin yhdessä luokkakavereiden kanssa aikakauslehteä. Lähetin runojani SinäMinään julkaistavaksi ja sydämeni läpätyksestä ei meinannut tulla loppua, jos joku lähettämäni faxi (!) luettiin Jyrkissä.
En halua kirjoittaa pöytälaatikkoon, vaan ihmisille.
Sanoittamiskurssi kuitenkin alkoi kaivertaa perusolettamukseeni tilaa rinnakkaistotuudelle. Haluan tekstieni saavan yleisönsä, mutta sen ei tarvitse tapahtua minun kasvoillani.
Kurssin pitänyt Iisa Pajula kirjoittaa tekstejä niin itselleen kuin muille artisteille. Vain ne biisit, jotka hän kirjoittaa itselleen, Iisalle, henkilöidään häneen. Mutta vaikka hän kirjoittaa omakohtaisia kokemuksiaan sisään myös muille artisteille kirjoittamiinsa biiseihin, niiden kohdalla ei käy samoin. Ne ovat Kaija Koon, Jannika B:n tai vaikka Irinan biisejä.
Itselläni ei ole minkäänlaisia paloa tai edes taitoa laulaja-lauluntekijäksi, vain ja ainoastaan jälkimmäiseen, joten lähtökohta omaan laulunkirjoittamiseeni olisi ja on se, että kirjoittaisin sanoituksia muiden suuhun.
Se on ihana ajatus. Turvallinen ja hengästyttävän vapauttava.
Laulunkirjoittajana saisin repiä sieluni ja sydämeni auki; vuodattaa, ärhennellä, rakastaa, pohtia, juhlia, vihata, helliä, haastaa, pelätä ja itkeä. Mutta sen jälkeen saisin ojentaa kaikki ajatukset eteenpäin, jonkun toisen esitettäväksi mutta myös kannettavaksi.
Oli huojentavaa ja kummallistakin huomata, miten hyvältä ajatus tuntui. Vaikka jo toimittaja-aikoina kirjoitin ja toimitin mielelläni minä-muotoisia juttuja ja kolumneja, ei minulle näemmä olekaan niin tärkeää saada tungettua töideni oheen omaa naamaani tai edes nimeäni. Riittää, että tietäjät tietävät, sillä tokihan sanoittajan nimi tulee biisintekijälistaan.
Syksyn pahoinvoinnista kumpuavassa uhmassani – kun somevaikuttajia taas kerran heiteltiin kohusta toiseen – mietin jopa, että jos lauluntekijänä kynääni testaan, tekisin sen taiteilijanimellä. Sitten ei ainakaan kukaan tulisi länkyttämään, että helppohan sitä on lauluja kirjoitella ja tuotantoon saada, kun on tyhjästä luotu valmis yleisö somessa. (Uhmaani ikävästi laimensi se tosiasia, että olin saanut ajatukseni kurssilla, jonne minut käytännöllisesti katsoen haettiin kotoa opiskelemaan biisien kirjoittamista, koska minulla on somessa enemmän seuraajia kuin naapurirapun Pirjolla.)
Elinehtona luovuus
Nyttemmin taiteilijanimen taakse kätkeytymishaaveet ovat vähän laimentuneet, sen verran omasta navastani ja sen esittelystä tykkään näemmä sitten kuitenkin, mutta haaveet sanoitusten kirjoittamisesta eivät ole hälvenneet minnekään.
Iisan johdolla ja pienen ryhmän kanssa oli turvallista tehdä kuperkeikka uskalluksen tuolle puolen.
Kirjoitin kurssilla yhdessä päivässä tyhjälle paperille elämäni ensimmäisen laululyriikaksi kirjoitetun teksti(raakilee)n. Alkuun oli että oho, tästähän tulee hyvä. Ja sitten pitkän piinallisen keskivaiheen ajattelin, että hyi olkoon mitä paskaa. Mutta lopulta, Iisan kanssa vietetyn kahdenkeskisen sparraushetken jälkeen ja uskaltauduttuani lukemaan tekstin muulle ryhmälle ääni itkua ja jännitystä väpisten, hämmästyin: eikun oho, tästähän saattaa syntyä jotain tosi voimakasta.
Mahdollisuus hinkata lyhyitä ja parhaimmillaan vuosikymmeniksi elämään jääviä rivejä useampi päivä, se on kuulkaa hyvät ihmiset huikentelevaista ja valtavan tyydyttävää aikana, jolloin tekeminen keskittyy kolmen sekunnin videoihin ja 24 tunnissa vanheneviin parin lauseen tekstipätkiin.
Tuosta viikonloppukurssista alkaa jotain, en vielä tiedä mitä. Mutta alan olla valmiina kaatumaan eteenpäin, ensin pitää vain tehdä tilaa eteensä, että nenä ei tökkää heti kiinni seinään.
