Kaupallinen yhteistyö: B-plan -elokuvalevitysyhtiö

”Pitääkö tästä huolestua äiti? Voiko vesi loppua meiltäkin?” Unohdan välillä, että lapsuusperheeni WhatsApp-ryhmässä ovat nykyisellään myös omat lapseni. Olin laittanut ryhmään kuvakaappauksen Helsingin Sanomien uutisartikkelista, jossa kerrottiin Saksan pisimmän joen, Reinin, kuivumisesta ja ekosysteemin kuolemisesta.

Reinin kuivuuden takia kasteluveden ottaminen joesta viljelmille on kielletty jopa 50 000 euron sakon uhalla. Vanhempieni marja- ja vihannestilalla kastelu hoidetaan Kyrönjoen vedellä ja mietin WA-viestissäni, miten kauan menee, että kuivuus hiipii meren toiselta puolelta myös Suomeen.

Lapsi tuli luokseni puhelin kädessä ja huoli silmissään, enkä saanut heti koottua vastaustani sanoiksi. Tässä ajassa kun on tavattoman hankalaa voida puhua lapsille tulevaisuudesta samaan aikaan rehellisesti ja turvallisuuden tunnetta luoden. Mutta yritin:

Meidän aikuisten pitää olla huolissaan, kyllä. Mutta minä, me, pyrimme toimimaan parhaamme mukaan ja niin, että vesi ei lopu. Vesi kuuluu kaikille.

Veden vartija -elokuva tuntuu dystopian sijaan pelottavan todelta

Vain muutamia päiviä lapsen kanssa käydyn keskustelun jälkeen näin ennakkoon Veden vartija -elokuvan. Nyt perjantaina 2. syyskuuta ensi-iltaan tuleva kotimainen ja useassa maassa kuvattu suurtuotanto perustuu vuonna 2012 julkaistuun Emmi Itärannan järisyttävän upeaan ja lyyrisen surulliseen menestysromaaniin Teemestarin kirja. Saara Saarelan ohjaama elokuva kertoo ajasta, jossa eletään niiden päätösten jälkeen, mitä me ihmiset nyt teemme.

Elokuva sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa puhtaan juomaveden varannot ovat ehtyneet. Jäätiköiden sulettua merenpinta on noussut peittäen alleen lampia, järviä ja jokia. Metsät ovat kuolleet, lajikato on lähes totaalinen. Kartassa siinä, missä ennen oli Suomi, on jäljellä maata jostain entisen Oulun kohdalta pohjoiseen. Maa-aloista moni on niin saastunutta, että niille, Menetetyille maille, ei ole mitään asiaa.

Elokuvan trailerin voit katsoa täältä.

Dystopian sijaan tuntuu pelottavasti siltä, että seitsemän vuoden ajan tehdyssä elokuvassa on ihan liikaa viitteitä tästä ajasta, jossa me elämme. Jopa se, miten elokuvassa vallassa oleva sotilashallinto kontrolloi vähäisiä vesivarantoja tyrannimaisin ottein. Vesi on toki tässäkin ajassa ollut jo pitkään kauppatavaraa ja vallan väline, vesivarantoja on yksityistetty ja vettä säännöstelty.

Mutta kylmäsi silti, kun esimerkiksi eilen luin uutisen, jossa kerrottiin Venäjän armeijan tuhonneen ukrainalaisen Mykolajivin kaupungin vesihuollon. Putkistoihin on paremman puutteessa ollut pakko ajaa kuraista suolavettä, ja kaupunkilaiset, siviilit, jonottavat juomavettä kaupungin porakaivoilla. Kaikki liikenevät astiat käytetään veden kuljetukseen. Kuin elokuvasta, mutta totta.

Enkä voinut olla miettimättä kaivosteollisuutta ja niiden jätteitä. Oulun yliopisto on todennut jo vuonna 2016 raportissaan, että kaikkien kaivosten jätealtaan vuotavat ennemmin tai myöhemmin, ja silti asiaan ei ole tehty minkäänlaisia korjauksia. Kuinka kauan menee, että meillä ihan oikeasti on menetettyjä maita?

”Toivon, että olisimme voineet antaa sinulle toisenlaisen maailman”, sanoo päähenkilön äiti Veden vartija -elokuvassa, ja kyyneleeni tuntuvat nousevan kuohuvana aaltona vatsasta asti.

Tarvitaan rohkeutta, toivoa ja puhtaan omatunnon päätöksiä

Mitä enemmän ilmastokriisi on ahdistanut, sitä enemmän on tullut suorastaan pakottava tarve tehdä jotain. Jotain konkreettista, jotain fyysistä. Olen miettinyt, pitäisikö mielenosoitusten lisäksi ryhtyä kansalaistottelemattomuuteen, tehdä jotain, mikä ravistelisi väkivallattomasti. Mutta en tiedä onko minussa liikaa turhautunutta vihaa ja liian vähän rohkeutta siihen.

Veden vartija -elokuvan päähenkilöllä Norialla on tarvittavaa rohkeutta toimia. Isänsä kuoltua kylän teemestarimantteli siirtyy Norialle, ja samalla hänelle selviää teemestarisuvussa kulkenut vaarallinen ja varjeltu salaisuus; erämaan luolassa oleva puhtaan juomaveden lähde. Salaisuus on raskas ja mieltä riepotteleva kannettavaksi maailmassa, jossa ihmiset ovat valmiita epätoivoisiin tekoihin pullon pohjalla olevan vesitilkan tähden. Kun Norialle selviää, että armeija saattaa salailla juomakelpoista vettä myös menetetyillä mailla, hänessä herää toivo. On tehtävä päätös, haluaako hän auttaa vain itseään vai laittaa itsensä hengenvaaraan auttaakseen mahdollisesti muita.

Joku samankaltainen päätös pitäisi ihan jokaisen tehdä myös todellisuudessa. Elokuvassa on kohtaus, joka kärjistää ongelman, jossa koko ihmiskunta on:

Kahden henkilön kohtauksessa toinen ihmettelee, miten vastapuoli on valmiina tekemään suuria uhrauksia, vailla maallisia palkintoja tai toiveita tuonpuoleisen autuudesta, vain toimiakseen kuten kokee oikeaksi. Vastapuolelle vastaus on yksinkertaisesti se, että jos ja kun tämä on ainoa elämä ja omilla teoillaan voi edesauttaa toivoa paremmasta, ei muita vaihtoehtoja voi miettiäkään. Jos on mahdollista jättää elämään jälki, jolla on merkitystä, niin on tehtävä.

Kun elokuvakohtauksessa toiselle sitten esitetään vastakysymys siitä, miksi hän sitten tekee ja haalii asioita, jotka tietää vääräksi, vaikka siitäkään ei ole luvassa maallisia palkintoja ja valtakin on häviävää, vastaus tuntuu tutulta. Se on kuin lainaus jostain tämän meidän todellisuutemme pöytäkeskustelusta tai somen kommenttirykelmästä: koska jos ei ole mitään muuta kuin tämä elämä tässä, voi ihan yhtä hyvin nauttia niin kauan kuin pientäkin riemua riittää.

Nämä ovat ihmiskunnan moraalikäsityksen ääripäitä ja kärjistyksiä, mutta silti koen, että jokaisen kannattaisi miettiä uudestaan paikkaa, jolla tuolla moraalijanalla elää ja miettiä, seisooko siinä puhtaalla omatunnolla, omien arvojensa mukaisesti.

Ja kyllä, olen itse pohtinut sitä, enkä ole vielä sillä paikalla kuin tahtoisin.

Kirja pitää ensin rikkoa, jotta siitä saadaan elokuva

Veden vartija -elokuva on dystooppinen, mutta toiveikas sankaritarina. Siinä se eroaa kirjasta, kun kuitenkin sitä mietitte, te Emmi Itärannan Teemestarin kirjan lukeneet. Kirjassa toivo on häilyväisempää ja Norian rohkeus tapahtuu sisäisenä muutoksena, kun elokuvassa se purkautuu toimintana. Kun kirjasta on pitänyt niin valtavasti, se vaati totuttelua ja kirjailijan oman vertauksen kintsugiin:

Kintsugi on japanilainen korjaustekniikka, jossa rikkoutuneen posliiniastian osat liitetään takaisin paikoilleen kultaa, hopeaa tai platinaa käyttäen. Korjausjäljen ei ole tarkoitus olla näkymätön, päinvastoin. Selkeänä näkyvät saumat luovat posliiniastiasta uniikin taide-esineen. Kintsugin koetaan tekevän astiasta kauniimman, lisäävän sen arvoa ja tuovan sen historian näkyviin.

Itäranta kuvailee Kalle Kinnusen kirjoittamassa Veden vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi -kirjassa, että elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on eräänlaista kintsugia. Alkuperäinen tarina pitää ensin rikkoa palasiksi, jotta se voidaan sitten koota uudelleen uniikiksi teokseksi, joka lisää tarinan arvoa, ei vähennä sitä.

Elokuva on erilainen kuin kirja, elokuvallinen, oma teoksensa. Veden vartija on jännittävä, raastava ja riisutun kaunis elokuva, jotain, mitä en ole koskaan nähnyt: suomalainen tieteiselokuva.

Norjassa, Saksassa ja Virossa kuvatussa elokuvassa lavastus ja puvustus ovat erityisen upeita jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Elokuvaa ja sen tärkeitä teeseremoniakohtaksia varten tehtiin esimerkiksi käsityönä oma teeastiasto, kintsugia käyttäen korjattu tietenkin.

Hyvään elämään tarvitaan lopulta vain vähän

Olen miettinyt, voisiko kintsugia käyttää myös oman elämänsä suunnan hakemiseen. Pitäisikö se pistää palasiksi, jotta sen osasista voisi sitten rakentaa rauhassa – kintsugi vaatii aikaa, jokaisen kiinnitykseen käytettävän kerroksen on saatava kuivua pitkiä aikoja – uudenlaisen elämän.

Sillä vaikka Veden vartijan tulevaisuudenkuva kylmää, siinä on myös paljon elementtejä, joiden äärellä tunsin rauhaa: askeettisuus ja tekemisen äärelle pysähtyminen, ystävät ja perhe, käsityötaitojen ja vähäisten säilyneiden kirjojen arvostus (jälkimmäiseen toki syynä myös se, että elokuvan maailmassa puita ei enää ole, eikä siis uusia kirjojakaan). Toisin kuin tulevaisuuskuvissa yleensä, Veden vartijassa ollaan menty monin paikoin ”taaksepäin”.

On ollut huojentavaa vuosien saatossa hiljalleen ymmärtää, miten vähän hyvään elämään lopulta tarvitaan. En tiedä, miten elo käytännössä luonnistuisi ja kuinka ikävä tulisi menoa ja meininkiä (ja taloudellista turvaa), mutta juuri tällä hetkellä kiskoisin mielelläni piuhat irti kaikista sähkölaitteista, muuttaisin piskuiseen, mutta lammelliseen ja mehevämultaiseen saareen jossain ulkosaaristossa. Siellä viljelisin kasviksia omaan tarpeeseen, puuhastelisin perheen kanssa luonnossa, lukisin, kirjoittaisin ja rakastelisin.

Loppujen lopuksi puhdas makea vesi on ainut asia, jota ilman ihminen ei kauaa elä.