Hiihtolomaviikkomme Äkäslompolossa, Ylläs-tunturin kainalossa oli nimensä mukaisesti hiihtoloma. Piipahdimme kyllä rinteissä sen verran, että seurueemme nuorimmat pääsivät koittamaan laskettelua hiihto-opettajien johdolla, mutta noin muuten pysyttelimme laduilla.

Äkäslompolon löytyy 330 kilometriä hiihtolatuja, joten ihan helposti ei pitäisi päästä kyllästymään saman reitin sivakointiin. Täältä löytyvät latukartat, joissa voi tutkailla myös korkeuseroja, jos mieluiten hiihtää tasaisella maalla tai jos tekee mieli sivakoida kunnolla hiki pintaan tunturissa.

Alueelta löytyy myös parikymmentä latukahvilaa sekä laavuja, joihin voi pysähtyä syömään eväitä ja paistamaan käivärää. Polttopuutkin löytyivät paikan päältä. Pitkin latuverkostoa löytyy myös vapaassa käytössä olevia hyysiköitä. On ihan kreisin hienoa, että saimme käyttää kaikkia näitä palveluita laduista vessoihin ihan ilmaiseksi.

Pelit ja vehkeet hiihtämiseen vuokrasimme Äkäslompolon Team Sportiasta. Sieltä kun sai saman katon alta niin sukset, sauvat, monot kuin ahkiotkin. Lapset kulkivat pääsääntöisesti ahkioissa, mutta hiihtivät viikon aikana kumpainenkin useampia kilometrejä, mikä on eri hyvin muksuille, joista toinen oli ensimmäistä kertaa ja toinen toista kertaa suksilla.

Ahkio soveltuu ehkä parhaiten alle viisivuotiaan lapsen kuljettamiseen, mutta kivasti sinne pitkä seitsemänvuotiaskin upposi. Penkin taakse sai sujautettua eväät ja lasten sukset sekä sauvat kulkivat nekin ahkioissa. Säädettävä visiiri oli tärkeä, sillä se piti viiman ja tuiskun poissa. Ahkioiden pohjalla on muutaman sentin paksuinen vaahtomuovipatja, ja istuimen ympärille saa kiristettyä tuulta jonkin verran pitävän kankaan pussimaisesti. Nämä yksinään eivät tietenkään riitä pitämään ahkiossa matkaavaa lämpimänä.

Onneksi olimme tajunneet ottaa kotoa mukaan kaksi lampaantaljaa ja yhden jättimäisen armeijaviltin, jotka tulivat tarpeeseen ahkioretkillä. Lainasimme myös mökin lampaantaljoja lasten peittelemiseen. Itse kuljetin taukopaikkoja ajatellen mukanani toppatakkia, joka matkojen ajan toimi lasten vällynä sekin. Ja vaikka alkuun vähän pyörittelin silmiäni puolison ostamille Nervercoldin käden- ja varpaidenlämmittimille, olivat ne ahkiossa matkaavilla tarpeen –  siitäkin huolimatta, kuinka huolella heidät oli kääritty villoihin, toppaan ja vällyihin.

Kun ahkiot on pakattu, ne kiinnitettään valjailla vetäjään. Puolisokäytti valjaista pelkkää lantiovyötä, sillä koki hartioiden yli kulkevat valjaat ikävänä. Ahkio painoi tyhjänä 13 kiloa, joten lapsineen, eväineen ja muine romppeineen siitä sai kyllä melkoisen tehokkaan treenilisän hiihtoretkille. Sen kanssa oli vähän sama kuin sähköttömällä laatikkopyörällä: suoralla ei mitään ongelmaa, mutta jo loivassa ylämäessä pitää tehdä tosissaan duunia, että karavaani kulkee. Ahkion pohjassa on jalakset, joten ahkio kulkee kevyimmin juurikin perinteisillä hiihtoladuilla.

Meille kertyi kolmen hiihtoretkipäivän aikana noin 40 hiihdettyä kilometriä. Tuossa alhaalla on kuva, johon puoliso piirsi mustalla tussilla reitit, jotka hiihdimme ja rastin siihen kohdille, jossa vuokramökkimme sijaitsee.

Ensimmäinen retkemme tehtiin Kuer-tunturin maisemissa. Kuuden tunnin hiihtoretken aikana viiletimme alas tunturia, ylitimme Äkäsjoen, kävimme Velhonkota-nimisessä latukahvilassa pullalla ja kuumalla mehulla,  etenimme kohti kläslompolon keskustaa tykkylumipuiden keskellä kiemururtelevalla ladulla, sivakoimme järvenjäällä ja lopulta nousimme takaisin mökkitunturille sellaisella maitohappotohinalla, että rillit vetivät ensin huuruun ja sitten jäätyivät kuurankukille.

Matkaa kertyi päivän aikana reilut 12 kilometriä, josta hankalahkon maaston takia lapset kulkivat suurimman osan ahkioiden kyydissä. Mökille päästyämme olin aivan totaalisen loppu, mutta (ja juuri siksi) niin onnellinen päivästä. Miten paljon olinkaan kaivannut yhteisiä hiihtoretkiä puolison kanssa – ja nyt ahkioissa kulki mukana sitten viimeisimmän yhteisen hiihtoretken myös kaksi lastamme. Edelleen ihan hykerryttää ilosta ihan vain muistokin tuosta päivästä!

Toisena hiihtopäivänä pakarat muistelivat yhä edellispäivän tunturisivakointia, joten valittiin pidempi, mutta iisimpi reitti Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Hiihdettiin kahden tunturin – Kellostapulin ja Kesänkin – välissä. Ilma oli sakeanaan pilviä, eikä tuntureiden lakia edes näkynyt, mutta niiden ikiaikaisen jykevyyden aisti ympärillään. Pakkaselta oli hioutunut kipristelevin kärki pois, ja puiden oksille tiivistyneet lumiryppään tipahtelivat kohtisten ja humisten alas hiljaisessa metsässä.

Eväät pysähdyttiin syömään Kesänkijärven laavulle. Nuotion nakse houkutteli paikalle myös kuukkeleita, jotka pyrähtelivät revontulenoransseissa pyrstöissään männystä toiseen laavun yläpuolella. En muista, että olisin koskaan ennen tuota päivää nähnyt tuota lintulajia luonnossa. Mursimme eväsleivistä pieniä palasia, joita kuukkelit kävivät nappaamassa suoraan kämmeneltä. Jälkkäreillä kävimme vielä Kesängin Keidas -latukahvilassa. 

Ensimmäisen päivän laturaivon jälkeen en olisi ikinä uskonut, että jo tuon retken aikana toinen muksuista hiihti kuutisen kilometriä ja toinenkin pari. Ja lopun aikaa ahkiossa joko nukuttiin päikkäreitä, laulettiin Einon ja Aapelin Joulurallia tai hoettiin vaativana mantraa: hiihtämään, hiihtämään, hiihtämään. Tuon retkipäivän kokonaislukemiksi kertyi 7 tuntia, 16 kilometriä ja satamäärin hiihtolomaonnea.

Kolmannen hiihtoreissun aikana Lapin sää pääsi yllättämään meidät täysin. Pohdimme puolison kanssa, että mitäs me nyt lumisateesta, kun suunnittelimme yli 20 kilometrin hiihtoretkeä ja tutkailimme samalla säätiedotteita. Pörhensimme vain henkisiä eräjormaturkkejamme ja pakkasimme retkireput ja ahkiot matkaan.

Noin puolessa välissä taukopaikalle alkoi lumisade. Se tippui isoina ja märkinä hiutaleina hiljaisen erämaamaiseman ylle ja tarttui silmäripsiin ja puiden oksille. Salakavalasti ja huomaamatta lumisade kiihtyi piiskaaviksi naskaleiksi, joita tuuli paiskoi päin joka suunnasta. Kinosten päällä lepäillyt puuterinen lumi lähti puuskissa liikkeelle, ja pian näkyvyys tipahti alas.

Äänet hukkuivat puhuriin, joten hiljaisessa yhteisymmärryksessä puolison kanssa kiihdytimme tahtia. Kun reitti kaartui Äkäsjoen maisemaan muovaamaan kanjoniin, ladut olivat jo hävinneet näkyvistä. Voin kuvitella, miten kaunis erämaajoen aikojen saatossa maisemaan kaivertama kanjoni on aurinkoisella säällä, mutta nyt kanjoni muodosti tuulitunnelin, jossa epätoivo alkoi ottaa sijaa jossain hiestä märän selän ja hulluna jyskyttävän sydämen välissä.

Ikinä ei ole kuutisen kilometriä tuntunut niin pitkältä matkalta kuin laduttomassa hangessa ahkiota vetäen ja lumisateen kiihdyttäessä tahtiaan tuulen piiskaamana. Toinen lapsista onneksi nukkui vällyihin pakattuna ahkiossa ja autuaan tietämättömänä myräkästä, mutta puolison oli pysähdyttävä ja laitettava toisen lapsen käsiin enemmän lämmikettä. Vaikka itsellä oli hiki, alkoi kylmätä. Toivon jokaisen mutkan takaa näkyvän myräkän keskeltä kajastavaa valoa, mutta ei.

Kun lopulta saavuimme vanhassa savottakämpässä toimivalle Elämänluukku-kahvilalle, jalat olivat pettää alta ja helpotus purkautui itkuna. Vaihdoin ylleni kuivat alusvaatteet ja -paidan,  ja saimme käyttää kahvilan kamiinaa omien eväiden paistamiseen. Tilasimme isot mukilliset kahvilan itse tekemää kuumaa hillamehua, eikä mikään olisi sillä hetkellä tehnyt onnellisemmaksi.

Tajuntaan alkoi valua kipu, joka jomotti toisesta jalastani kirvellen. Olin saanut  myräkässä ryskätessäni toiseen jalkaani järkyttävän vereslihalla olevan rakon. Ihmeellistä, miten kipu lehahti tajuntaan vasta, kun saavuimme perille. (Jouduin tulevien päivien aikana napsia kipuun ja tulehdukseen useammat tulehduskipulääkkeet, ja lopulta jalan tulehdus äityi niin pahaksi, että lääkäri määräsi heti antibioottikuurin. Kaikkea sitä voi hiihtäessä ja rakon takia sattua ja tapahtua.)

Viimeistään siinä vaiheessa, kun taukotuvalle palasi pariskunta, joka oli koittanut hiihtää samaan suuntaan kuin meidän oli tarkoitus jatkaa, oli luovuttava ajatuksesta jatkaa retki loppuun. Jaoimme lopulta pariskunnan kanssa taksin takaisin kylälle. Olipa onni, että emme enää olleet erämaassa, vaan että juuri tuolle taukotuvalle pääsi myös tietä pitkin.

Kokemamme lumimyräkkä ei ollut mikään pahin laatuaan, vaikka siitä oli kuulemma uutisoitu valtakunnallisesti ja paikallisetkin sanoivat sen olleen kovin myräkkä tänä vuonna. Mutta huh huh, jopa veti Lapin luonto nöyräksi.  20 kilometrin lenkki kutistui siis reiluun 10 kilometriin, mutta yhtään enempää en olisikaan  siinä säässä jaksanut.

Sellaiset olivat meidän Äkäslompolon hiihtoretket, joista ei sitten lopulta puuttunut edes jännitystä ja vaarallisia tilanteita. Sen verran höpsähdettiin talvisen Lapin lumoon, että tällä viikolla varattiin mökki ensi vuoden hiihtolomaksi Leville. Sinnekin kun kaltaisemme autoton perhe pääsee junalla, kuten Äkäslompoloonkin.

Jaa: