Elokuun viimeinen viikonloppu, vuoden viimeinen kesäinen viikonloppu, kesän viimeinen festariviikonloppu. Harvemmin tietää, että pariin päivään tiivistyy niin paljon tärkeiden asioiden repaleita, joista vielä pitää kiinni kaikin voimin.

Tietämättömyys on usein armollistakin; viimeiseen kertaan ei tiivisty niin suuria odotuksia ja tunteita, sen lopullisuutta ei ehdi surra. Se vain lipuu ohi, kunnes huomaa, että ohoh sataa lunta, lapsi muutti omilleen ja kuperkeikka ei enää onnistu ilman että alkaa pyörryttää.

Mutta Festivaali-festivaaliin tiivistyi paljon tiedostettuja viimeisiä, joita alleviivasi kokemusten kollektiivisuus. Oli yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa hätäisen surullista ja haikean onnellista samaan aikaan.

Samaan aikaan kun Festivaali oli viimeisien juhlaa, se oli myös historian ihka ensimmäinen Tampereen Pyynikin harjumaisemissa järjestetty Festivaali. Ei pieni, mutta ei suuren suurikaan, ei mainstream, mutta ei täysin indiekään. Puolisolle lähetin viestin, jossa kuvailin Festivaalin tunnelman olevan kuin tamperelainen 1970-luvun rokkari olisi käynyt kuksimassa Flow’ta, mistä lopputulemana putkahti tämä festarivauva.

Lisää ääntä ja valoa

Pyynikille siis vaelsin minäkin, vaihdettuani ripulikiireisen arkiviikon paljettihameeseen ja siskoihini. Tuoksui aurinkorasva, kuivuutta köhivä nurmikko ja CoolHeadin karkkinen hapanolut, jonka vaaleanpunaisilta salmiakkiufoilta maistuva makea kirpeys sai olutkonservatiivin minussa vaihtamaan kantaansa.

Pyynikin kesäteatterin tuntumaan rakennetulla festivaalialueella oli kolme lavaa, joiden välissä sukkuloimme. Olisin tahtonut nähdä jokaisen esiintyjän, mutta moinen on sula mahdottomuus.

Tägätessäni Arppan festivaalipäiväkirjavideoihini Instagramissa ja viestiketjua selatessani huomasin tägänneeni Arppan pari vuotta sitten julkaisuun, jossa oli Sportifyn luoma lista vuoden 2020 eniten kuuntelemistani bändeistä. Nauratti, kun huomasin tuo listan olevan muidenkin bändien kohdalta lähes identtinen Festivaalien esiintyjälistaukseen.

Keitä muita esiintyjiä siellä sitten oli, iki-ihanan Arppan lisäksi?

Esimerkiksi Vesta, jonka keikkoja kokiessa en voi olla miettimättä, missä hän oikein käy lataamassa sieluaan. Tuntuu, että joka esiintymisellä hän puristaa ja valuttaa sen ihan tyhjäksi. Yleisössä omakin sydämeni kouristeli tuon valuman voimasta.

Ja Ruusut. Bändi, joka piristävällä tavalla rikkoo niin sanottuja bändin rajoja. Kaikki tekevät ja soittavat vähän kaikkea, lauluosiotkin vedetään ristiin. Ruusuja kuunnellessa tekee mieli hyppiä, itkeä, tanssia, laulaa ja karjua – samaan aikaan.

Niin ja Ursus Factory. On festariheiloja ja sitten on festaribändejä. Normielämään ne eivät oikein istu, mutta festareilla ne ovat niin ihania, että ne voisi vaikka nielaista kokonaisena. Ursus Factory on minun sellainen. Se taikoo hävyttömän energiakuplansa mihin vain, ja sen vaikutusalue tuntuu, vaikka ei olisikaan (tällä kertaa) kykeneväinen lavan edustan geimehin.

Ah, ja sitten Antti Autio. Siinä on jotain niin pehmeää ja pinnan alla räiskyvää kapinaa samaan aikaan, että etenkin keikoilla tuntuu kuin jotain olisi hiljalleen nyrjähtämässä sijoiltaan, hyvällä tavalla.

”Tarvitaan vain lisää ääntä

Ja lisää ääntä ja lisää ääntä

Styrkkareita subbareita

Festareita Orkestereita

Soittokuntakuoroja

Uusia lauluja

Uusia tapoja uskoa että valo lisää valoa”

Minä tanssin ja lauloin itseni hurmioon, valutin kuonaa bassoaaltojen poiskuljetettavaksi ja jollain vain keikoilla syntyvällä maagisuudella sain takaisin uskoani siihen, että ehkä se tosiaan on niin, kaikesta huolimatta. Valo lisää valoa.

Paljaita sääriä, sadekuuroja ja ranskanperunoita

Festivaalien esiintyjien välispiikeissä toistui suloinen hämmennys siitä, miten messissä yleisö on ja miten maagista on lopettaa festarikesä näin. Vaikka arkiviikkojen keskellä olevilla festareilla ei pääse sellaiseen kesäloman aikatauluttomuuden mahdollistamaan täydelliseen painottomuuden tunteeseen, voin yhtyä esiintyjiä puheisiin.

Kaikkialla kaikui elokuun, kesän viimeisiä.

Perjantaina kuljimme festareiden jälkeen viikonloppua poreilevan Tampereen läpi jatkoille Aaltone-baariin, joka oli auki viimeistä viikonloppua tälle kaudelle sekin. Istuimme terassilla, hämärä vanui ympärillä pehmeänä ja lämpö tönötti paikallaan uneliaan raukeana. Siitä kokonaisuudesta olisi melkein voinut leikata ilmasta palasen ja laittaa taskuun talteen.

Oli käsin kosketeltavaa, että tämä on viimeinen paljaiden säärien ulkoilutusviikonloppu ennen villasukkakauden alkua.

Lauantaina iltasella satoi. Kolusin neljät festarit tänä kesänä, mutta nyt ensimmäisen kerran repun pohjalla kulkevalle sadeviitalle oli käyttöä. Sade ei kuitenkaan pessyt pois lämpöä. Odottelimme kovimman saderyöpsähdyksen ajan katoksen alla ranskanperuna-annoksen jakaen ja juttelimme niitä näitä. Tiedättekö, samalla tavalla kuten joskus teininä, kun oli aikaa tapettavaksi asti ja hengattiin jossain antaen hajanaisten lauseiden kulkea päämäärättömästi.

Sateen kohinan näki vain puihin aseteltujen tunnelmavalojen valokeiloissa.

Ursus Factoryn kaksikko pohti yhdessä välispiikissään, että on esimerkiksi koti ja kotikoti ja sitten ruoka ja ruokaruoka. Ja sitten on festativaali ja Festivaali-festivaali.

Ja minä pohdin, että ehkä sellaisen arvonimen voi tosiaan ottaa, kun päättää festarikesän.