*merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena

Voi sähikäisen kiireiseksi kieppunut kevät! Kun vuosia sitten opettelin uudestaan nukkumaan, kuului illan tarkkoihin rutiineihin kirjan kanssa rauhoittuminen. Se oli hämmästyttävää ja ihanaa: sain sekä kunnon yöunet että kirjat takaisin elämääni. Ajattelin, että en enää koskaan möhlisi iltojen rauhallisuutta, nyt kun mahdollisuus niihin oli taas omissa käsissäni.

Monta vuotta niin menikin, mutta tänä keväänä on vain ollut niin paljon kaikkea, niin paljon liikaa kaikkea, että ensin aloin nipistää kirja-ajastani, sitten uniajastani. Aivan kertakaikkisen pöljää ja asia, jonka aioin ensimmäisenä laittaa kuntoon kesälomallani (joka alkaa ihan pian!) Ja sen jälkeen aion piehtaroida onnessani kaikissa niissä kirjoissa, joita hyllyyni on kertynyt odottamaan lukemista (aika monta kirjastoreissua on tehty palauttaen kirjoja, joita en ole avannutkaan).

Toukokuun sähikäisaikojen väliin mahtui pieninä annoksina kolme kirjaa. Tietokirja, jossa pyritään ymmärtämään, miten salaliittoteoreetikot näkevät maailman. Romaani nuoruudesta, muottiin sopimattomuudesta ja yksin joukossa olemisesta. Ja lopulta vielä vapaaseen runomittaan kirjoitetut kaksitoista tarinaa mustista brittinaisista.

Tässä noista kirjoista enemmän:

Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin*

• Otava 2022
• Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Mitä oikein ajattelin, kun valitsin työpöydälleni juuri tämän kirjan, josta kirjoittaa ajatuksiani Instan sisältöyhteistyöhön? Tuijotan kursoria ja kirjoitan tekstiin viisi aloitusta, joista jokaisen lopulta deletoin. Selaan Heränneet-kirjan sivuja uudelleen ja uudelleen ja mietin, että kirjoitan mitä vain, joku joko kokee minuna hyökkäävän tai kokee tarpeelliseksi hyökätä minua vastaan.

Ei ihme, että Noora Mattilakin saa kirjoitusprosessin aikana vinkin hankkia itselleen terapeutin.

Kun Mattila vuonna 2019 saa esikoisensa, hän ymmärtää yhdysvaltalaisen anoppinsa Susanin vastustavan rokotteita. Kun vauvasta – joka saa hivenen salaa isoäidiltään rokotteet – kasvaa taapero, maailmalla alkaa levitä koronavirus. Anoppi kutsuu viruspandemiaa plandemiaksi – koska hänestä koko viruskaaos on suunniteltu, planned.

Samalla kun tilanne ja maailmankuvien törmääminen ahdistaa, Mattila tahtoo ymmärtää. Hän ehdottaa anopilleen kirjaprojektia, jossa hän haastattelisi videovälityksen kautta Susania pyrkiessään näkemään maailman kuten hän. Susanin kanssa käytyjen keskustelujen lisäksi Mattila haastattelee kymmeniä asiantuntijoita eri puolilta maailmaa, lukee valtavasti taustamateriaalia ja haastattelee anoppinsa lisäksi muitakin, jotka eivät usko ”viralliseen totuuteen”.

Heti alkuun käy ilmi, että kuten yleensä, tässäkään asiassa ei ole janaa, jonka äärimmäisissä päissä ihmiset seisovat. Ei ole joko-tai, väliin jää paljon.

Tunnistan esimerkiksi Mattilan pohdinnan lapsensa vesirokkorokotuksen kanssa. Itse olen sairastanut sen, pitänyt sitä inhana mutta lopulta melko lieväoireisena kansantautina, joka oli parempi sairastaa lapsena pois alta. Siksi järjestettiin niin sanottuja vesirokkobileitä, joissa sairastuneelta käytiin hakemalla hakemassa virus. Mietin, miksi tätäkin vastaan nyt rokottaa pitää, eikä ihmisen immuniteetin anneta hoitaa mitään itse?

Janan nyansseista huolimatta tuntuu, että ihmiset ovat jakautuneet kahtia; molemmat puolet pitävät toisia vähän tyhminä, humpuukin uskovina foliohattuina ja taas omia aivoja käyttämättöminä lampaina. Miksi? Miten siihen on päädytty, ajauduttu?

Kaikista mielenkiintoisin kysymys on luottamus. Miksi minä googlaan kaksi päivä sitä, minkälainen olisi paras ladattava valaisin, mutta annan itseeni ja lapsiini laitettavan rokotteita sen isommin googlaamatta. Miksi luotan muina lampaina tiedemaailmaan, enkä koe huolta siitä, että terveydenhuollon ammattilaiset tai valtio juonisivat minua vastaan?

Ehkä, koska minulle ei ole annettu syytä epäillä sitä. Valtion suomat etuisuudet ovat kannatelleet minua: koulutuksesta perhevapaisiin ja terveydenhuoltoon. Mutta esimerkiksi Mattilan anopin kotimassa, Yhdysvalloissa, tilanne on toinen. Siksi minun on myös helpompi antaa käsivarteni rokotuspisteellä yhteiseen hyvään, koska olen kokenut itsekin saavani siitä potista ammentaa.

Toki luottamus voi saada osumaa myös Suomessa. Jos on kokenut, että jää yksin tai on tullut vähätellyksi avuntarpeensa, huoliensa tai vaikka kipujensa kanssa, luottamus hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen hyveellisiin pyrkimyksiin alkaa hajota.

Kirja on kunnianhimoinen yritys ymmärtää, luoda parempaa keskustelua ja samalla rehellinen kertomus siitä, että välillä eroavaisuudet maailmankuvissa ovat niin isoja, että sukutapaamisissa on vain parempi olla tietyistä asioista hiljaa.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

• Tammi 2021
• Äänikirjan lukija Mimosa Willamo

Minä en taida enää muistaa nuoruutta niin hyvin, että osaisin kirjoittaa siitä uskottavasti. Mutta kun joku muu osaa, minä kyllä muistan niin että sanat raapivat kehoa: tätä se juuri oli. Teemat voivat vaihdella, samaten nuoruuden vuosikymmenet, mutta joku tunnistettava nuoruuden pohjavire saa kyllä muistamaan.

Anni Ihlberg kirjoittaa Lotasta, nuoresta, joka ei ihan nirhatummitta sovi valmiina tarjoiltuun muottiin. Hän on impulsiivinen ja räjähtelevä. Hän pääsee kouluihin, joihin hakee, vaikka ei itse ymmärrä, miten se on mahdollista. Hän kapinoi ja haastaa. Hän tuntee vetoa tyttöihin, ehkä, tai ehkä enemmänkin ihan vain ihmisiin. Hän testaa rajojaan, henkisiä ja fyysisiä.

Romaani kulkee Lotan mukana yläkoulun viimeisiltä luokilta ja jalkapallokentän laidalta Kallion ilmaisutaidonlukion kautta Teatterikorkeakouluun. Tämä aikavenymä on mielenkiintoinen, ja Ihlberg tavoittaa jokaisen vuoden erityispiirteet ja nyanssit. Jos kirjaa lukisi / kuuntelisi palan alkupäästä ja loppupäästä, eron päähenkilössä ja tämän iässä huomaisi selvästi, mutta kirjassa kasvu (ja sen edestakainen nykiminen) kulkee kuten elämässä, huomaamatta.

Ehkä todentuntu tulee siitä, että vuonna 1995 syntynyt Ihlberg on itse kulkenut hyvin samanlaisen matkan kuin romaanin Lotta. Autofiktio tämä ei kuulemma ole, mutta omasta kokemuksesta on ammennettu paljon.

Romaanin yksi keskeinen kipupiste on olla aina vähän liikaa. Liian raisu, liian äänekäs, liian innokas, liian sekaisin. Liikaa kaveriporukoihin. Vaikka Lotan voisi kuvitella olevan suosittu, hän jää porukoista ulos ja mokailee kaverisuhteissaan, on ilonpilaaja. Se sattuu; hyväksyntää ja oman piirin rakkautta vaille jääminen.

Kun on tarpeeksi monta kertaa repinyt itsensä vanhasta, keksinyt elämänsä uudeksi ja silti roikkuu irrallisena ja hyljeksittynä omassa elämässään, alkaa mieli ja keho oireilla.

Harmittaa, että kuuntelin tämän pieninä pätkinä sellaisten viikkojen aikana, kun omassa elämässä oli sydämen muljahtelua aiheuttavan paljon liikaa kaikkea. Siksi Lotta tuntui olevan liikaa, minullekin. Luulen, että väljimpinä viikkoina ja vähemmän sähikäisellä päällä olisin nauttinut tästä taidokkaasta esikoisromaanista vielä enemmän.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen*

• Suomentaja: Kaijamari Sivill
• WSOY 2022

Voi, onpa ilahduttavaa, että kirja voi olla kaikkea tätä samaan aikaan: kaunis, hauska, surullinen, lämmin, runollinen ja räyheä.

Bernardine Evariston kirja kertoo kaksitoista erillistä tarinaa mustista brittinaisista, joiden elämät poikkeavat toistensa poluille. Naiset ovat eri ikäisiä, eri taustoista ja eri yhteiskuntaluokista. Heitä määrittää erilaiset asiat, ja he määrittävät itsensä kukin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan.

Yksi on menestynyt pankkiiri, toinen leipiintynyt opettaja. Yksi pyrkii muuttamaan maailmaa kirjoittamalla näytelmiä mustasta lesboidentiteettistä, toinen ymmärtää olevansa muunsukupuolinen ja päätyy someaktivismin kautta someinfluenceriksi.

Erilliset tarinat tekivät tästä hyvän kirjan kevääseen, kun luin tätä samaa kirjaa viikkotolkulla. Tarinan kiemurat eivät päässeet unohtumaan, kun viisisataasivuisen kirjan sisässä oli 12 tarinaa, jotka olisi voinut lukea erillisinäkin.

Evaristo luo jokaiselle päähenkilölle oman yksilöllisen äänensä, ja teksti kulkee monissa ajoissa ja paikoissa. Jokainen kirjan kertoja tuntuu verevän todelliselta. Kirjaa voisi varmasti lukea tutkielmana rodusta, sukupuolesta tai seksuaalisuudesta, mutta myönnän lukeneeni sen ennen kaikkea vain nautinnollisena proosana.

Jännitin etukäteen, miten tulen toimeen kirjan runollisen tekstin kanssa. Everisto on kirjoittanut tekstinsä kuin vapaaseen runomittaan, jossa rivit vaihtuvat kesken virkkeen, pilkkuja on ripoteltu huolettomasti ja pistettä on vain muutamia. Tekstin tahtiin sisäänpääsy vaati kuitenkin totuttelua vain vähän, ja tekstin lentävä ja kepeä kulku oli nautinnollista seurattavaa heti alusta lähtien.

Vaikka kirjaan mahtui paljon myös kipua ja arpia, Everisto osasi kirjoittaa sen kaiken niin, että lukijana oli koko ajan turvallisen pörheä olo. En tietenkään voi sanoa, saati luvata, että tämä hyväosaisen valkoisen heteronaisen kokemus pätee kaikkiin lukijoihin. Enkä tietenkään vaadi, että kirjoista pitäisi tulla vain hyvä mieli. Mutta liian kiireisen kevään keskellä oli onni saada lukea kirja, joka tarjosi viisautta, mutta myös lempeän leppoisia lukuhetkiä.