On kulunut kaksi ja puoli kuukautta siitä kun sain masennusdiagnoosin. Kuluu päiviä, kun en edes muista tai mieti masennusta. Lääkekin menee rutiinilla aamupalan ohessa, siinä kun d-vitamiini ja päivän sanomalehti.

Ymmärrän hyvin, miten jotkut alkavat tässä vaiheessa miettiä lääkityksen lopettamista omatoimisesti ja ehkä kerrasta. Harva tahtoo mitään lääkkeitä turhaan kiskoa, ja itsekin olen miettinyt, onkohan tämä nyt tarpeellista. Jaahas, se siitä, nyt eteenpäin! Psykiatrini onneksi osasi varoitella näistä ajatuksista etukäteen ja muistutti, että lopetus tehdään sitten yhdessä suunnitellusti. Aikataulusuunnitelma sitä varten on tuleva kevät.

Lääkkeet siis kannattelevat aivokemioitani, jotta ne ehtivät rauhassa ja huolella kiinnittyä takaisin kohdilleen. Tunnen oloni tavalliseksi, omaksi itsekseni.

Isänpäivänä oli selkeä merkkipaalu. Silloin tunsin yhtäkkiä sykähdyksen ihan sellaista arkista onnea – ilman erityistä syytä, tai että sitä fiilistä olisi pitänyt tietoisesti kaivaa esiin. Pintaan purskahti onni siitä, että minulla on tämä perhe ja tämä elämä.

Teki mieli halata sitä kuoren alta esiin kaivautunutta minuutta, joka oli kuukausien kuluessa ja huomaamatta muurattu ahdistuksen alle vangiksi.

Luin Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi, joka kertoo omakohtaisesti masennuksesta. Tunnistin itseni tekstistä sieltä täältä. Myös siitä, että masennusta alkaa ikään kuin suorittaa sitäkin, tekee parantumisesta itselleen projektin. En yhtään ihmettelisi, jos olisin kirjoittanut itselleni to do -listan masennuksesta parantumiseen.

Siihen nähden onkin nurinkurista, että en saa hankituksi itselleni psykoterapeuttia. Luin psykiatrin antamat ohjeet psykoterapiaan hakeutuvalle ja olen googlaillut erilaisia terapiasuuntauksia sekä selaillut psykoterapeuttien sivuja. Mutta en vieläkään ole laittanut yhdellekään viestiä, jotta voisimme tavata kerran ja tunnustella, olisiko tässä sitä jotain. Olisipa joku psykoterapeuttien ja asiakkaiden Tinder, jossa voisi löytää helpommin hyvän mätsin.

On käsittämätöntä, että potilaan pitää itse löytää itselleen sopiva henkilö, jolla ensinnäkin on aikaa ja jonka kanssa henkilökemiat toimivat. Minulla on energiaa, mutta ei silti näemmä jaksamista siihen. Ajatus siitä, että minä asiakkaana pidän psykoterapeuttiehdokkaille ikään kuin työhaastatteluja – kuten psykiatrini kuvaili selittäessään minulle, miten homma toimii – tuntuu edelleen liian vaikealta, ahdistavalta. Mietin taas, miten jollakin, jolla asiat ovat todella kehnosti, on voimavaroja edes hakeutua avunpiiriin.

Lisäksi olon parannuttua sisälläni on taas herännyt epäilys siitä, ovatko minun ongelmani nyt varmasti tarpeeksi suuria. Onko minulla oikeus hakea niihin apua? Vaikka järjellä tiedän, että hoidon olisi hyvä olla korjaavan lisäksi ennaltaehkäisevää. On aika paljon helpompi tukea ja korjailla perustuksia kuin alkaa rakentaa niitä räjähdyksen jälkeen aivan alusta.

Siksi toivon itseltäni nyt malttia. Että tällä kertaa en luista sieltä, mistä nopeimmin pääsee eteenpäin, vaan maltan ja kykenen pysähtyä tähän tilanteeseen ja selvittää sen itseni kanssa. Vaikka se sitten vaatisi monen kuukauden tai ehkä vuoden ajan oman ällöttävän mustan napanöftän lähempää tutkailua.

Masennuslääkkeiden aiheuttamat uniongelmat onneksi sulivat pois muutaman viikon tuskailun jälkeen. Nyt nukun taas normaalisti ja hyvin. On myös ollut ihana huomata, että jos välillä tulee syystä tai toisesta nukuttua liian vähän, väsymys ei saa enää täysin sekopäiseksi. Ikään kuin elämänilo täyttäisi ne mielen rakoset, jotka liian vähäinen uni nakertaa.

Lääkkeiden takia pohjille jysähtänyt libidokin on kivunnut ylöspäin. Ei ennalleen, mutta halu on herännyt lääkkeiden aiheuttamasta horroksesta. Orgasmit eivät ole enää pelkkiä kissanpieruja, mutta koko taivaan täyttävistä ilotulituksista ollaan vielä kaukana. Lisäksi sytytyslanka on paljon normaalia pidempi ja vaikeammin sytytettävä.

On ollut mielenkiintoista keskustella tästä. Esimerkiksi psykiatrini oli jopa hivenen yllättynyt kertomastani. Kuulemma masennuslääkityksen vaikutuksesta seksuaalisuuteen, seksiin ja orgasmeihin kuulee usein miespotilailta, mutta eipä juuri naisilta.  Ja sitten samalla olen kuullut tuttavapiirin naisilta vastaavia kokemuksia, kun taas netissä tarinat ovat testosteronisia (joo, tiedän, että jätän tässä nyt sukupuolen moninaisuuden huomioimatta).

Ehkä naiset eivät puhu kokemastaan yhtä helposti (kyllä, itseänikin hieman irvistyttää näistä julkisesti kertoa), mutta eniten luulen kyseessä olevan se, miten erilaisia kuvitelmat seksuaalisuudesta sukupuolten välillä ovat. Miehelle seksuaalisuus on niin paljon helpommin ihmiselon tehdasasetuksissa, ja pakettiin kuuluvat vakiona orgasmit. Jos jotain häikkää ilmenee, huollontarpeen huomaa heti. Naisella taas asetukset ovat monimutkaisempia ja personoituja, ja orgasmit pitää hankkia erillisinä lisäosana, joiden saatavuus on usein hankalaa ja joita pitää osata vaatia. Silloin on hankalampi sanoa, että koneessa on vikaa.

Noin niin kuin mutkia rajusti oikoen. Ehkä, en tiedä. Mutta omat tehdasasetukseni tahdon takaisin. Se toimii hyvänä porkkanana, jos ja kun kaikki menee hyvin ja keväällä lääkitystä aletaan vähentäen lopettaa. Sillä vaikka odotan lääkkeetöntä elämää, se myös jännittää. Mitä jos kaikki rysähtääkin takaisin?

Sillä elämänilo on ihmeellistä. Ei se ikinä kohdallani ole sammunutkaan, mutta kyllä ahdistus ja näköalattomuus pitkään jatkuessaan alkaa tukahduttaa riehakkaintakin liekkiä. Nyt lääkkeiden ansiosta ja takia tunteista ovat hioutuneet pois terävimmät kärjet. Myös ilon, rakkauden ja onnen, mikä on suuresti tuntevalle laimeaa, mutta se on pieni maksu siitä, että nuo tunteet ovat ylipäätään taas mukana elossani.

Ja tärkeintä on se, että tunteiden mollisoinnut eivät enää rytise niin suurella volyymilla, että en kuulisi niiden alta kepeästi soivia duurisointuja.

Konkreettisena esimerkkinä ensimmäinen kerta, kun huomasin selkeästi, miten pystyin ohittamaan minulle tulleen tarkoituksella ilkeän IG-viestin. Avasin sen vahingossa kesken treffi-illallisen (olin ottamassa kuvaa, kun sormeni vahingossa törkkäsi auki samalla ruudulle pompsahtaneen viestin, saakeli sentään). Ennen olisin syöksynyt niistä sanoista epätoivoon, ja ehdin muutamassa sekunnissa ennakoida mielessäni, miten ilta olisi nyt yhden typerän viestin takia pilalla. Mutta syöksyä ei tullutkaan. Lakoninen peukku vain vastaukseksi, puhelin pois ja takaisin illan lempeään tunnelmaan. Mikä käsittämätön voima sisälläni on taas herännyt!

Sama voima myllää, kun masennuksen myötä ensimmäistä kertaa vaivakseni ilmestynyt ja järjettömät mittasuhteet saanut toisten sanomisten vatvominen hiljalleen häviää. En minä muiden ihmisten sanomisille ja olemiselle toki ole immuuni, en ole psykopaatti, mutta en ole koskaan ennen tätä masennusta käyttänyt päivistäni sellaisia määriä toisten ihmisten sanomisten ja omien sanojeni epätoivoiseen pyörittelyyn. Mitähän se nyt meinasi. Miksi se sanoi noin. Ja mitä minä nyt sellaista menin sanomaan! Järjettömän raskas hyrrä pyöritettäväksi kaiken muun päälle.

Julkinen työni ei tosiaan olekaan ollut mikään lempein ja turvallisin työ mielenterveyskuntoutujalle. Onneksi olen kerännyt ympärilleni pääsääntöisesti viisaan ja empaattisen seuraajajoukon, mutta tietenkin isossa porukassa on aina myös mädättäjiä. Ja viisas ja empaattinenkin ihminen on vain ihminen, toisinaan ajattelematon, aina keskeneräinen. Masennusdiagnoosin aikaan tekemäni päätös olla vastaamatta kaikkiin saamiini viestiin on ollut varmasti tässäkin mielessä hyvä, mutta tärkeintä on ollut, että jatkuvan tavoitettavissa olemisen vaade on helpottanut.

Huomaan, että olen taas alkanut puhua tekemissäni IG Stooreissa suoraan kameralle. Se jäi pois ihan huomaamatta, mutta nyt on taas ollut voimia ikään kuin katsoa silmiin seuraajia, päästää heidät, teidät, sitä kautta lähemmäksi.

Töiden tekeminen ylipäätään on tuntunut taas innostavalta ja kivalta. Siltä, että on hyvä olla. On ihanaa kirjoittaa, havainnoida, kuvata, suunnitella, luoda. Merkityksellisyys on edelleen vähän niin ja näin, mutta en enää haaveile joka päivä kaikkien sähköpiuhojen katkaisemisesta ja lantunviljelijäksi ryhtymisestä. Olen saanut ensi vuodeksi upeita vuosiyhteistyökumppaneita, mikä inpsiroi, ilahduttaa ja tuo luovan alan yrittäjän epävarmaan työkalenteriin rauhaa ja turvaa.

Otin juuri käyttöön uuden taskukalenterin. Uuden kalenterin tyhjät sivut saavat itseni aina haaveelliseksi ja mietteliääksi, sillä vaikka kuinka suunnittelisi, koskaan ei voi varmaksi tietää, mitä merkintöjä kalenteriin vielä tuleekaan. Mutta nyt tuntuu erityisen hyvältä, että edessä on kokonaan uusi, puhdas vuosi, jonka päiviin elämänsä kietoa.