Kaupallinen yhteistyö: Storytel

*-merkityt saatu arvostelukappaleena

Mikä kirjakuukausi! Jos loppuvuosi tarjoaa kirjojen osalta tällaista nannaa kuin vuoden ensimmäinen kuukausi, kirjakissa ei voi kun kehrätä tyytyväisenä.

Onnellista hyrinää saa aikaan myös se, että yksi tämän vuoden yhteistyökumppaneistani on äänikirjapalvelu Storytel. Hiphurrraa! Se tarkoittaa etenkin Instagram-tilini puolella enteistä enemmän ja monipuolisemmin kirjasisältöjä – paraikaa siellä on meneillään Storytelin Readerin arvonta. Lapsenikin pääsevät kertomaan omia kirjasuosikkejaan, kun muuten olen paapattanut pääasiassa omista kirjaseikkailuistani.

Itselläni äänikirjat ovat kuluneiden vuosien aikana vakiinnuttaneet paikkansa kirjanautintojen joukossa. Kun vaihdoin juoksu- ja hiihtolenkeillä tahtia antavan musiikin kuulokkeissani äänikirjoihin, oli kuin edessäni olisi avautunut uusi polku. Painelin menemään samoissa tutuissa maisemissa kuin ennenkin, mutta samalla olin kirjojen mukana muualla; tammikuussa esimerkiksi Kolumbiassa, Saamenmaalla ja oikeussalissa.

Äänikirjat eivät siis ole syöneet fyysisiä kirjoja elämästäni, vaan tulleet uutena kerroksena niiden päälle. Edelleen hyvän unen petaaviin iltarutiineihini kuuluu fyysinen kirja, ja myös lomilla tahdon viettää aikaa niteiden kanssa. Mutta äänikirjat ovat sellainen arjen häslinkien väliin sujahtava pehmuste. Kotitöistä tulee mielekkäämpiä, kun niitä saa tehdä kirjaa kuunnellen, eikä valokuvien editoiminen työpäivien aikana ole enää niin puuduttavaa, kun voi napauttaa äänikirjan korviin.

Pidettyäni aktiivisesti kirjapäiväkirjaa kaikista lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista nyt yli vuoden ajan, olen huomannut, että luetut ja kuunnellut kirjat jakautuvat aika tasan. Kiitos äänikirjojen, elämääni kuuluu tätä nykyä noin 50 prosenttia enemmän kirjoja kuin muuten kuuluisi! Tammikuussa suhdeluku on itseasiassa vielä suurempi äänikirjoille, sillä olen monesti iltaisin neulonut ennen kuin olen vaihtanut puikot kirjaan. Ja samalla kun on valmistunut silmukoita, olen myös kuunnellut monen monta tuntia tarinoita.

Jos ette ole vielä kokeilleet Storytelia, tämän linkin kautta pääsette kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan e-kirjoja ilmaiseksi 30 päivän ajan.

Minä luin tai kuuntelin tammikuussa yhdeksän kirjaa, joista muodostui upea kokonaisuus. Luettuihin kertyi kolumbialainen luokkayhteiskuntakuvaus, kolmekymppisen kaverinelikon hapuilua aikuisuudessa, Saamenmaalle sijoittuva monikerroksinen ja mielestäni Finlandian ansainnut romaani, tietokirja naisen historiasta lääketieteessä, psykoterapeutin kirjoittama kirja suorittajan mielestä, dystopia ihmislihaa syötäväksi kasvattavasta yhteiskunnasta, tositapahtumiin perustuva kirja sananvapaudesta sekä suomalaisen oikeusjärjestelmän rikkonaisuudesta, romaanimuotoinen katsaus erään neljääkymppiä lähestyvän kaupunkilaisnaisen elämään ja omakohtainen romaani me too -kohun keskelle ex-miehensä kautta joutuneesta naisesta.

Tässä tarkemmat ajatukset kaikista kirjoista, joista jokainen tokkiinsa löytyy Storytelista äänikirjana:

Melba Escobar: Kauneussalonki

• Aula & Co 2018
• Suomentaja: Taina Helkamo
• Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Rehevänä kukkiva kansi ja kirjan alaotsikko – manikyyreja, mutanaamioita & murhia – sai odottamaan kepeää viihderomaania, jossa veri ehkä vähän teatraalisesti roiskuu. Mutta tarina on kaukana siitä.

Karen on joutunut jättämään pienen lapsensa hoidettavaksi äidilleen ja lähtenyt kotikaupungistaan tienaamaan rahaa maan pääkaupunkiin, Bogotáan. Hän tekee töitä kauneushoitolassa, jossa naiset käyvät muokkaamassa itseään ja näin omaa arvoaan yhteiskunnassa ja sitä pyörittävien miesten keskuudessa. Samalla he kertovat henkilökohtaiset murheensa Karenille, jolla niitä piisaa itselläänkin.

Kirja on epätoivoinen, kuvottava. Kolumbialainen Escobar kirjoittaa esiin korruptoituneen ja väkevästi machokulttuurilta haisevan yhteiskunnan, jossa naisen ainut arvo on hänen ulkonäkönsä ja haarojenvälinsä. Toisesta suunnasta paineita luo yhteiskunnan hyveellisyyttä arvossa pitävä uskonnollisuus.

Murhiakin kirjassa on, samaten kuin kammottavia seksuaalirikoksia. Sellainen maailma, joka tuntuu kaltaiselleni hyvinvointipallerolle Suomesta ihan elokuvalta, joltain, mitä ei ihan voi uskoa todeksi.

Escobarin haastattelusta Helsingin Sanomissa kuitenkin luin, että kirjan päähenkilö Karen on niin tyypillinen kolumbialainen henkilöhahmo, että Escobarin kirjan ilmestyttyä Karen vakiintui lehdistöä myöten yleisnimitykseksi kolmosluokkaan kuuluvasta naisesta.

Sillä kyllä, Kolumbiassa on käytössä numeroitu luokkayhteiskunta. Sen tarkoitus oli alun perin hyvä: mahdollistaa köyhimmille, ykkösen ja kakkosen väelle, esimerkiksi edullisemmat vesimaksut. Mutta käytännössä se tarkoittaa kuin jokaisen otsaan lättäistyä numeroleimaa, jonka perusteella ihmiset määrittävät kanssaihmistensä arvon.

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet*

• Otava 2021
• Suomentanut: Cristina Sandu
• Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Oi että se tunne, kun pitää kädessään kirjaa, jonka tietää ruokkivan sielua, vaikka ei olisi vielä edes vilkaissut ensimmäiselle sivulle. Vaikka en lukeudukaan irlantilaisen Sally Rooneyn vannoituneimpiin faneihin, on hänellä minunkin makuuni ilmiömäinen kyky luoda henkilöhahmojensa välille herkullisia, aitoja ja taidokkaita dialogeja (ja okei, myös seksiä).

Kaunis maailma, missä olet -romaani kertoo menestyneestä kolmekymppisestä kirjailijasta, Alicesta, joka työuupumuksen ja mielenterveyden romahduksen jälkimainingeissa on muuttanut pienen merenrantakaupungin vanhaan pappilaan. Siellä hän tapaa Tinderin kautta työväenluokkaisen Felixin, ja vaikka juttu tuntuu tahmelta ja laimealta, he jäävät roikkumaan toistensa seuraan.

Alicen paras ja ehkä ainoa ystävä Eileen toipuu kipeästä erosta ja jumittaa huonopalkkaisessa toimittajatyössä kirjallisuuslehdessä Dublinissa. Eileen päätyy suhteeseen varatun lapsuudenkaverinsa Simonin kanssa, jälleen kerran.

Koko nelikko on vähän tai enemmän hukassa omassa elämässään ja kipuilee aikuisuutta, joka ei ensimetrien perusteella ole ollutkaan sitä, mitä oltiin odotettu. Ulkopuolisuudentunne ja yksinäisyys vaivaa, silloinkin ja ehkä etenkin silloin, kun nelikko on yhdessä. Ihmissuhteiden väleissä räiskyy myös luokkayhteiskunta, erilaisten varallisuustasojen aiheuttamat portaat.

Kirjan tekstissä on mukana vinoa huumoria, vaikka kaiken yllä leijailee surumielisyys. Hyvin tuttuja tunnelmia Rooneyn lukijoille siis. Ja kuten aikaisemminkin, monet ovat löytäneet Rooneyn lauseista itsensä, nyt tai menneisyydessä. Tällaista tunnistamisen sykähdyttävyyttä ei itselleni käynyt, nytkään. Mutta silti tämän romaanin henkilöt olivat jotenkin, miten sen nyt sanoisi, uskottavampia omiin kokemuspintoihini peilaten, siten kai samaistuttavampiakin. Tai ainakin vähemmän ärsyttäviä keskenkasvuisuudessaan kuin Rooneyn kahdessa edellisessä romaanissa.

Ehkä siksi koen tämän Rooneyn parhaaksi romaaniksi tähän mennessä – siinä kun valtaosa on tuntunut kokeneen sen huonoimmaksi.

Eritoten pidin kirjaan pujotetuista sähköpostikirjeenvaihdoista Eileenin ja Alicen välillä. Se toi hyvää rytmitystä kerrontaan, minkä lisäksi kirjeiden filosofiseksikin äityvät pohdinnat ovat mukavaa pureskeltavaa aivoille, kaiken tunnevellonnan ja tunteikkuudessaankin viiltävän kylmän dialogin vastapainoksi.

Niilas Holmberg: Halla Helle

• Gummerus 2021
• Äänikirjan lukija: Niilas Holmberg

Okei, tiedän että on vasta tammikuu, mutta luulen silti, että tämä saattaa olla koko vuoden paras (ääni)kirjakokemukseni. Sellainen, joka liikkuu ja tuntuu niin monella tasolla, että kaltaiseni sanoja säästelemättä roiskiva maalailijakin seisoo sanallinen pensseli kädessä kykenemättä muuta kuin huokailemaan, että hitto miten hyvä.

Romaanin minäkertoja on tamperelainen Samu, joka päätyy saamen opintojen kautta Saamenmaalle kirjastonhoitajaksi. Utsjoella hän tapaa kovassa nosteessa olevan saamelaisen kuvataiteilija Ellen, taitelijanimeltään Halla Hellen. Samu koittaa – vallan mukavin tuloksin – kotiutua ja tulla hyväksytyksi sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöön ja Ellen sydämeen. Työuupumuksesta ja masennuksesta kärsivä Elle päättää jättää taiteen, erakoituu koiriensa kanssa piskuiseen mökkiin tunturiin ja alkaa elää kuin esivanhempiensa.

Halla Helle on sen kirjoittaneen saamelaisrunoilija Niilas Holmbergin esikoisromaani. Kirjassa näkyy ja tuntuu Holmbergin tausta: romaani on kieleltään kaunis ja sanomaltaan yhteiskunnallinen. Tekstiin on pujahtanut myös nautinnollisen kuivaa huumoria. Luonto on kuin itse kirjoittanut itsensä tarinan lomaan, ja kritiikki länsimaista kulutusyhteiskuntaa vastaan on vahvaa. Saamelaisuutta, Saamenmaata ja alkuperäisväestön kokemaa kolonialismia käsitellään kahdenlaisin kokemuksin ja näkemyksin, Samun ja Ellen. Faktat napauttavat valtaväestöä, suomalaisia, aiheesta näpeille.

Minua liikutti Ellen pyrkimys löytää takaisin juurilleen, ymmärrys siitä, miten yhteyden häviäminen luontoon ja omiin perinteisiin sairastuttaa. Vaikka en ole saamelainen, olen minäkin kriiseillyt, miten yhdistää nykymaailma ja urbaani elämä pohjalaisjuuriini, metsään, mereen ja kehossa asti tuntuvaan tarpeeseen elää jotenkin, äh, juurevammin kai.

Perinteiden myötä tarinaan tulee mukaan myös runsaasti mystisyyttä, joka minua, ikuisesti vähän hörhöä, kiinnosti kovin. Etenkin kun mukaan sekoitettiin vielä unientulkintaa, alitajunnan kiemuroita ja laaja kattaus psykologiaa sekä filosofiaa. Laitoin psykologi Carl Jungin kirjoja heti varaukseen kirjastosta.

Äänikirjan lukee Niilas Holmberg itse. Ja upeasti lukeekin.

Tämä oli siitäkin erityislaatuinen kirja, että tiesin heti, että tästä tykkäisi myös puolisoni. Meillä on totaalisen erilaiset kirjamaut, jotka kohtaavat vain harvoin. Viimeksi niin kävi Juhani Karilan Pieneen hauen pyydystys -romaanin kanssa. Ja nyt rysähdettiin taas yhteen ja kunnolla.

Elinor Clegborn: Sairas ja viallinen – naiset lääketieteen historiassa

• Bazar 2021
• Suomentanut: Veli-Pekka Ketola
• Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Lönkan lukupiirin kirja, jonka käsittelyä en malta odottaa lukupiirin seuraavalla tapaamiskerralla. Tämä kirja kun on sellainen opus, että sen lukija tarvitsee vertaistukea toisesta lukijasta kestääkseen kirjan lukijansa eteen läväyttämän paskan ja sen herättämän epätoivon sekä kiukun.

Sairas ja viallinen – naiset lääketieteen historiassa -kirja on nimensä mukaisesti kuvaus naisen paikasta, asemasta ja tehtävästä lääketieteen historiassa. Lyhyesti sanottuna naista on kohdeltu kuin koekaniineja. Kipuja ja sairauksia on vähätelty, ja naisten kohtelu niin fyysisesti kuin henkisesti esimerkiksi naistentautien osalta on hirvittävää kuunneltavaa. Siitäkin huolimatta, että mikään siinä ei valitettavasti yllätä. Jokainen vaikkapa endometrioosista kärsivä tietää, mikä työ ja tuska on saada vaivoihinsa diagnoosi tai edes jonkinlaista hoitoa, vielä 2020-luvulla.

Feministiseen kulttuuriin erikoistuneen Elinor Cleghornin kirja etenee kronologisesti, aina antiikin Kreikan ajoilta lähtien. Historiallisia esimerkkejä tykitetään siihen tahtiin, että kuunnellessa keskittyminen alkaa harhailla. Olisin kaivannut kirjan rakenteeseen historian kirjaamisen lisäksi enemmän analyysia ja pohdintaa, sillä on ihan selvä, että naisen keho on ollut niin lääketieteellinen testilaboratorio kuin poliittinen pelikenttä. Myös kirjan rakenteen tykityskaavaa olisi voinut vähän rikkoa, jotta en olisi alkanut turtua.

Kirja on mielenkiintoinen kuunneltava tässä ajassa, maailmanlaajuisen pandemian keskellä, sillä historia tuntuu monin paikoin toistavan itseään. Nykyisen kulkutaudin keskellä näkemykset ovat kärjistyneet ja ihmiset eriytyneet mielipideleireihin, ja kuten mistä tahansa aiheesta, tästäkin kirjasta ajatuksilleen löytävät tukea niin lääketieteeseen luottavat kuin epäilijät – lukutavasta riippuen.

Jos kiinnostaa tietää lisää naisen alisteisesta asemasta ja unohtumisesta yhteiskuntia kehitettäessä, suosittelen isosti Caroline Perezin Näkymättömän naiset -teosta, jossa tilastojen ja tutkimusten perusteella kylmäävästi osoitetaan, miten maailma on suunniteltu ja rakennettu miehiselle keskivertokeholle sopivaksi, sosiaalipolitiikasta infrastruktuuriin ja teknologiasta lääketieteeseen.

Emilia Kujala : Suorittajan mieli – Vapaudu ylikontrollista *

Saatu kaupallisen yhteistyön ohessa

• Otava 2022
• Äänikirjan lukija: Emilia Kujala

”Jospa sä kuule ihan voisit vaan nauttia hiihdosta ja siitä kirjasta, ihan ilman selittelyjä”, viisas ystäväni totesi empaattisesti hymyillen.

Olimme ystäväni kanssa Äkäslompolossa, ja olin juuri lähdössä hiihtämään yksinäni. Koin hiihtotakkia niskaan kiskoessani itseni lusmuilijaksi, sillä ystäväni oli hiihtämisen sijaan jäämässä etäluennolle. Koin tarpeelliseksi selittää, että siinä samalla kun hiihdän, kuuntelen kirjaa, josta olen tekemässä Instaan yhteistyön. Että samalla kun hiihdän, teen oikeastaan myös töitä!

Melkoisen karikatyyrinen tilanne, etenkin kun olin lukenut ja kuunnellut (vuorotellen, ollakseni mahdollisimman tehokas) psykoterapeutti Emilia Kujalan kirjaa Suorittajan mieli – vapaudu ylikontollista.

Jo kirjan aloitus sai sisuskaluni vääntyilemään: ”Tämä kirja on omistettu meille. Tunnollisille suorittajille, kilteille ja helpoille lapsille, yksin pärjäämään oppineille, reippauteen sairastuneille, ulkopuolisille. Jotta saisimme sanat sille, mitä koemme. Ymmärtäisimme itsemme ja tulisimme ymmärretyiksi. Asettuisimme itsemme puolelle.”

Itketti samaan aikaan kuin tunsin hyväksytyksi tulemisen lämpöä. Kiltti ja helppo lapsi -määritelmään en kulmia sahailematta sujahda, mutta muuten kirjan sivuilla olen minä.

Suorittajan mieli -kirjassa Kujala – itsekin ylikontrolliin taipuvainen suorittaja – tarjoaa kaltaisilleen käytännön työkaluja taipuisamman ja lempeämmän suhtautumisen ja itsemyötätunnon harjoitteluun. Itselleni tärkeintä oli, että joku sanoitti sisäisiä ristiriitojani, joiden kanssa olen luullut olevani aika outo ja yksin.

Kirja sai minut näkemään selkeäreunaisemmin myös masennukseni, joka on muuten ollut oirekuvaltaan vähän hähmäisen poikkeava. Korkean toimintakyvyn masennus on vaikea tunnistaa, sillä hommat hoituvat ja masentunut itsekin miettii, että kyllä minä pärjään, pakkohan se on. Korkean toimintakyvyn masennuksessa ihminen ei jumita sängynpohjalle, vaan päinvastoin tekee sitä enemmän, mitä enemmän ahdistaa. Pitäisi osata pysähtyä, olla tarvitseva, kyetä luottamaan oman itsensä lisäksi toisiin, pyytää apua.

Tämän kirjan sivuille ja sen alleviivauksiin tulen palaamaan varmasti vielä monesti.

Agustina Bazterrica: Rotukarja

• Like 2019
• Suomentanut: Einari Aaltonen
• Äänkirjan lukija: Jussi Puhakka

Kammottava dystopia maailmasta, jossa ihmiset kasvattavat ja tappavat toisia ihmisiä syödäkseen nämä. Kammottavan kirjan tarinan tekee myös se, että mikään muu lihantuotannossa ei ole tästä meitä ympäröivästä maailmasta muuttunut kuin laji, jota tuotetaan ja teurastetaan ihmisravinnoksi.

Maapallolla riehunut vaarallinen virus on sairastuttanut kaikki eläimet. Estääkseen viruksen tarttumisen ihmisiin, ihmiskunta on järjestänyt valtavan joukkoteurastuksen ja eläinruhojen hävittämisen. Ihmisten tyydyttämätön lihanhimo ajaa yhteiskunnan päättäjät tekemään radikaalin ratkaisun, joka laillistaa ihmislihan tuottamisen elintarvikekäyttöön.

Maailma jakaantuu – uudella tavalla – niihin, jotka elävät tullakseen syödyksi ja niihin, jotka elävät syödäkseen. 

Tarinan päähenkilö Marcos on lihajalostamon päällikkö, joka oli alalla jo ennen siirtymäkautta ja koittaa nyt konemaisesti tehdä työnsä uuden karjalajin kanssa, jota ei itse pysty syömään. Murehdittavaa riittää muutenkin: muistisairas isä, kuollut lapsi ja kotoa lähtenyt vaimo. Kun Marcokselle lahjoitetaan – vastoin tämän tahtoa – kotikasvatettavaksi parhaaseen rotukarjaan kuuluva naaras, elämään alkaa löytyä uusi hapuileva suunta.

Argentiinalainen Agustina Bazterrica rakentaa dystopian vähäeleisen piinaavasti. Hän ei mässäile, hän ei ripottele adjektiiveja. Hän näyttää toteamalla, koska se riittää. Heikompia saattaa suorastaan oksettaa kirjan lihateollisuuden rutiineiden kuvailu, joihin päästään tutustumaan Marcosin ammatin kautta. Kaikki on kliinistä ja jonossa toistuvaa, siitä todellisuudesta mukailtua, mitä tälläkin hetkellä yhteiskuntamme ylläpitää.

En tiedä, onko Agustina Bazterrican tarkoitus ollut kirjoittaa lihantuotantoa kritisoiva teos vai ihan vain kylmäävän todelta tuntuva dystopia, mutta molemmissa hän on onnistunut. Nähtäisiinpä tästä vielä joskus elokuva tai televisiosarja, jotta tarinan karmeus ja hienous tavoittaisi vielä isomman yleisön.

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu

• Kosmos 2021
• Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Pari viikkoa sitten korkein oikeus kumosi toimittaja-kirjailija Johanna Vehkoolle hovioikeudessa langetetun tuomion kunnianluokkauksesta. Tuo päätös palautti jotenkuten uskoani oikeusvaltioon, ja uskalsin viimein ottaa kuunteluun Vehkoon oikeusjutustaan kirjoittaman kirjan.

Oikeusprosessi alkoi marraskuussa 2016, kun Vehkoo julkaisi omalla Facebook-seinällään pienelle rajatulle joukolle julkaisun. Siitä alkanut vuosien oikeusprosessi on kaikkineen niin järkyttävä, absurdi ja pitkittyneisyydessään nitistävän piinallinen, että kirjan kuuntelijankin ahdistaa. Tunnen myös jonkinlaista häpeää ja epäuskoa Suomen oikeusjärjestelmää kohtaan. Miten tällaista voi tapahtua, miten tällaista annetaan tapahtua?

””Mitään ei saa enää sanoa”, kuuluu julkisessa keskustelussa tiuhaan toisteltu fraasi. Todellisuudessa Suomessa saa sanoa paljonkin: uhkailla ja huoritella voi ilman kummoista pelkoa vastuuseen joutumisesta. Natsiksi tai rasistiksi kutsumisesta voi joutua kuitenkin rikossyytteeseen.”

Tämä kirja onkin valtavan tärkeä, sellainen, jonka toivoisin ihan jokaisen lukevan. Se auttaa ymmärtämään, mistä on kyse verkossa tapahtuvassa politikoinnissa, striimaamisessa, trollauksessa, häirinnässä, maalittamisessa ja misinformaation levittämisessä. (On osuvaa, että kirjoitusohjelma Word ei tunnista puoliakaan näistä sanoista.)

Oikeusjuttu-kirja on avoimen henkilökohtainen, eikä Vehkoo pelkää näyttää oikeusprosessin ja oikeistotrollien hänelle aiheuttamia haavoja ja traumoja. Vehkoon tausta pitkien journalististen juttujen kirjoittajana tekee teoksesta myös vetävän ja koukuttavan – vaikka tällaisia asioita tuntuukin tällaisen epätoivottuihin tositapahtumiin perustuvan kirjan kohdalla vähän brutaalilta arvioida.

Henkilökohtaisen lisäksi kirja on vahvasti yhteiskunnallinen. Se on kirja sananvapaudesta ja oikeusjärjestelmän rikkonaisuudesta.

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

• Gummerus 2021
• Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Myönnän, että Savonlahden esikoisromaani, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, ajoi minut lukijana aivan hengästyneen ärsyyntyneeksi turhautuneeksi. En kyennyt sietämään kolmekymppisen päähenkilön lapsellista vatvomista ja saamattomuutta. Jumalauta, tee nyt jotain sille elämällesi, äläkä odota, että isi tai yhteiskunta rakentaa kaiken puolestasi!

Näin siitä huolimatta, että ymmärrän toisille parvekkeen lattialta makuulta nousemisen olevan ihan yhtä hankalaa kuin minulle olisi pysähtyä parvekkeen lattialle makaamaan. Kaikkein vähiten silloin auttaa, että joku vieressä tuhahtelee, miten voi muka olla noin vaikeaa, kun minä ainakin sitä ja tätä.

Liekö monin tavoin hyväosaisuudella siunattu minäni kasvanut hiukan, löytänyt lisää kykyä empatiaan, sillä Savonlahden uusimman romaanin päähenkilöön pystyn suhtautumaan jo lempeämmin. Tunnistan hänet ympäröivästä maailmasta, ja ärsyyntymisen sijaan ymmärrän paremmin hänen tekojaan ja ajatuksiaan – vaikka samaistumispintaa on nytkin minimaalisesti.

Kai minä halusin tätä -romaani on katsaus erään neljääkymppiä lähestyvän kaupunkilaisnaisen elämään. Kaikesta tulee parempaa sitten kun on vielä tuo tavara, sitten jos olisi nätimpi, sitten kun on tietynlainen koti, sitten kun hankkii koiran, sitten kun saa vihdoin miehen pysymään rinnallaan. Ja yhtäkkiä sitten kun -elämä onkin monin osin siinä ja kierukan asennusaika varattu, ja samaan aikaan keski-ikäisyys häämöttää ja on kai pakko miettiä, kuuluuko myös lapsi sitten kun -elämään.

Kaiken pitäisi olla hyvin, sitä mitä halusi. Mutta onnellisuuden sijaan olo onkin tyhjä, elämä tuntuu olevan määrittelemättömällä tavalla vinossa.

Kirjassa ei tapahdu isoja asioita, eikä kasvutarinaa. Se vain on, yhdenlaista arkea. Savonlahden teksti on lakonista, johon yhdistyy mielenkiintoisen vänkyrällä tavalla huumori ja surumielisyys. Naurahtelin oivaltaville huomioille sekä lausahduksille, ja mietin kaikkia niitä ympäröivän maailman asettamia odotuksia ja suoranaisia vaatimuksia aikuisuudelle, joita liian harvoin pysähtyy miettimään tai kyseenalaistamaan.

Eritoten pidin siitä, miten kirja käsitteli parisuhteen nivoutumisen aiheuttamia hankaumia. Sitä hämmennystä, minkä yksin olemaan ja asumaan tottunut joutuu kohtaamaan, kun yhtäkkiä yksikön sijaan onkin me ja koti ei enää pysy omassa hallinnassa. Mitä jos parisuhde onkin parempi omina yksikköinään koettuna? Tai onko monogaaminen suhde sittenkään jotain, mitä tavoitella?

Laura Malmivaara: Vaiti

• Otava 2021
• Äänikirjan lukijat: Laura Malmivaara ja Marja Packalén

Välttelin tätä kirjaa useamman kuukauden, sillä kirja tuntui riskiltä tirkistelyyn. Siihen nähden, miten utelias olen, suhtaudun kumman nihkeästi juoruiluun. Näyttelijänä ja valokuvaajana tunnetun Laura Malmivaaran kirjaa on kuitenkin kehuttu niin paljon, että lopulta uteliaisuus voitti.

Malmivaaran autofiktiivisen teoksen nainen joutuu ex-puolisonsa, lastensa isän ja palkitun elokuvaohjaajan kautta keskelle me too -kohua. Nainen lamaantuu, eikä tahdo valita puoltaan, vaikka näyttelijätuttavat ja paras ystäväkin siihen hiljaisesti painostavat. Laumansa ulkopuolelle jätetty nainen hakeutuu turvaan perheen saaristomökille, jossa kesää viettävät myös naisen ikääntyneet vanhemmat ja välillä myös naisen teini-ikäiset lapset.

Vaiti on valtavan taiten kirjoitettu kuvaus siitä, miten kohuissa on aina useampia tulokulmia, miten se koskettaa niin monia muitakin kuin kohun keskiössä olevia. Kirja ei anna mässäiltävää, vaan ajateltavaa. En koe teoksen puolustavan eksän tekemisiä, vaan se osoittaa selkeästi, miten hankala ihminen tämä osaa olla. Mutta naisen valintaa pysyä vaiti – ainoaa tapaa, mihin järkyttynyt keho ja vaiti olemisen hyveeseen kasvanut mieli kaiken keskellä pystyy – se puolustaa.

Vielä kohua enemmän kirja on tarina perheestä, sen joustavista mutta lujista siteistä. Eroista, uusperheistä ja erinäisillä parkkipaikoilla takapenkkiä vaihtavista lapsista. Ikääntyvien vanhempien kumppanuudesta, jota sanaton ymmärrys ja rakkaus lämmittää. Se on kirja suvusta ja puhumattomuuden perinteestä, mutta myös välittämisestä ja perheen vankkumattomasta tuesta – joka osoitetaan enemmin teoin kuin sanoin.

Aikuisen tyttären ja ikääntyvän äidin keskustelut ovat kauniita, arkisia ja tarkkanäköisiä. Sellaisella tavalla sydäntä rutistavia, että tuli hurja ikävä omaa äitiä. Muistot hörseilöihin pukeutuvista keijukaisista, jotka yhtäkkiä ovat muuttuneet kuoreensa sulkeutuneiksi teini-ikäisiksi, saavat nekin sydämen erittämään verenkiertoon jotain katkeran suloista haikeutta.

Äänikirjan lukee Laura Malmivaara itse, juuri niin hyvin kuin tekstinsä tunteva esikoiskirjailija ja ammattinäyttelijä voi. Äidin lähettämät viestit äänikirjassa lukee ihastuttava Marja Packalén. Etsin heti muita Packalénin lukemia äänikirjoja, mutta sellaisia ei ollut, ainakaan vielä.